Barber: Adagio jousille & Viulukonsertto; Schuman: To Thee Old Cause & In Praise of Shahn

Huhtikuun 15. päivänä 1865, siis tasan 150 vuotta sitten, Abraham Lincoln (1809–1865) kuoli Petersen Housessa Washingtonissa. John Wilkes Booth oli edellisenä iltana ampunut häntä päähän Ford's Theatressa.

Lincolnin kuolema. Grafiikkaa 1800-luvun lopulta.

Useampi yhdysvaltalainen säveltäjä on tehnyt jotain Lincoln-aiheista, ja olen käsitellyt peräti kahta tällaista teosta aiemmin tällä palstalla. Niistä tyylikkäämpi on Robert Russell Bennettin (1894–1981) Abraham Lincoln: A Likeness in Symphony Form ja vähemmän hyvällä maulla kuormattu taas Aaron Coplandin (1900–1990) Lincoln Portrait. Vuosipäivän kunniaksi otan käsittelyyn musiikkia, joka ei liity suoraan presidenttiin, mutta käsittelee surun ja menetyksen teemoja – ja muutakin.

Yhdysvalloissa viralliseen surumusiikkiin kuuluu erottamattomasti Samuel (Osmond) Barberin (II) (1910–1981) Adagio jousille. Pennsylvanialaissyntyinen Barber sävelsi itsevarmasti romantiikkaan tukeutuvalla tyylillä, ja hänen uransa käännekohta oli, kun legendaarinen kapellimestari Arturo Toscanini (1867–1957) vuonna 1938 otti maailmankiertueensa ohjelmaan Barberin Jousikvartettonsa toisesta osasta jousiorkesterille laatiman sovituksen. Tämä hämmästyttävän kaunis ja pysäyttävän surullinen kappale on pysynyt Barberin suosituimpana sävellyksenä tähän päivään saakka. Adagio jousille on onnistunut välttämään Albinonin (Giazotton) Adagion kliseekohtalon, epäilemättä harvinaislaatuisen intensiteettinsä ja kaunopuheisen vilpittömyytensä ansiosta. Kyse ei ole latteasta lohtumusiikista, vaan juuri, kun musiikin surutyö tuntuu lähestyvän suvantoa ja hyväksyntää, kohoaa tuska ja menetyksen tuntu uuteen lohduttomaan epätoivon huipennukseen. Sävellys päättyy tarjoamatta helppoa ratkaisua. Se on harvinainen yhdistelmä raastavaa tunnetta ja arvokasta tragedian tuntua. Yhtä syvän surullista ja murheellista sävellystä ei ole romanttisen sävelkielen alueella juuri tullut vastaan lukuun ottamatta ehkä Richard Straussin Metamorfooseja ja Josef Sukin Asrael-sinfoniaa, jotka eivät tosin ole yhtä tiiviitä ja keskittyneitä.  

Barberin Adagio jousille radioitiin Yhdysvalloissa maanlaajuisesti Franklin D. Rooseveltin kuolinviestin yhteydessä (liki tasan 70 vuotta sitten), ja se katkaisi televisiolähetykset, kun tieto John F. Kennedyn kuolemasta varmistui. Isoissa amerikkalaisissa muistotilaisuuksissa Adagio jousille on vakiovalinta.

Täysin toisenlaisia tunnelmia Barber kartoitti vuonna 1939 säveltämässään Viulukonsertossa. Tiivis, eloisa ja ujostelemattoman lyyrinen sekä suoraviivainen, vaikka tarjoaakin hyperaktiivisessa, lyhyessä päätösosassaan runsaasti haasteita solistille. Juuri ja juuri 20 minuutin paremmalle puolelle yltävä kesto on ehkä pitänyt tämän mukavan viulukonserton konserttiohjelmien ulkopuolella ainakin Euroopassa. Mikään suurteos konsertto ei ole, mutta se on miellyttävä ja linjakas.

Newyorkilainen William Schuman (1910–1992) sävelsi Barberia modernistisempaan tyyliin, mikä selittänee sen, etteivät hänen teoksensa koskaan ole päässeet samalla tavalla yleisön sydämiin. Ne ovat pikemmin kunnioitettuja kuin rakastettuja. Walt Whitmanin runosta nimensä lainaava To Thee Old Cause (1968) on tilaustyö New York Philharmonic Orchestran 125-vuotisjuhlaan, ja juhlasävellykseksi odottamattoman surumielinen. Schumanin mukaan häntä syvästi järkyttäneet Martin Luther Kingin ja Robert F. Kennedyn murhat heijastuvat sävellyksen sisältöön. 17-minuuttista kappaletta hallitsee kiihtyvä alakulo, ja kasvava intensiteetti toimii vakuuttavasti, mutta en itse ole useista kuunteluista huolimatta alkanut tästä erityisemmin pitää. Sävellyksessä olisi tiivistämisen varaa, mutta siinä on muutamia hyvin väkeviä kliimakseja, joissa on ytyä.

Paremmin minua miellyttää Schumanin liettualaissyntyisen kuvataiteilija Ben Shahnin (1898–1969) muistolle omistama kaksiosainen In Praise of Shahn (1969), joka pysyy hyvin kasassa. Musiikki on juhlavan murheellista ja hyvin muotoiltua, mutta rehellisyyden nimissä Schumania tulee kuunneltua aika harvoin, kun en hänen musiikistaan löydä kovin paljoa nautintoa, vaikka lupaavia hetkiä seassa onkin.

Samuel Barber:

Adagio jousille (sovitus Jousikvarteton II osasta, op. 11): Molto Adagio (9:45);

Konsertto viululle ja orkesterille, op. 14:

I Allegro (10:16)
II Andante (8:30)
III Presto in moto (3:54).

William Schuman:

To Thee Old Cause (evokaatio oboelle, puhaltimille, patarummuille, pianolle ja jousille) (17:21);

In Praise of Shahn (canticulum orkesterille):

I Vigoroso (6:16)
II Lento (bar 185) (10:15).

Isaac Stern, viulu (op. 14);
Harold Gomberg, oboe (To Thee Old Cause);

New York Philharmonic, Leonard Bernstein.

Sony Esprit, äänitetty New Yorkissa 1964–1971. 66 min 49 sek.

Barberin Adagiosta ja Viulukonsertosta on saatavalla paljon levytyksiä albumeilla, jotka yleensä yhdistelevät säveltäjän muuta tuotantoa mukaan. Mikäli Schumanin teokset eivät erityisesti kiinnosta, voi kannattaa tarkastella muitakin vaihtoehtoja, jos on tarkoitus tutustua erityisesti Barberiin. Muuten tätä albumia, jolta säteilee Leonard Bernsteinin (1918–1990) rakkaus amerikkalaiskollegojensa musiikkiin, kelpaa suositella. Kumma kyllä, Barberin Viulukonsertosta saatiin ensimmäinen stereolevytys vasta pitkälti 1960-luvun puolella, ja kyseessä on juuri tältä levyltä löytyvä Isaac Sternin (1920–2001) omistautunut, raikas ja terveen tunteikas tulkinta. Kiitellä kelpaa varsinkin Sternin lämpimän arvokasta, koskettavaa hidasta osaa.

Adagiosta Bernstein muotoilee johdonmukaisen traagisen ja kiihkeän sortumatta sentimentaalisiin hidasteluihin, joihin hänellä oli myöhemmällä urallaan joskus taipumusta. Schumanin teoksista minulla ei ole vertailukohtia, mutta New Yorkin filharmonikot esiintyvät energisesti ja iskevästi, eikä epäselväksi jää, että kapellimestari todella arvostaa näitä sävellyksiä. Äänityksen laatu ei aiheuta mutinoita.

Esprit-sarjassa uudelleenjulkaistu albumi on edullinen, mutta huonosti dokumentoitu. Luulisi, että edes jossain mainittaisiin taltioimisajankohdat, mutta ne on pääteltävä yleisemmistä copyright-tiedoista.