Huhtikuun 21. päivänä vuona 753 eaa. (hieman ennen puoltapäivää) saivat nuoret veljekset nimeltään Romulus ja Remus päähänsä perustaa itsenäisen kaupunkivaltion muutamille hieman epäsuotuisille kukkuloille Latiumin keskiosassa. Touhussa kävi niin kuin voisi kuvitella käyvän suden luolassa vauvaikänsä eläneille kaksosille, joiden isä on itaalinen sodanjumala ja äiti neitsyyslupauksen antanut papitar. Kaupungin tarkasta paikasta tuli kiistaa: Romuluksen mielestä Palatinus-kukkula oli kerrassaan oivallinen keskus kehitteillä olevalle metropolille, johon oli suunnitteluvaiheessa muuttamassa kaksi (2) asukasta. Hiekkalaatikkojen valtiomiehen elein Romulus piirsi kepillä kukkulan ympärille rajan, mikä huvitti Remusta (jonka mielestä Aventinus olisi ollut kaikin puolin parempi kukkula), joka loikkasi epäkunnioittavasti tämän uljaan rajalinjan yli sillä seurauksella. Rajamuodollisuuksiin kiivaasti suhtautuva Romulus murjoi oikopäätä veljensä hengiltä uhoten, että näin käy vielä muillekin. Näin sai alkunsa Rooma (asukasluku 1), länsimaiden historian ehkä merkittävin kaupunki ja valtio, ja jatkoi olemassaoloaan samassa hengessä. On onnekasta, että tunnemme päivän tarkkuudella ko. kaupungin syntyajankohdan.
Rooman perustamisen vuosipäivän kunniaksi ohjelmassa on
roomalaisia tulkintoja roomalaisesta musiikista. Säveltäjä ei tosin ole
syntyperäinen roomalainen: Ottorino Respighi (1879–1936) syntyi Bolognassa ja
roomalaistui pysyvästi vuonna 1913 toimittuaan tätä ennen Pietarin
keisarillisen oopperan alttoviulujen äänenjohtajana. Respighin nuoruudessa
Italia oli korostetusti oopperan valtakuntaa: maassa syntyi romantiikan aikana
hyvin vähän sinfonioita tai muuta orkesterimusiikkia, joka dominoi Alppien
pohjoispuolen konserttitaloja. Respighi ja Ferruccio Busoni raivasivat
Italiassa tietä isojen mittojen sinfoniselle orkesterimusiikille vaihtelevalla
menestyksellä. Busonille keskeisiä vaikuttimia olivat Bach, Liszt ja
saksalaiset myöhäisromantikot, Respighille taas Giuseppe Martucci (1856–1909),
joka vakuutti hänet sinfoniaorkesterin arvosta, ja Nikolai Rimski-Korsakov
(1844–1908), jolta hän omaksui pettämättömän mielikuvituksellisen, runsaan ja
kuohkean orkestroinnin taidon. Rimski-Korsakov on mielisäveltäjiäni juuri
orkestraalisen loistonsa ja runsautensa vuoksi, joten ei ole yllätys, että
nautin kovasti myös hänen lahjakkaan italialaisen oppilaansa töistä.
Ottorino Respighi |
Vahvana musiikillisena koloristina Respighi sai
luontevasti vaikutteita myös Claude Debussyn hienovaraisen tunnelman lahjasta
ja Richard Straussin sensuaalisista orkesteritekstuureista, ja tiettävästi hän
ihaili myös Maurice Ravelin herkkää ja ilmavaa sointivärien kirjoa. Gustav
Mahlerinkaan (1860–1911) vaikutusta ei voi vähätellä, kun kuuntelee Respighin
yltiöpäisimpiä orkesteripurkauksia ja valmiutta täydentää sinfoniaorkesteria
roomalaisten sotatrumpettien, mandoliinien, luuttujen ja lintupillien
kaltaisilla erikoisuuksilla. Vaikka Respighi otti paljon vaikutteita
venäläisiltä, saksalais-itävaltalaisilta ja ranskalaisilta, pysyi hänen
johdonmukaisena innoituksenaan Italia ja italialainen (musiikki)kulttuuri.
Respighi oli aikansa merkittävimpiä italialaisen renessanssi- ja
barokkimusiikin asiantuntijoita, joka elvytti väsymättä mm. Monteverdin,
Pergolesin, Corellin ja Vivaldin teoksia toimittaen niitä julkaisukuntoon
pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hän myös yhdisteli omaa myöhäisromanttisen ja
maltillisen modernismin välillä liikkuvaa ilmaisutyyliään renessanssi- ja
barokkiaikaisiin muotoihin. Vanhan musiikin innoittamina syntyivät mm.
kohtalaisen suositut orkesterisarjat Antiche arie e danze ja Gli uccelli
(Linnut).
Kansanjuhla Villa Borghesen puistossa. Maalaus 1800-luvulta. |
Tunnetuin Respighi kuitenkin on kolmesta suuresta
orkesterikuvien sarjastaan, joka tunnetaan Roomalaisena triptyykkinä. Vuonna
1913 Roomaan asettunut Respighi innoittui historian lähtemättömästi
läpitunkeman kaupungin tunnelmista ja vaikutelmista. Vuonna 1916 valmistui
Fontane di Roma (Rooman suihkulähteet), neljän orkesterimaalauksen sarja, joka
kuvaa neljää kaupungin kuuluisaa suihkulähdettä eri vuorokaudenaikoina. Tämän
teoksen saavuttaman kohtalaisen menestyksen rohkaisemana Respighi sävelsi
vuonna 1924 uuden, kaikkein suosituimman sarjansa, Pini di Roma (Rooman
pinjat), kunnianosoituksen ikuisen kaupungin maisemaan ja historiaan
oleellisesti kuuluville välimerellisille havupuille, joiden alla on tapahtunut
aikojen saatossa kaikenlaista enemmän ja vähemmän mehevää. Teoksen neljä osaa
on täytetty mestarillisella orkesterimaalauksella, ja huipennuksena kuullaan
eräs 1900-luvun musiikin suurista ylettömyyksistä, kun säveltäjä äityy
fantasioimaan konsulin johtaman legioonalaisparaatin, joka nousee historian
sumuista vaskisena hehkuvaan kunniaan Capitoliumille. Tämä on niitä kappaleita,
jotka onnistuessaan lyövät kuulijan ällikällä jo silkalla massalla, mitä ei
taidokkaasti toteutettuna voi väheksyä. Teoksen ensiesitys ei kumma kyllä ollut
menestyksekäs, mutta Respighin väsymätön tukija, kapellimestari Arturo
Toscanini, vakuutti uuraalla työllä kuulijat Atlantin molemmin puolin
sävellyksen laadusta ja suuruudesta. Tästä kiitoksena Respighi sävelsi
kolmannen roomalaisen sarjansa erityisesti Toscaninille. Vuonna 1928
valmistunut Feste Romane (Rooman juhlat) käy jälleen läpi kaupungin historiaa
ja tunnelmia värikkäästi antiikin kyseenalaisista circushuveista keskiaikaisten
kirkollisten riemuvuosien kautta modernina aikanakin jatkuviin
loppiaisjuominkeihin.
Ottorino Respighi:
Trittico Romano (Roomalainen triptyykki):
Feste Romane (Rooman
juhlat, 1928):
I Circenses (4:33)
II Il Giubileo (Riemuvuosi, 7:21)
III L’ottobrata (Lokakuun juhla, 7:42)
IV La Befana (Loppiaisaatto, 5:01)
Fontane di Roma (Rooman suihkulähteet, 1916):
I La fontana di Valle Giulia all’alba (Valle Giulian suihkulähde aamunsarastuksessa, 5:21)
II La fontana del Tritone al mattino (Tritonin suihkulähde [Piazza Barberini] aamulla, 2:39)
III La fontana di Trevi al meriggio (Fontana di Trevi keskipäivällä, 3:32)IV La fontana di Villa Medici al tramonto (Villa Medicin suihkulähde auringonlaskussa 6:14)
Pini di Roma (Rooman pinjat, 1924):
I I pini di Villa Borghese (Villa Borghesen pinjat, 2:36)
II Pini presso una catacomba (Pinjat katakombin lähellä, 7:39)
III I pini del Gianicolo (Gianicolon [Janiculum] pinjat, 7:31)
IV I pini della Via Appia (Via Appian pinjat, 5:18).
RCA, äänitetty Roomassa 1996. 65 min 54 sek.
Runsaimmat tulokset tällainen rakastava yksityiskohtaisuus antaa Pinjojen kohdalla. Kyseessä on Respighin runsain ja hallituin orkestraalinen paletti, joka kuulostaa Gattin käsittelyssä vivahteikkaammalta kuin juuri koskaan. Gattin huolellinen dataljien hionta palkitsee myös Suihkulähteissä: hän tasoittelee tarkalla tauotuksella ja rytmityksellä tien prismamaisesti säkenöiville orkestraalisille efekteille, jotka pääsevät loistamaan lähes häikäisevästi. Sen sijaan Juhlat, jotka sisältävät jo aiheensa vuoksi hyvin ekstroverttiä musiikkia, kuulostaa ehkä aavistuksen alitehoiselta. Tunnelmoinnissa Gatti on jälleen omaa luokkaansa, mutta muutamat näistä kappaleista kaipaisivat ehkä jämäkämpää rytmiä.
Tosin kun tarvitaan voimaa ja massaa, sitä löytyy. Via Appian pinjojen vaskiorgiat vietetään sellaisella humulla, ettei Gatti jää toiseksi kenellekään. Äänitys on tehtävänsä tasalla välittäen äänen massan, puhdin, valot ja värit. Tosin kaikkein hiljaisimmissa kohdissa käydään kuuluvuusalueen rajoilla. Albumilla voi ihmetellä trilogian kummallista järjestystä, joka asettaa myöhäisimmän teoksen ensimmäiseksi ja ensimmäisen keskimmäiseksi. On toki ymmärrettävää haluta Via Appian pinjat lopetusnumeroksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti