Bizet: Carmen

Maaliskuussa 2015 on kulunut 140 vuotta Georges Bizet'n (1838–1875) Carmen-oopperan ensi-illasta. Pariisin Opéra-Comiquen ensi-ilta 3.3.1875 oli Bernard Shaw'n muotoilua lainaten menestys, mutta yleisö täysi floppi. Bizet'n mestariteoksen saama pilkkaava täystyrmäys on häpeällinen episodi Ranskan kulttuurihistoriassa ja muistuttaa, ettei ranskalaisten paljon toitotettun makuun ole luottamista (muita todistuskappaleita ovat esim. Le Pen ja maan viimeisimmät presidentit). Vaikka jotkut, kuten Saint-Saëns ja Massenet, suhtautuivat Carmeniin myönteisesti, sai teos lehdistössä huonot kritiikit ja veti tämän jälkeen heikosti yleisöä. Lehdistöä paheksutti erityisesti se, että oopperan nimihahmo ei käyttäydy esimerkillisesti, mikä osoittaa, että lehdistö oli kyvytön ymmärtämään, mitä eroa on fiktiivisellä näyttämöhahmolla ja todellisella arkkipiispalla. Osa Pariisin kulttuurimediasta valitteli jopa, että Carmenista puuttuu melodia, ja tällaisen väitteen jälkeen olisi musiikkikriitikon aika siirtyä työkyvyttömyyseläkkeelle.

Georges Bizet Étienne Carjat'n valokuvastudiossa vuonna 1875.

Carmenin surkea vastaanotto oli Bizet'lle lannistava pettymys, josta hän ei toipunut, vaikka saikin kustantajaltaan kelpo palkkion, ja juuri oopperan ensi-illan alla myös Ranskan Kunnialegioonan tunnustuksen. Hänen terveytensä oli aina ollut heikko, ja hän kärsi hengitystievaivoista, hyvin mahdollisesti kurkkusyövän takia, mitä ei auttanut hänen tapansa tupakoida jopa tuon ajan ranskalaisella mittapuulla huomiota herättävän runsaasti. (Ei ihme, että tupakkatehtaan liepeille sijoittuva tarina innoitti hänet mestariteokseensa.) Maaliskuun lopulla Bizet sai pahan hengitysvaikeuskohtauksen, ja syvä masennus, johon Carmenin vastaanotto hänet oli sysännyt, varmaankin vaikeutti paranemista. Bizet kuoli sydänkohtaukseen tasan kolmen kuukauden kulutta Carmenin ensi-illasta, 3.6.1875. Hänen hautajaisissaan Pariisin Père-Lachaisen hautausmaalla läsnä oli Ranskan musiikkielämän kerma. Muistopuheen pitänyt Charles Gounod ylisti Bizet'n lahjoja ja oli antautua tunteilleen todetessaan, että 36-vuotias säveltäjä oli kuollut juuri, kun hänen neroutensa oli saamassa tunnustusta; vielä muutamia kuukausia aiemmin Gounod oli rähjännyt Carmenista kaikille kuuntelemaan vaivautuville syyttäen Bizet'tä plagioijaksi ja varkaaksi.

Vähän ennen kuolemaansa Bizet ehti myydä Carmenin esitysoikeudet Wienin hovioopperalle, ja teos esitettiin Arlesitar-musiikista muokatun baletin kera 23.10.1875. Wien, Pariisia musikaalisempi ja vähemmän nyrpeä kaupunki, otti teoksen innostuneesti vastaan. Johannes Brahms ja Richard Wagner näkivät produktion ja kehuivat Bizet'n musiikkia. Marraskuussa 1875 Carmen palasi paremmalla onnella oopperaan myös Pariisissa, missä Tšaikovski näki sen ja julisti Bizet'n neroksi. Tästä lähtien Carmenin asemaa on uhannut lähinnä oopperan suunnaton suosio ja esitystiheys, joka on vienyt jotkut oopperan numerot lähelle musiikillisen kliseen asemaa.

Mikä Carmenista tekee niin loistavan? No musiikki, pöljä! Bizet on mestarillinen orkesterinkäyttäjä, ja hänen espanjalaisvaikutteiset kappaleensa vastaavat mielikuvissamme espanjalaista tunnelmaa paremmin kuin espanjalaisten säveltäjien teokset. (Ylipäänsä "espanjalaisista" sävellyksistä parhaiten suosiossa ovat ranskalaisten [Bizet, Chabrier, Debussy, Ravel] ja venäläisten [Rimski-Korsakovin Espanjalainen kapriisi] säveltäjien teokset; vasta niiden jälkeen tulevat Albénizit, de Fallat ja muut varsinaiset espanjalaiset.) Bizet'n melodiat ovat unohtumattomia ja porautuvat aivoihin vastustamattomasti, minkä jälkeen niistä ei enää pääse eroon. Mutta Carmenissa on muutakin kehuttavaa. Se sopii erittäin hyvin aloittelevalle oopperayleisölle selkeästi rajattujen numeroiden, tiiviisti etenevän kerronnan ja suhteellisen realismin ansiosta.

Esimerkiksi Mozartin ja Rossinin oopperoita ei yleensä rasita pieninkään realismi: niiden tapahtumaketjut ovat äärimmäisen keinotekoisia, eikä yleisön päähän, sikäli kuin he kykenevät seuraamaan juonta, pääse pilkahtamaan epäilystä siitä, että mitään tällaista olisi ikinä oikeasti voinut tapahtua. Carmen esittelee periaatteessa varsin uskottavan hahmogallerian. Kyseessä eivät ole maailmankirjallisuuden huikeimmat ja kolmiulotteisimmat henkilöhahmot, mutta he ovat pohjimmiltaan hyväksyttävän realistisesti kuvattuja ei-ylimyksiä. Tämä tekee Carmenista esi-verismo-oopperan edustajan. Verismo, joka tarkoittaa italiaksi todenmukaisuutta tai realismia, on 1890-luvulla Italiassa syntynyt oopperan suuntaus, joka pyrki realististen ja naturalististen kirjailijoiden johdattamana suurempaan sosiaaliseen uskottavuuteen oopperanäyttämöillä. Aiheiksi valittiin usein alhaissyntyisen "tavallisen kansan" intohimoisen ja ylellisyyksistä vapaan elämän tunnemyrskyepisodeja, joissa harvoin on onnellinen loppu. 

Tietyn elämänmakuisuuden ohella Carmen on vastustamattoman teatraalinen ooppera. Se myös toimii teatterina, mikä ei oopperassa aina ole itsestään selvää. Esimerkiksi Wagnerin myyttiset oopperat ovat useissa produktioissa teatteri-ilmaisun kannalta surkuteltavia, kun maailman hitaimmin liikkuvat ja elehtivät laulajat esittävät toisilleen voimakkaan alkusointuisia monologeja. Carmenissa on eloa, liikettä ja tapahtumia. Bizet ei myöskään haukkaa liian suuria paloja. Hän on parhaimmillaan verraten lyhyissä melodioissa, ja niinpä ooppera koostuu selkeärajaisista aarioista, duetoista, välisoitoista yms., joiden parissa ei todennäköisesti ooppera-aloittelijakaan ehdi pitkästyä, jos yhtään vaivautuu keskittymään. Carmen on suoraviivainen, helposti seurattava, paisuttelematon ja vangitsevan tehokas. Se on erittäin viihdyttävä ooppera olematta koominen. Osa sen vaatimattomasta alkumenestyksestä voikin johtua siitä, että se esitettiin Pariisin Opéra-Comiquessa, jonka yleisöt odottivat enemmän komediaa ja vähemmän kuolemaa.

Prosper Mérimée

Carmenin tarina perustuu Prosper Mériméen (1803–1870) pienoisromaaniin, eikä miestä juuri muusta enää muistetakaan. Aihetta olisi: arkeologi-historioitsija Mérimée toimi Ranskan silloisen museoviraston historallisista maamerkeistä vastaavan jaoston johtajana, ja hän on suojellut melkoisen osan Ranskan kulttuuriperintöä ja historiaa. Kun Ranskan hallitus suunnitteli 1840-luvun lopulla tuhoavansa Carcassonnen suuremmoisen keskuslinnakkeen, Mérimée esti tarmokkailla toimillaan hankkeen. Carcassonnen sitadeli on nykyisin osa Unescon maailmanperintöluetteloa. Mérimée myös löysi ja pelasti eräät keskiajan upeimmista gobeliineista. Carmen ei ole kertomuksena kovinkaan mainittava tai omaperäinen, eikä sitä ilman oopperan menestystä mainittaisi yhdessäkään kirjallisuushistoriassa. Henri Meilhacin (1831–1897) ja Ludovic Halévyn (Bizet'n vaimon Genvièven serkku, 1834–1908) libretto muokkaa Mériméen kertomusta melko vapaasti teatterin tarpeisiin. Alkuperäinen versio sisälsi jonkin verran puhuttua dialogia, joka ei "sääntöjen" mukaan kuuluisi oopperaan. Tämä korjattiin, kun Bizet'n oppilas Ernest Guiraud (1837–1892) muunsi dialogit resitatiiviksi (kertovaa laulua, joka edistää juonta ja toimii normaalilla puherytmillä). Tästä kokonaan lauletusta "resitatiivillisesta" versiosta on Wienin-ensiesityksen jälkeen tullut Carmenin standardi.

Carmen kuuluu maailman esitetyimpiin kuuluvana oopperana yleissivistykseen, eikä sen omaksuminen ole onneksi ylivoimaista tai kuivaa. Siirtykäämme juonen esittelyyn. Nyt siis vuorossa Carmen, ooppera, joka opetti meille, että tupakka tappaa. 

Lavastesuunnitelma Carmeniin. Aleksandr Golovin.

Alkusoitto, jonka tuntevat joitain Jemenin syrjäseutujen kuuroja beduiineja lukuun ottamatta kaikki, kuljettaa meidät 1820-luvun Andalusiaan. Espanjalaistyyppisin rytmein räiskyvä preludi yhdistää oopperan kolme itsepintaisinta läpikäyvää teemaa: paraatimaisen härkätaistelumusiikin, Toréador-sävelmän ja niiden perään voimakkaasti kontrastoivan, värisevän ja jännitteisen kuolonteeman. Iloluontoinen alkuosa ja hyinen loppuosa sopivat yhteen kuin savulohi suklaakastikkeeseen, ja vastakohtaisuuden on tarkoituskin säpsäyttää yleisö ja tarjota esimakua oopperan musiikillisista ja draamallisista teemoista, joissa aurinkoinen loisto kätkee alleen vaarallisia, tuhoisia pyörteitä.

Esirippu nousee, ja olemme Sevillassa. Valtaistuimelle palautetun Ferdinand VII:n mielivaltainen taantumus on köyhdyttänyt maan, ja Sevillassa kannattavimmat alat ovat tupakkatehdas, salakuljetus ja härkätaistelut. Korruptio kukoistaa ja tunteet käyvät kuumina. Alussa tosin kaikilla on tylsää. Sotilaat odottavat kyllästyneinä vahdinvaihtoa kasarmilla, joka on kaupungin tupakkatehtaan läheisyydessä. He laulavat hieman esittäen arvioitaan maailmanmenon tylsyydestä ja junnaavuudesta, ja tekevät tämän kiroilemalla huomattavasti vähemmän kuin omissa oloissaan tylsistyvät sotilaat yleensä. Vahdinvaihto on jokseenkin koominen tapaus, varsinkin, kun katulapset matkivat sitä. Uutena vahtivuoron aloittaa korpraali Don José.

Tupakkatehtaalla on tauko, ja naispuoliset työntekijät saapuvat hetkeksi kadulle, minne on kerääntynyt jonkinmoinen joukko vapaalla olevia sotilaita ja yleisiä vetelehtijöitä tätä näkyä odottamaan. Tupakkatehtaan tytöt hoitavat firman mainontaa laulamalla tauollaan tupakoinnin riemuista, eikä kukaan ole lätkäisemässä perään varoitustarroja. Mutta missä on Carmen? Carmen on jonkinmoinen kuuluisuus, vaikka onkin pelkkä ammattimainen sätkänkäärijä. Häntä pidetään miesten keskuudessa tupakkatehtaan kauneimpana tyttönä. Hänellä on myös tyylitajua antaa odottaa itseään, kuten oopperan ykkösnaisella kuuluukin. Carmen tekee näyttävän sisään- (tai oikeastaan tehtaasta ulos-) tulon. Miehet tervehtivät häntä innokkaasti ja pyytävät häneltä suosionosoituksia. He vakuuttavat rakastavansa häntä. Kaikki tämä antaa jokseenkin epämiellyttävän aggressiivisen kuvan espanjalaisesta seurustelukulttuurista. Carmen ei ole vaikuttunut miesten aneluista ja vakuutteluista, ja kuultuaan sanan "rakkaus" riittävän monta kertaa päättää hän esittää näkemyksensä aiheesta laulun keinoin. Tiivistelmäksi riittää, että Carmenin mukaan rakkaus on epävakaata, ennakoimatonta ja lennokasta. Sanoma ei ole uusi tai omaperäinen, mutta laulu on suurenmoinen. Se on virallisesti nimeltään L'amour est un oiseau rebelle, mutta kaikki tuntevat sen Habanerana. Tämä jokseenkin eroottinen tangomainen tanssi ei ole andalusialainen, vaan nimensä mukaisesti kotoisin Havannan vapaamielisemmistä kortteleista. 

Émilie Ambre Carmenin roolissa. Édouard Manet'n maalaus.

Habanera esittelee Carmenin: itsepäisen ja itsevarman nuoren naisen, joka on täysin tietoinen miehissä herättämästään himosta ja käyttää sitä kiusoitellen hyväkseen. Fantastisen aarian päätteeksi Carmen huomaa komean Don Josén uudet kasvot, ja nakkaa sotilaalle suggestiivisesti neilikan. Partituuri aavistelee väläyksen verran tulevaisuutta raottaen kuolonteemaa. Enempään ei ole aikaa, sillä tupakkatehtaan kello soi. Tauko on ohi, ja naiset palaavat työhön. Don José on hämmentynyt, järkyttynyt ja lumoutunut Carmenin käytöksestä. Hänelle ei jää kuitenkaan paljon aikaa pohtia asiaa, sillä pian hänet yhyttää Micaëla, joka on jo aiemmin nähty parakkien lähellä häntä etsimässä. 

Micaëla (jonka nimi ei ole espanjalainen) on Don Josén äidin adoptoima orpotyttö. Hänellä on Don Josélle kirje ja viesti äidiltä. Don José ja Micaëla esittävät kauniin dueton, jossa paljastuu, että äitimuori haluaa poikansa naivan adoptiotyttärensä. On hieman kiusallista ja hämmentävää tajuta, että äitisi on tehnyt juuri kosinnan puolestasi (varsinkin kun äidistäsi olisi myös tulossa anoppisi), ja Don José sanoo tarvitsevansa aikaa asian miettimiseen. 

Tuumaustaukoa ei suoda, vaan tupakkatehtaalta kantautuu kiivasta älämölöä. Käy ilmi, että Carmen on jotenkin hankkiutunut puukkotappeluun työverinsa kanssa. Don José pidättää Carmenin, ja Don Josén esimies, luutnantti Zuniga, kuulustelee koppavaa neitoa. Carmen pitää kuulustelussa kertomuksensa kasassa: hän vastaa jokaiseen kysymykseen "Tra-la-la". Zuniga turhautuu Carmenin raukeaan itsepintaisuuteen ja komentaa Don Josén viemään tämän putkaan. Ferdinand VII:n Espanjassa telkien taakse joutuu paljon vähemmästäkin.

Carmen kääntyy Don Josén puoleen ja pyytä tältä apua tarjoten vastineena eroottisia palveluksia tavalla, joka oli juuri ja juuri sopiva kolmannen tasavallan varhaisajan oopperanäyttämölle. Carmenin aarian (Seguidilla) musiikillinen sisältö ei jätä suostuttelun seksuaalista luonnetta epäselväksi. Loistavan, mausteisen ja viettelevän rytmikkään aarian päätteeksi Don Josélla ei enää riitä aivoihin riittävästi verta rationaaliseen toimintaan, joten hän antaa himolleen periksi, vapauttaa Carmenin ja sopii tapaavansa tämän Lillas Pastian tavernassa illalla. Don José irrottaa huomaamatta Carmenin raudat, ja kun sotilassaattue ehtii paikalle mukanaan Zuniga, joka on peräti vaivautunut hommaamaan pidätysmääräyksen, teeskentelee Don José kompastuvansa, ja Carmen pääsee pakenemaan. Ensimmäinen näytös päättyy yleiseen sekasortoon Sevillan keskustassa.

Toinen näytös, joka on läpeensä huikea, sijoittuu Lillas Pastian tavernaan kaksi kuukautta myöhemmin. Se alkaa odottavalla Entr'actella, jossa puupuhaltimet pitävät hauskaa. Tavernassa on elävää musiikkia. Carmen ja tämän tyttökaverit Frasquita ja Mercédès esittävät raivokkaaksi kiihtyvän mustalaistanssin. Läsnä on upseereita, myös Zuniga, joka ehdottaa, että Carmen voisi liittyä hänen seuraansa ihan vapaalla, jossain anniskeluliikkeessä, joka ei mene näin aikaisin kiinni eikä mielellään olisi salakuljettajien tukikohta (Zunigalta puuttuvat todisteet, mutta tavernan omistaja Pastia on selvästi hermostunut ja muistuttelee jatkuvasti sulkemisajasta). Puukkotappelu on ollutta ja mennyttä, mutta Don José on vankilassa avunannosta Carmenin pakoon, ja käy ilmi, että José pääsee vapaaksi juuri tänä nimenomaisena iltana. Ulkoa kuuluu hälinää, mikä enteilee Sevillan itsekeskeisimmän machon, Escamillon, saapumista. Escamillo tekee sisääntulon ja esittää mahtipontisen laulun toreadorien, noiden tehottomien teurastajien, suuresta urheudesta, komeudesta ja vastustamattomasta sukupuolisesta vetovoimasta. Hän sattuu olemaan itsekin toreadori. 

Olenko jo kertonut ammattini suunnattomasta yhteiskunnallisesta merkityksestä?

Escamillo iskee silmänsä Carmeniin ja kysyy, että mites olis. Carmen sanoo välinpitämättömästi, että hänellä on tärkeämpää tekemistä, ja Escamillo poistuu. Lillas Pastia huokaisee helpotuksesta, kun viimeisetkin asiakkaat poistuvat. Pastian ja mustalaistyttöjen ei tarvitse pitkään odottaa, ennen kuin paikalle ilmaantuu kaksi salakuljettajaa, Dancaïre ja Remendado. Heillä olisi lasti kuumaa tavaraa tulossa Sevillaan, mutta he tarvitsevat sen toimittamiseen apua. Ei itse lootien kantamiseen, vaan vartiomiesten huomion kiinnittämiseen jonnekin muualle, kuten vaikkapa tumman ja kauniin nuoren naisen vartaloon. Frasquita ja Mercédès lupautuvat auttamaan, mutta Carmen, joka tietää Don Josén vapautuneen samana päivänä, kieltäytyy. Salakuljettajat arvaavat, että kyse on Don Josésta, ja ehdottavat, että Carmen yrittäisi saada sotilaan liittymään salakuljettajiin. Don Josén laulu alkaa kiiriä sisään kadulta, jolloin muut kuin Carmen poistuvat tavernasta laittomuuksiinsa ja moraalittomuuksiinsa.

Uskollinen Don José ilahtuu löytäessään Carmenin odottamasta itseään. Carmen haluaa kiittää korpraalia avusta esittämällä tälle aivan erityisen viehkon kastanjettitanssin, joka voisi johtaa johonkin muuhunkin, mutta kaukainen trumpetti keskeyttää kaiken: Don Josén on palattava kasarmille. Carmen tulistuu tästä ja vaatii Don Joséta lähtemään kanssaan vuorille, jos todella muka rakastaa häntä. Loukkaantunut Don José kaivaa esiin Carmenin hänelle heittämän neilikan, jota on säilyttänyt kaksi kuukautta vankeudessa. Korpraali kieltäytyy ryhtymästä karkuriksi, mistä saa 1820-luvun Espanjan kaltaisessa paikassa varsin ankaran rangaistuksen. Carmen sanoo, että rakkaus vaatii sitoutumista häneen, mikä on pahassa ristiriidassa parin kuukauden takaisen Habanera-luennon kanssa.

Miten romanttista: ensimmäinen riitamme! Ja se koskee palvelusrikosta, josta menettää tässä takapajulassa henkensä!

Riita keskeytyy, kun luutnantti Zuniga tunkee sisään tavernaan. Hän on palannut "suostutellakseen" Carmenin mukaansa, ja on huvittunut löytäessään Don Josén tämän seurasta. Miksi seurustella rivimiesten kanssa, kun upseerikerholla olisi paljon komeampaa seuraa, ihmettelee Zuniga, ja komentaa Don Josén takaisin kasarmiin. Miesten välille sukeutuu puukkotappelu, joka päättyy, kun salakuljettajia ja mustalaisia vyöryy paikalle mätkimään Zunigan maahan. Don José tajuaa, että hänellä ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin paeta vuorille Carmenin ja tämän heimolaisten kanssa. Toinen näytös päättyy joukkokohtaukseen, jossa lauletaan vuorten kiertolaisten elämän ihanasta vapaudesta.

Ihana vapaus.

Kolmas näytös käynnistyy kuutamon valaisemasta vuoristosolasta, ja preludina kuullaan huilun esittelemä upea pikku sävelmä, ja asettaa tunnelman täydellisesti: kuulas kuunvalo, öinen hiljaisuus, odotuksen tuntu ja salamyhkäisyys ovat kaikki läsnä musiikissa. Tämä johtaa salakuljettajien kulkueeseen, joka marssii kivikkoisessa maastossa ja kohottaa mielialaansa lauleskelemalla vaarallisesta, mutta ah niin riemullisesta elämästään. (Oopperoissa ammattikunnat ja etniset ryhmät laulavat usein kollektiivisen elämänsä iloista ja suruista aivan spontaanisti.) Don José ei ole varma siitä, että pitää tällaisesta elämästä, jolloin Carmen toivottaa tätä menemään sitten vaikka äitinsä hoiviin. Carmen ei välttämättä ole paras mahdollinen tyttöystävä, mutta hänen verukkeensa on, että hän haluaa olla vapaa. Frasquita ja Mercédès kuluttavat salakuljettajien piilopaikan liepeillä aikaansa povaten korteista. Carmen liittyy seuraan, ja tämä korttitrio on varsin mukava numero, vaikka Carmen näkeekin korteistaan toistuvasti vain kuoleman. 

Epämiellyttävää ennettä ei kauaa ehditä murehtia, sillä Dancairo (salakuljettaja) ilmaantuu partiomatkaltaan piiloleiriin ja kertoo, että jonkin matkan päässä on kolme tullisotilasta vartioimassa kulkuväyliä. Ja kuinka ollakaan, salakuljettajilla on matkassaan kolme hekeää tyttöä juuri tällaisten tilanteiden varalle. Don José ei pidä ajatuksesta, että hänen rakas Carmeninsa viihdyttää jotain tullimoukkaa edes hämäysoperaationa, mutta kukapa Joséta kuuntelisi. Hänet jätetään vartioimaan solaa. 

Kuinka ollakaan, Micaëla (muistattehan, ensimmäisestä näytöksestä) kompuroi aivan samoilla tienoilla etsimässä Don Joséta. Hän on epätoivoinen ja peloissaan ja tekee sen, mitä epätoivoiset, pelokkaat ihmiset tekevät: esittää erittäin kauniin ja herkän aarian. Solassa on tänä yönä tungosta, sillä Don José kuulee jonkun muun lähestyvän ja ampuu pimeyteen, jolloin Micaëla säikähtää pahanpäiväisesti ja piiloutuu ison lohkareen taakse. Don José huhuilee laukauksensa suuntaan, ja kuunvaloon ilmestyy toreadori Escamillo, jonka hattuun José on posauttanut tuuletusaukon. Miksi ihmeessä toreadori vaeltaa vaarallisilla vuorilla tällaiseen aikaan? Itsevarma Escamillo kertoo etsivänsä Carmenia tarjotakseen tälle lähisuhdetta kanssaan. Toreadori on toki paljon arvokkaampi rakastaja kuin joku elämänsä sössinyt solttu, josta Sevillassa huhutaan. Don José polttaa päreensä, ja Escamillo ilahtuu siitä, että tarjoutuu mahdollisuus tappeluun. Don José osoittautuu kuitenkin pahemmaksi vastukseksi kuin tikuilla selkään tökitty nauta (johon hän tässä kohtauksessa mitä ilmeisimmin vertautuu, pitäkää se mielessänne jatkoa varten), ja Escamillo on jäämässä vaarallisesti alakynteen, kun Carmen ryntää pimeydestä paikalle ja keskeyttää nujakoinnin. Escamillo pudistelee tomut takistaan todeten, että onkin sopiva aika palata kaupunkiin. Hän ilmoittaa mitä kohteliaimmin, että taistelee mielellään Don Joséta vastaan loppuun saakka, ota vain yhteyttä sihteerini, señor. Carmenille Escamillo toteaa, että hänellä on yhä naisystävän paikka avoimena, ja että hänet löytää kaupungin areenalta seuraavan corridan aikaan. Hyvää illanjatkoa ja menestystä laittomuuksissanne.

Piilopaikkaan palaavat salakuljettajat löytävät Micaëlan tutisemasta kiven takaa, ja hänellä on viesti laulettavana Don Josélle. Don Josén äiti on murheissaan ja toivoo, että José palaisi kotiin Micaëlan kanssa. Ei tule kesää, valittelee yhä lähemmäs hermoromahduksen partaalle kieriskelevä Don José; elämäni on nyt täällä Carmenin kanssa. Mutta siinä ei ollutkaan kaikki. Micaëla kertoo, että Don Josén äiti on kuolemansairas, ja tämän kuultuaan Don José päättää lähteä kotiin. Hän kuitenkin varoittaa vielä Carmenia luulemasta, että tässä oli kaikki. Pimeälle puolelle katkeruudessaan kallistuva piinattu Don José vakuuttaa, että he tapaavat vielä, se on yhtä varmaa kuin kuolema, joka tekee lyhyen musiikillisen esiintulon tässä kohdassa. Vaan viimeistä sanaa ei kuolema vielä saa: näytös päättyy pimeältä vuorenrinteeltä kaikuvaan Escamillon toreadorilauluun. 

Näiden tapahtumien jäljiltä jännitys purkautuu neljännessä näytöksessä verisenä kliimaksina. Neljäs näytös on hyvin lyhyt ja tiivis (vain n. 20 min, ja se esitetäänkin joskus III näytöksen 2. kohtauksena), ja se on Bizet'n väkevin taidonnäyte.
Tapahtumapaikkana on juhlavaksi koristeltu aukio Sevillan plaza de torosin ulkopuolella. Suuri corrida on alkamassa, ja kaupustelijat ovat pystyttäneet kojujaan ja kiskoneet kärryjään markkinoiden viiniä, appelsiineja, viuhkoja, markkinapalloja, parempia ikkunanpesulastoja jne. Räiskyvän preludin ja kauppiaiden kuoron jälkeen on vuorossa loistelias paraati, joka valmistelee nautaeläimen julkista teurastusta. Paljon värikkäästi puettuja picadoreja sun muita esiintyjiä marssii areenalle upean juhlamusiikin saattelemana. Mukana on myös pormestari ja muuta Sevillan kermaa, mutta kaikkien huomio on ihaillussa toreadorissa Escamillossa. Hän saapuu Carmenin kanssa. Näyttää siis siltä, että naikkosemme on valintansa tehnyt. Ainakin joksikin aikaa. Escamillo ja Carmen esittävät lemmendueton, ja Carmenin ystävät Frasquita ja Mercédès (heitä ei koskaan näe erillään toisistaan, varmaan harjaavat hampaatkin yhdessä) varoittavat Carmenia siitä, että hermostuneen näköinen Don José on väkijoukossa. Tämä ei Carmenia säikäytä, vaan hän rehvastelee pystyvänsä ajamaan Don Josén tiehensä vaikka yksin. 

Miltä Carmenin exät yleensä näyttävät (vas.).

Carmenille tarjoutuu mahdollisuus kokeilla taitojaan, kun näytäntö alkaa, ja väkijoukko valahtaa areenalle jättäen aukion autioksi. Ex-rakastavaiset kohtaavat, mitä ilmeismmin viimeistä kertaa. Don José julistaa rakastavansa yhä Carmenia intohimoisesti ja anelee tätä lähtemään mukaansa. Carmen torjuu hänet hyvin selväsanaisesti ja viileästi. Mutta nyt Don Josélla ei ole enää muuta kuin Carmen: hän on menettänyt uransa, asemansa, tulevaisuutensa ja äitinsä. Carmenin viimeinen torjunta merkitsee sitä, ettei Josélla ole enää mitään saavutettavaa eikä mitään menetettävää. Tämä duetto vertautuu areenalla käynnissä olevaan härkätaisteluun, joka aina välillä muistuttaa itsestään juhlamusiikin ja hihkaisujen muodossa. Don José on nyt pakkomielteinen hermoraunio, joka turmelee elämänsä lopullisesti tarttumalla puukkoon ja iskemällä sen Carmenin rintaan. Tämä kaatuu hengettömänä maahan samalla hetkellä, kun Escamillo saavuttaa voiton härästä aarenalla. Epätoivoinen Don José romahtaa maan tomuun ja vaikeroi, että hän on palvotun Carmenin tappanut. Kutsuitteko? tiedustelee Kuolema-teema. Esirippu. 

Carmen on erittäin hyvä (ja harvinaisen selkeä) ooppera, jonka henkilöhahmot tuntuvat jokseenkin eläviltä, ja musiikillisesti se on yhtä hittiparaatia. Draaman ydin on kontrastissa ulospäinsuuntautuneen, itsevarman säihkeisen musiikin ja Don Josén surkean sortumisen välillä. Carmen ja Don José ovat molemmat elämäntaidottomia pölvästejä, jotka tekevät jatkuvasti huonoja valintoja huonoista syistä. Heidän toimiaan ei moralisoida tai selitellä, ja tämä yhdessä teoksen yllättävän väkivallan ja seksuaalisen sisällön kera varmasti järkytti joitain ensimmäisten yleisöjen jäsenistä; se voi järkyttää lievästi yhä meidänkin aikanamme. 

Levytyksiä Carmenista on tietysti aivan uskomattomat määrät, ja vanhoja klassikkotaltiointejakin julkaistaan vähän väliä uudelleen. Jotkut julkaisut on erikseen suunnattu yleisölle, joille ooppera on uusi tuttavuus. Tällaiseksi on räätälöity se Carmen-julkaisu, jota tänään käsittelen:

Georges Bizet:

Carmen. Nelinäytöksinen ooppera.

Libretto: Ludovic Halévy & Henri Meilhac, Prosper Mériméen pienoisromaanin muk.

Carmen, nuori mustalainen (mezzosopr.) – Regina Resnik
Don José, rakuunakorpraali (tenori)  – Mario Del Monaco
Micaëla, D. Josén adoptiosisar (sopraano) – Joan Sutherland
Escamillo, toreadori (bassobaritoni) –Tom Krause
Frasquita, Carmenin kumppani (sopr.) – Georgette Spanellys
Mercédès, C:n kumpp. (mezzosopr.) – Yvonne Minton
Zuniga, rakuunaluutnantti (basso) – Robert Geay
Moralès, rakuunakorpraali (baritoni) – Claude Calès
Dancaïre, salakuljettaja (baritoni) – Jean Prudent
Remendado, salakuljettaja (tenori) – Alfred Hallett

Lisäksi sotilaita, tupakkatyttöjä, nuorukaisia, Escamillon tovereita, upseereita, torikauppiaita, salakuljettajia, mustalaisia, poikia.

Chœur du Grand Théâtre de Genève, Giovanni Bria;

L'Orchestre de la Suisse Romande, Thomas Schippers.

Decca (2CD), äänitetty Geneven Grand Théâtressa 1963. 142 min. 

Tämä kirjoitettaessa puolen vuosisadan takainen geneveläinen Carmen on julkaistu uudelleen monta kertaa, ja tämä versio mainostaa olevansa suunnattu niille, joille oopperan maailma ei ole erityisen tuttu. Ostopäätöksen rohkaisuksi hintaa on alennettu ja mukaan on liitetty suppea ja lievästi humoristinen synopsis. Mutta koska halvalla ei saa kaikkea, ei libretto ole mahtunut mukaan. Carmenin libretto on tietysti jo vapaa tekijänoikeuksista ja löydettävissä Internetistä, joten tämä ei välttämättä ole pahakaan puute, mutta ehkä teokseen ensimmäistä kertaa tutustuva aloittelija haluaisi myös helposti tietää, mitä ne tyypit oikein laulavat. 

Onnistunut Carmen edellyttää kolmea roolistaan hyvin ja vakuuttavasti suoriutuvaa solistia: Carmenia (duh), Don Joséta ja Escamilloa. Nimiroolissa kuulemme ukrainanjuutalais-amerikkalaisen Regina Resnikin (1922–2013) tulkinnan, joka on kiistatta väkevä. Oopperassa (näyttämötaidelajina) on uskottavuuden kannalta yleisenä ongelmana, että henkilöhahmot ovat usein hyvin nuoria, mutta näiden osat niin vaativia, että niistä suoriutuminen edellyttää kypsän laulajan mestaruutta. Siksi useat romanttiset oopperaroolit kuulostavat (ja varsinkin) näyttävät yli-ikäisiltä. Resnik laulaa tässä nelikymppisenä nuoren tytönletukan roolin, mikä ei ole oopperan maailmassa tavatonta. Hänen esityksensä on syvä ja voimakas. Hänen äänensä on painokas ja tumma. Resnikin ranska kuulostaa ainakin minun korvaani moitteettomalta, mutta hänen tulkintansa osuvuus riippuu siitä, millaiseksi kuulija haluaa oopperan hahmot mieltää. Resnikin syvä-ääninen Carmen tekee ajoittain häijyn ja julman vaikutelman. Hahmo on minusta aina ollut lähtökohtaisesti epämiellyttävä ja sympatiaa herättämätön (kuten enin osa oopperan hahmoista), joten en siihen mitään viattomuutta kaipaisikaan. Resnikin tumma ja häijy Carmen tuo oopperan synkimpiin sävyihin syvyyttä, mitä en pane lainkaan pahakseni. 

Italialainen Mario Del Monaco (1915–1982) Don Josén roolissa on mukavaa kuunneltavaa. Hänen äänensä on kaunis, eikä aihetta valittamiseen ole. Välillä jäljitellessään intohimoa ja kiihkoa hän päätyy sangen teatraaliselta kuulostavaan ilmaisuun, mikä ei minua tässä teoksessa haittaa. Suomalaisena voi olla ylpeä meidän oman Tom Krausemme (1934−2013) hienosta suorituksesta Escamillona, joka oli hänen debyyttiroolinsa vain muutamia vuosia aiemmin. Krausen rehvakas laulu tekee toreadorista juuri sellaisen machoilevan pölvästin kuin sopii odottaakin. 

Carmenissa on niin paljon orkestraalista säihkettä, että pelkät hyvät solistit eivät riitä, vaan vaaditaan myös näppärää kapellimestaria, joka ei pelkää heittäytyä räiskyviin numeroihin. Kun kuuntelee tämän taltioinnin raivoisaa ja itsevarmaa orkestraalista elämöintiä, ei välttämättä heti uskoisi, että ollaan Calvinin kotikaupungissa. Amerikkalainen Thomas Schippers (1930–1977) yllyttää orkesterin varsinkin joukkokohtauksissa räjähtäviin huipennuksiin, joita kuuntelee musiikin tuttuudesta huolimatta iho kananlihalla. 

Tämä geneveläinen Carmen on oikein hyvä, budjettijulkaisuksi erinomainen, ja tyydyttää varmasti ainakin teoksen pariin uutena tulevat, eli tämän julkaisun kohderyhmän. Taltiointi erottelee varsin mukavasti Bizet'n mestarillisen orkestraation detaljeja, vaikkei siltä voikaan odottaa aivan huippumoderneja vaatimuksia täyttävää selkeyttä.