Liszt: Dante-sinfonia & Dante-sonaatti

Ei keikuteta venettä. Danten lautta eli Dante ja Vergilius Helvetissä (Eugène Delacroix, 1822).

Kirjan ja ruusun päivänä muistamme tänä vuonna (todennäköisesti) 750-vuotispäiviään viettävää Dante Alighieria (1265–1321). Italian suuri runoilija ei ole musiikkimaailmassa edustettuna yhtä laajalla valikoimalla kuin Shakespeare tai Cervantes, mutta hänen keskiaikainen tuonpuoleisvisionsa moraalisesta maailmankaikkeudesta on saanut muutamat säveltäjät tarttumaan kynään. Musiikin maailmassa suosituinta Dantea on ylivoimaisesti ollut Jumalaisen näytelmän episodi himon riivaamista Francesca da Riministä ja Paolosta, jotka Dante ja Vergilius kohtaavat Helvetin toisessa piirissä. Aihe on innoittanut useita joskin harvoin esitettyjä oopperoita, joista tunnetuin on Rahmaninovin työtä. Tšaikovski sävelsi Francescasta laajahkon sinfonisen runon, joka on nykyään esitetyin ja suosituin Dante-aiheinen orkesterisävellys. Sen sijaan vieläkin laajempi sinfoninen Dante-sävellys on ollut pitkään tuomittuna ohjelmalliseen purgatorioon. Kovin moni klassisen musiikin ystäväkään ei välttämättä tiedä, että Franz Liszt (1811–1886) sävelsi kokonaisen Dante-sinfonian suurelle orkesterille.

Lisäksi hänen nenästään olisi voinut olla kova vastus Danten klyyvarille.

Jumalainen näytelmä oli romantikkojen parissa kovaa valuuttaa, ja Liszt ryhtyi kaavailemaan laajaa sävellystä eepoksen pohjalta 1840-luvulla. Varhaisissa visioissaan Liszt pohti konseptia, jossa sävellys esitettäisiin Jumalaisen näytelmän tapahtumia kuvaavan alkeellisen diaesityksen yhteydessä, mutta päätyi lopulta (onneksi) luottamaan musiikin omaan ilmaisuvoimaan ja kuulijoiden mielikuvitukseen, joskin vielä varsin myöhäisessä vaiheessa hän oli valmis sijoittamaan kokeelliseen tuulikoneeseen, jonka oli määrä toimia helvetillisenä efektinä. 

Liszt jakoi teoksen luonnosvaiheessa kolmeen osaan mukaillen Danten runoelman rakennetta. Helvetti (Inferno) ja Kiirastuli (Purgatorio) saivat muotonsa säveltäjää tyydyttävällä tavalla, mutta ongelmia tuotti Paratiisi (Paradiso). Tämän edustaman laajemman kulttuuris-uskonnollisen pulman kanssa Liszt ei ole yksin tai edes huonossa seurassa. Juuri kukaan ei ole koskaan kyennyt sepittämään edes auttavasti mielenkiintoista kuvausta kristillisen taivaan auvosta; rehellisesti puhuen Paratiisi on Danten runoelman pitkästyttävin ja paisutelluin osa, jonka läpi mateleminen on koettelemus sinänsä. 

Wagner ja Liszt pianon ääressä. Postikortti 1900-luvun alusta.

Transsendentin ihanuuden kuvaaminen musiikissa osoittautui vaikeaksi, ja Liszt suunnitteli säveltävänsä Paratiisi-osasta kohoavan, mahtavan monumentin, joka päättyisi suurieleiseen huipennukseen; tätä ajatusta kannatti myös Lisztin pitkäaikainen naisystävä, puolalainen prinsessa Carolyne zu Sayn-Wittgenstein (1819–1887), jonka kanssa säveltäjä pohti teoksen hahmoa. Vuonna 1855 Liszt saattoi sävellystyön pääosiltaan päätökseen, ja seuraavana vuonna hän matkusti Sveitsiin, missä esitti pianoversion sinfoniasta maanpaossa asuvalle Richard Wagnerille (1813–1883). Wagner ei ainoastaan saanut Lisztiä hylkäämään suunnitelmansa mahtipontisesta loppuhuipennuksesta, vaan hän vakuutti tämän myös siitä, että koko ajatus Paratiisia kuvaavasta kuoro-osasta tulisi saksia pois lopullisesta versiosta. Wagnerin mielestä kun olisi turhaa edes yrittää kuvata taivaan riemuja musiikin välityksellä. Liszt päätti tämän palautteen jälkeen karsia koko Paratiisi-osan pois, joskin liittäen Kiirastulen perään välittömästi jatkuvan Magnificat-kuoro-osuuden. Näin Dante-sinfonia jäi iäksi torsoksi.
 

Kiitti helvetisti.

Onneksi Wagnerin lähellä ei aikanaan ollut hyväntekijöitä, jotka olisivat selittäneet, miten ei kannata edes yrittää esittää musiikillisesti jotain niin hullua kuin kuolemattomien jumalten kärventymistä omaan taikalinnaansa. Joka tapauksessa Dante-sinfonia sai karsitussa muodossaan ensiesityksensä Dresdenissä 7.11.1857: ensi-illasta muodostui täysi katastrofi, kun huonosti harjoitellut orkesteri sekosi täysin Lisztin johtaessa. Seuraavana keväänä sinfonia sai kuitenkin paremman esityksen ja myönteisemmän vastaanoton Prahassa. Sinfoniakonserttien vakiokamaa siitä ei ole tullut koskaan, ja se on pikemminkin vaikuttava kuin vakuuttava. Lisztin samaan aikaan Goethen innoittamana säveltämä kolmiosainen Faust-sinfonia on pitänyt pintansa paremmin, ja syystä: tämä henkilökuviin keskittyvä sävellys pysyy temaattisesti paremmin kasassa ja muodostaa tyydyttävämmän kokonaisuuden. Pidän sitä Lisztin orkestraalisena mestariteoksena, jonka rinnalla Dante-sinfonia on kiehtova kuriositeetti, jolla on vahvat hetkensä.

Dante-sinfonian musiikki on ansiokasta ja kekseliästä. Siinä on paljon kromatiikkaa (puolisävelaskelin kulkevaa melodiaa), joka oli 1800-luvun puolivälissä muodikkainta avantgardea. Helvetti alkaa tämän sielujen loppusijoituspaikan portteja kuvaavalla synkällä ja uhkaavalla teemalla, ja etenee siitä myrskyisän viiman saattelemana kohti syviä syövereitä. Lisztillä oli mielessään varsin yksityiskohtainen ohjelma, ja kolmeen isoon jaksoon musiikillisesti jakautuva Helvetti sisältää hänen näkemyksensä kohtauksesta Francesca da Riminin kanssa, ja tiettävästi seitsemännen piirin musiikissa kuulemme häpäisijöiden irvokkaan, tuskaisen naurun. Nämä episodit ja niiden erottaminen 20-minuuttisen osan seasta voi olla tavalliselle kuuntelijalle hieman hankalaa, mutta toisaalta ilman mitään kuuntelullisia ohjenuoria osa saattaa nopeasti käydä hyvin jaksoittaiseksi ja kryptiseksi. Oma kuunteluehdotukseni aloittelijoille lainaa Lisztin hylkäämää konseptia: osaa kuunnellessa voi tarkastella vaikkapa Gustave Dorén Danten Helvettiä varten tekemiä erinomaisia grafiikoita. Tai sitten voi antaa vain mielikuvituksensa operoida vapaasti. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että helvetti ei ole pelkkää tulimyrskyä, vaan käsittää melko rauhallisiakin soppia. Osan loppua kohden palataan voimakkaisiin jännitteisiin ja koviin ujelluksiin, jotka sopisivat hyvin esim. vanhoihin kauhuelokuviin. Helvetti jää taakse sopivan infernaalisen paukkeen säestämänä.

Kiirastuli kuulostaa Helvetin jälkeen jopa ihan miellyttävältä ja rauhalliselta paikalta, jopa seesteiseltä ainakin aluksi. Tämän osan keskeisintä ja hienointa antia on ansiokas ja teatraalisen hallittu fuuga. Musiikki ei ole hassumpaa, mutta jos ei tietäisi, ei sitä tulisi yhdistäneeksi kiirastuleen. Kiirastulessa puhdistuneet sielut nousevat taivaaseen, josta kuullaan vain aavistus, kun Liszt esittelee naiskuoron voimin Magnificatin eli Marian ylistysveisun. Se on hyvin kaunis ja tasoittelee sinfonian jonkinlaiseen autuaaseen utuun, mikä ei ole varsinaisesti huono lopetus, joskin minua jää vaivaamaan ajatus siitä, mitä olisimme voineet saada, jos Wagner olisi kerrankin onnistunut pitämään ajatuksensa omana tietonaan. (Hän ei ollut siinä hyvä.)

Lisztiä arvostetaan johdonmukaisesti korkeammalle pianistina ja pianosäveltäjänä kuin orkesterisäveltäjänä, ja Dante-sinfonian pariksi sopii hyvin ns. Dante-sonaatti, joka on pianistinen matka halki Infernon. Liszt sävelsi tämän laajan ja vaativan sonaattimuotoisen pianofantasian vuonna 1849, ja se on julkaistu osana laajaa pianoteosten kokonaisuutta nimeltään Années de pèlerinage, joskin se on suosittu aivan itsenäisenä pianistisena taidonnäytteenä.

Franz Liszt:

Dante-sinfonia (Sinfonia Danten Jumalaisesta näytelmästä, S109):

I Inferno (21:41)
II Purgatorio (20:50)
  -Magnificat (7:42).

Damenchor des Rundfunkchors Berlin;
Berliner Philharmoniker, Daniel Barenboim.

Après une lecture de Dante (Danten lukemisen jälkeen; Fantasia quasi Sonata, S161/7; "Dante-sonaatti"; kappale nro 7 sarjasta Années de pèlerinage, Deuxième Année: Italie) (16 min 18 sek).

Daniel Barenboim, piano.

Warner Apex, äänitetty Berliinissä 1994. 66 min 33 sek.

Argentiinalainen Daniel Barenboim (s. 1942) on jonkinmoinen Lisztin esitaistelija, tunnettu ja arvostettu kapellimestari, joka on uhrannut aikaansa tämän säveltäjän orkesterituotantoon, johon monet kollegat eivät suostu koskemaankaan. Lisztin musiikkiin uskominen ei käy aina ihan vaivattomasti (joskin se on paljon helpompaa kuin esim. helvettiin uskominen), mutta tällä konserttitaltioinnilla Barenboim on vakuuttunut Dante-sinfonian ansioista ja panee Berliinin filharmonikot soittamaan yhtä vakaumuksellisella panoksella kuin Wagneria esitettäessä. Hän pitää rapsodisen rakenteen niin kiinteänä kuin mahdollista, ja ymmärtää rakentaa Lisztin nautinnollisen teatraaliset kliimaksit huolella sekä räjähtävällä energialla. Varsinkin Helvetin lopetusjakso on sellainen esitys, että oksat pois. Samoin Magnificat, joka voi pahimmillaan väljähtyä kitschiksi, säilyttää vilpittömän hartauden ja teatraalisen täyttymyksen tasapainon. Berliinin filharmonikot soittaa erinomaisesti ja paikoin asiaankuuluvan pirullisesti, ja myös orkestraalisiin efekteihin on panostettu äänityksenkin puolelta. (Jos ei tietäisi, ei tätä välttämättä edes uskoisi konserttitaltioinniksi.) Epäilijöitä tämä teos ei varmaan saa vakuuttumaan, mutta ainakaan esityksestä se ei jää tällä kertaa kiinni.

Barenboim oli tunnettu pianistina ennen lähtöään kapellimestarin uralle, ja hän on vielä sinfoniaakin ylettömämmissä tunnelmissa helvetillisen Dante-sonaatin parissa – ainakin paikoin. Rauhallisemmissa osissa ajatus alkaa harhailla, eikä Barenboimin tulkinta enää olekaan niin pysäyttävä kuin silloin, kun hänellä on käytössään Lisztin kekseliäiden pianististen kummajaiskuperkeikkojen kavalkadi. Esityksen onnistumiseen vaikuttaa myös se, että äänitys on jokseenkin alavireinen. Tällainen näytöskappale vaatisi pianolta syvyyttä ja laajuutta, mutta lopputulos on tällä kertaa hieman ahdas ja rajoittunut.

Teldecin alun perin julkaisema aines uudelleenjulkaistaan Warnerin halvassa Apex-sarjassa. Tämä tarkoittaa sitä, että surkeassa ohjelmalehtisessä ei kerrota kiinnostavista teoksista yhtikäs mitään. Kai pitäisi olla tyytyväinen siihen, että mukaan on sentään liitetty Magnificatin sanat.