Wagner: Sinfoninen Parsifal

Pääsiäisen kristillistä sisältöä edustaa klassisen musiikin maailmassa yleensä Bachin passiovalikoima, mutta perusohjelmistoon kuuluu myös pääsiäisteemainen ooppera, Richard Wagnerin (1813–1883) sakraalinen melodraama Parsifal. Se käsittelee Kristuksen lunastuksen, kieltäymyksen ja myötätunnon teemoja sisältäen laajan orkesterinumeron nimeltään Karfreitagszauber eli vapaasti kääntäen Pitkäperjantain ihme. Jeesus itse ei ole läsnä henkilönä; Wagner suunnitteli uransa eräässä vaiheessa musiikkidraamaa Jeesuksen elämästä (samoin kuin Siddartha Gautaman), mutta hänen kristillisimmäksi sävellyksekseen jäi keskiaikaisesta Pyhän Graalin legendasta hyvin vapaasti mukailtu Parsifal. 

Wagner kyseenalaistettavan taivaallisessa valossa.

Päälähteenä Wagnerille toimi hämäräperäisen trubaduuriritari Wolfram von Eschenbachin (k. n. 1220) eepos Parzival, jonka keskushenkilö tunnetaan anglosaksisessa maailmassa Pyöreän pöydän Percivalina. On syytä korostaa, että Wagnerin Parsifal on väljä mukaelma legendasta, koska se joutuu mahduttamaan mukaan kokonaistaideteosta luovan megalomaanikon vaihtelevan patologiset päähänpinttymät.

Wagnerin viimeiseksi oopperaksi jäänyt Parsifal sai alkunsa hahmotelmana jo vuonna 1857, ja libreton kirjoittaminen (jonka Wagner useimmista oopperasäveltäjistä poiketen hoiti korkeimman omakätisesti, olihan hän syvän tietoinen neroudestaan) työllisti taiteilijaa vuosina 1865–1877. Sävellystyön Wagner saattoi loppuun 13.1.1882, hyvissä ajoin (1v 1 kk) ennen kuolemaansa. Hän siis työskenteli viimeisen oopperansa parissa lähes 26 vuotta, mutta on syytä huomata, että kirjoitti ja sävelsi samanaikaisesti kuusi muuta suurta oopperaa valvoen myös niiden produktioita. 

Parsifalille Wagner näyttää antaneen erityisaseman tuotannossaan. Hänelle tämä työ oli (niin hän ainakin esitti) Pyhää isolla P:llä, niin Pyhää, ettei lopputulosta sopinut esittää oikein muualla kuin Baijerin kuninkaan erityisesti Wagnerin teoksille rakentamassa oopperatalossa Bayreuthissa. Wagner kutsui viimeistä oopperaansa saksalaisen ytimekkäällä ja notkealla nimellä Bühnenweihfestspiel eli näyttämönvihkimisjuhlanäytös. On mahdollista pohtia, painoiko Parsifalin näyttämöproduktion (dramatisoimattomat esitykset sallittiin muuallakin) monopolisoinnissa Bayreuthiin enemmän Wagnerin pyhyydentunne kuin arvio kasvavan ihailijamassan Wagnerin suvun hallitsemaan oopperataloon tuomista pääsylippurahoista.

Graalin ihme. Wilhelm Hauschildin (1827–1887) seinämaalaus Neuschwansteinin linnassa.

Parsifalin juoni on liian monimutkainen ja kummallinen käsiteltäväksi kunnolla tässä kirjoituksessa; säästän sen (ja itseni) siihen saakka, kun käsittelen jotain oopperan kokonaistaltiointia. Tänään käsittelyssä olevan sinfoniseen highlight-paraatiin riittää lyhyempi versio. Parsifal on näet melko sairas teos. Se ei ole terveen mielen tuotosta. Itse asiassa siinä on piirteitä, jotka tekevät siitä melko vastenmielisen.

Tapahtumapaikkana on Pyreneiden niemimaa, aikana epämääräinen mytologisoitu keskiaika. Graalin ritarit. Graalin malja, joka piti sisällään Jeesuksen viinin ja sitten tämän veren. Longinuksen keihäs, joka lävisti Kristuksen kyljen. Vanha kuningas Titurel, nuori kuningas Amfortas – vakavasti haavoittunut ja pyhä hemofiili, ritari Gurnemanz, noiduttu nainen Kundry, kaikki hulluja, kaikki monisanaisia. Klingsor, hylätty ritarikandidaatti, kastroi itsensä, rupesi roistoksi, perusti lumotun bordellin houkutellakseen Graalin ritarit epäpuhtauteen. Kukkaisneitoja. Verta, verta, verta, kaikki laulavat verestä. Paaaaaaljon psykoseksuaalis-uskonnollista painolastia. Hurmiota, puritaanisen maanista seksiä, verta, neitsyyttä, väräjävää pyhyyttä, masturbatorista pyhyyttä. Schopenhauer, vai kuulinko väärin? Graali. Graali! Graali!!! Across the desert and through the mountain to the Canyon of the Crescent Moon, to the Temple where the cup that – where the cup, eiku. Kaikki laulavat puhtaudesta. Parsifal, puhdas tolvana, koska Wagner uskoi etymologiseen harharetkeen, joka yhdistää Parsifalin nimen farsinkieliseen ilmaisuun, joka merkitsee puhdasta houkkaa. Verta, puhtautta, verta, puhtautta, turmiollista seksiä, reliikkejä, tymäkkää suitsuketta. Can't tell if viciously anti-Semitic or just staggeringly pretentious. Linnat romahtavat keihällä tehtyihin ristinmerkkeihin. Kundry puhdistuu petoksesta puhtaalla suudelmalla. Verta, verta, verta. Kuningas Titurel on kuollut, avataan hänen arkkunsa, tarjoillaan ruumiille ehtoollinen, hyi helvetti. Amfortas esittelee haavaansa, josta vuotaa verta, verta, verta, niin maan perkeleellisesti verta. Parsifalin pitelemä keihäs pelastaa. Graali, graali, graali, räjähtää jo kaali. Graali kipunoi. Pyrotekniikkaa. Kyyhkynen. Pyhä henki? Jumala taputtaa Wagneria hyväksyvästi päälaelle. Esirippu. Kesto 5 h.

Parsifal on eräiltä osin hyvin viktoriaaninen ooppera. Se ottaa itsestään selvänä, että kaikki suhtautuvat sentimentaalisella kunnioituksella ritarillisiin ihanteisiin ja siveyteen. Koko aiheen odotetaan nostavan sameita kyyneliä yleisön silmänurkkiin. Modernismi on tehnyt tällaisesta asenteesta jokseenkin naurettavan ja postmodernismi yksiselitteisen koomisen. Psykoseksuaalisesti se saattaa taas avata näkymiä eräisiin viktoriaanisiin tabuihin ja niiden lieveilmiöihin, mutta on vaikea sanoa, onko kyseessä enemmän pahanlaatuisen yleiskulttuurikasvaimen poikkileikkaus kuin yksittäisen häiriintyneen väkäleuan tapaustutkimus. Parsifalin uskonnollisuus on jollain tavalla kammottavaa ja makaaberia. Jeesusta ei mainita kertaakaan nimeltä, mutta ikonografia ja fetissiesineet ovat eksplisiittisen kristillisiä, ja vapahduksesta sekä sovituksesta (viimeksi mainittu on Wagnerin kestoteemoja) ja myötätunnosta (Mitleid) esitelmöidään runsaasti. Epämiellyttävä veriobsessio ja piehtarointi hypersiveellisyyden seksuaalisessa perversiossa (puhumattakaan kastraatio-, haava- ja keihästematiikasta, joka on takuulla ollut nuorelle Freudille kutsuvaa ainesta) eivät helpota asiallista suhtautumista teokseen. 

Jotkut ovat nähneet libretossa antisemiitisiä elementtejä; tämä on mahdollinen tulkinta, ja joka tapauksessa Wagner suostui vain nuristen siihen, että ensiesityksen johti juutalainen kapellimestari Hermann Levi (1839–1900), joka oli tosin Wagnerin ystävä. ("Monet parhaista ystävistäni ovat juutalaisia!"). Baijerin Ludvig II:n, Wagnerin anteliaimman mesenaatin, hoviorkesterin palveluksessa ollut Levi sai kuninkaasta puolustajan: Ludvig kirjoitti Wagnerille, että Hänen Majesteettinsa silmissä kaikki ihmiset ovat veljiä keskenään. Wagner vastasi kirjeessä Hänen Majesteetilleen pitävänsä juutalaisia ihmiskunnan ja sen kaikkien jalojen piirteiden synnynnäisinä vihollisina.
 

Ja minä olen meistä se, jota aina sanotaan hulluksi.

Ei tässä mitään uutta ole: Wagner oli rasistinen kusipää ja aivan hirveä ihminen, ja Parsifal on librettonsa puolesta hänen koettelemuksellisin oopperansa. Musiikillisesti se onkin jotain muuta. Muistan yhä, miten hämmästyttävä kokemus oli kuulla Parsifalin alkusoitto ensimmäistä kertaa monia vuosia sitten. En ollut koskaan kuullut mitään yhtä kaunista. Se oli pysäyttävää. Tunsin, että minua oli kouraistu syvimmästä ytimestä. Olen sittemmin saanut tietää, että Parsifal-ensikokemukseni ei ole ainutlaatuinen. Sibelius näki Parsifalin Bayreuthin oopperajuhlilla vuonna 1894, ja sanoi, ettei mikään ollut siihen mennessä tehnyt häneen yhtä syvää vaikutusta. Hän ei rajannut tätä lausuntoaan vain musiikkikokemusten alalle. Lukuisat säveltäjät, muusikot, kirjailijat, kriitikot ja muut ovat toistuvasti luonnehtineet Parsifalin musiikkia ilmaisuilla musertava, ainutlaatuinen, vailla vertaa, ällistyttävä jne. Wagner tunnetaan johtoaiheiden (Leitmotive) käytöstään, jossa suuri teos punoutuu symboliarvoisista musiikillisista teemoista, jotka kertovat tarinaa musiikin tasolla vähän kuin elokuvamusiikissa Indiana Jonesin teema, joka yhdistyy tähän hahmoon. Parsifalissa monilla henkilöillä, esineillä ja abstrakteilla asioilla on omat johtoaiheensa, joita voi bongata erilaisina muunnelmina musiikin seassa. Näistä tärkeimmät, Pyhitys, Graali, Uskollisuus ja Keihäs, esitellään oopperan alkusoitossa. (Graalin teema on vanha protestanttinen hymni, Dresdenin aamen, jota muuten käyttää juutalaissyntyinen Felix Mendelssohn teemana Reformaatiosinfoniassaan.)

Parsifalin musiikissa on aineettomuuden, leijailevan suitsukkeen tuntu – ja pyhyyden, käyttääkseni epämuodikasta ja kyseenalaista sanaa. En ole varsinaisesti tunnettu syvästä uskonnollisuudestani, eivätkä legendat reliikeistä vetoa minuun, mutta Parsifalia kuunnellessani olen ollut lähinnä uskonnolliseksi luonnehdittavaa kokemusta koko elämäni aikana. Se on minulle syvästi liikuttavaa, kohottavaa ja joskus jopa puhdistavaa musiikkia. Mikään Wagnerin tuotannossa, mikään musiikissa ei ole koskaan tehnyt minuun yhtä suurta, ehdotonta ja ohittamatonta vaikutusta kuin Parsifal. Mikään muu asia ei ole saanut minua kokemaan mitään samassa mitassa uskonnollista. Kaikesta omituisuudestaan huolimatta Parsifal pysyy minulle taiteen todistusvoimaisena katedraalina, jota voi kyllä pilkata, mutta vain silloin, kun on sen ulkopuolella. (En myöskään pilkkaa paavia Pietarinkirkon pääalttarilla.)

Parsifalin kuunteleminen kokonaan on aikamoinen urakka, eikä ainakaan ihan ensimmäiseksi oopperakseen kannata sitä valita. Wagnerin musiikki on kuitenkin niin toimivaa myös oopperalavan ulkopuolella, että Parsifaliin voi tutustua myös, vaikkei olisikaan viittä tuntia joutavaa aikaa siihen omistettavaksi. Alkusoittoa ja Pitkäperjantain ihmettä on esitetty ja levytetty itsenäisinä ekstrakteina, mutta harkitsemisen arvoinen on myös Parsifalin tiivistetty sinfonisaatio, joka puristaa koko juhlavan neuroosikavalkadin kolmeen varttiin. 

Richard Wagner:

Parsifal "an Orchestral Quest", sov. Henk de Vlieger, 1993 (45 min 56 sek);

Alkusoitto ja Venusberg-kohtaus oopp. Tannhäuser (Wien 1875) (19:53);

Preludi, III näytös, oopp. Lohengrin (3:28).

Royal Scottish National Orchestra, Neeme Järvi.

Chandos, äänitetty Glasgow'ssa 2009. 69:38.

Alankomaalainen Henk de Vlieger (s.1953) on ottanut tehtäväkseen muokata Wagnerin suurista oopperoista sinfonian mittaisia orkestraalisia narratiiveja, jotka pyrkivät jatkuvaan, juoksevaan musiikkivirtaan vailla pysähdyksiä. Jotkut oopperan ja Wagnerin ystävät inhoavat tällaisia hankkeita. Itse en ymmärrä, mitä väärää on pyrkimyksessä tuoda monille vaikeasti lähestyttävä taidemuoto ulottuville tiiviimmässä ja helpommin tutustuttavassa muodossa. Kukaan ei ole väittänyt näitä oopperan korvikkeiksi, ei varsinkaan de Vlieger. 

Musiikki on hyvin suoraan oopperasta; sitä on muokattu vain hieman niiltä osin kuin jatkuva äänivirta ja lauluosuuksien puuttuminen edellyttävät. Merkittävimmät välisoittonumerot ovat mukana, ja samoja johtoteemoja kierrättävä Parsifal soveltuu oikeastaan aika hyvin tällaiseen käsittelyyn. Muodostuva orkestraalinen kertomus vastaa sisällöltään, muodoltaan ja kestoltaan melko hyvin sinfoniaa, joten lopputulosta voi pitää Parsifal-sinfoniana. Wagner itse suhtautui aikanaan myönteisesti omien teostensa huippukohtien uudelleensovituksiin, joten ajatuksen luulisi käyvän hänellekin. Toisaalta Parsifal oli Wagnerille erityisasemassa, mutta aivan sama, se hirveä kääkkä on maatunut jo kauan sitten. Minulla ei ole vaikeuksia hyväksyä hanketta, ja de Vliegerin muokkaama kokonaisuus toimii.

Kun kuuntelin tätä taltiointia ensimmäisen kerran, oli ensivaikutelmani silti varautunut. Virolaisen Neeme Järven (s. 1937) johtama skottilaisorkesteri näet etenee musiikin parissa rivakammin kuin mihin olen tottunut. Aluksi ripeämpi tahti tuntui latistavan musiikin taianomaista ja huumaavaa keskittyneisyyttä, mutta tästä ei tullut lopulta nautinnon estettä. Sinfonisen ja lyhyen musiikkinarratiivin täytyy virrata ja edetä toisella tavalla kuin viisituntisen oopperan. Wagnerin taipumus säveltää jatkuvaa melodiaa tekee haasteista erilaiset kappaleen kestosta riippuen. Wagner tiettävästi itse myös suosi kohtalaisen meneviä tempoja tulkitessaan omia sävellyksiään, ja opin melko nopeasti nauttimaan tästä sinfonisesta uudelleentulkinnasta. Jos minut pakotetaan valitsemaan, otan hitaammat ja massiivisemmat kokonaisversiot, mutta lajissaan Järven linjakas Parsifal on virkistävä ja elähdyttävä. Se myös kerää painokkuutta alleen edetessään, mikä tekee alusta hieman odotettua kevyemmän, mutta luo vaikutelman etenevästä matkasta. Toivoisin markkinoille silti myös hitaampaa versiota tästä kiintoisasta musiikillisesta tiivistelmästä. Kun haluan todella lillua Alkusoiton ja Pitkäperjantain ihmeen musiikissa, kaivan esiin Karajanin, jolle Järven tulkinta ei vedä vertoja. Esimerkin vuoksi Järvi suoriutuu Parsifalin Alkusoitosta vähän päälle yhdeksässä minuutissa, kun Karajanilta menee siihen yli neljätoista.

Ylimääräisinä numeroina kuullaan Wagnerin aiempi tutkielma uskonnosta, siveydestä, lunastuksesta, puhtaudesta ja seksistä (hänellä oli selvästi jotain ongelmia), Tannhäuserin alkusoitto ja Venusberg-musiikki, joka on bakkanaalinen baletti. Tämä, samoin kuin räiskyvä Lohengrin-preludi (siinäkin muuten samoja teemoja pyörittelevä ooppera), saa häpeämättömän tehosteisen ja ekstrovertin esityksen, jossa jännite on korkealla ja pidäkkeitä vähänlaisesti. Äänityksellisesti koko tallenne on kauttaaltaan kokoelmani parhaita.