tiistai 21. huhtikuuta 2015

Respighi: Roomalainen triptyykki


Huhtikuun 21. päivänä vuona 753 eaa. (hieman ennen puoltapäivää) saivat nuoret veljekset nimeltään Romulus ja Remus päähänsä perustaa itsenäisen kaupunkivaltion muutamille hieman epäsuotuisille kukkuloille Latiumin keskiosassa. Touhussa kävi niin kuin voisi kuvitella käyvän suden luolassa vauvaikänsä eläneille kaksosille, joiden isä on itaalinen sodanjumala ja äiti neitsyyslupauksen antanut papitar. Kaupungin tarkasta paikasta tuli kiistaa: Romuluksen mielestä Palatinus-kukkula oli kerrassaan oivallinen keskus kehitteillä olevalle metropolille, johon oli suunnitteluvaiheessa muuttamassa kaksi (2) asukasta. Hiekkalaatikkojen valtiomiehen elein Romulus piirsi kepillä kukkulan ympärille rajan, mikä huvitti Remusta (jonka mielestä Aventinus olisi ollut kaikin puolin parempi kukkula), joka loikkasi epäkunnioittavasti tämän uljaan rajalinjan yli sillä seurauksella. Rajamuodollisuuksiin kiivaasti suhtautuva Romulus murjoi oikopäätä veljensä hengiltä uhoten, että näin käy vielä muillekin. Näin sai alkunsa Rooma (asukasluku 1), länsimaiden historian ehkä merkittävin kaupunki ja valtio, ja jatkoi olemassaoloaan samassa hengessä. On onnekasta, että tunnemme päivän tarkkuudella ko. kaupungin syntyajankohdan. 


Rooman perustamisen vuosipäivän kunniaksi ohjelmassa on roomalaisia tulkintoja roomalaisesta musiikista. Säveltäjä ei tosin ole syntyperäinen roomalainen: Ottorino Respighi (1879–1936) syntyi Bolognassa ja roomalaistui pysyvästi vuonna 1913 toimittuaan tätä ennen Pietarin keisarillisen oopperan alttoviulujen äänenjohtajana. Respighin nuoruudessa Italia oli korostetusti oopperan valtakuntaa: maassa syntyi romantiikan aikana hyvin vähän sinfonioita tai muuta orkesterimusiikkia, joka dominoi Alppien pohjoispuolen konserttitaloja. Respighi ja Ferruccio Busoni raivasivat Italiassa tietä isojen mittojen sinfoniselle orkesterimusiikille vaihtelevalla menestyksellä. Busonille keskeisiä vaikuttimia olivat Bach, Liszt ja saksalaiset myöhäisromantikot, Respighille taas Giuseppe Martucci (1856–1909), joka vakuutti hänet sinfoniaorkesterin arvosta, ja Nikolai Rimski-Korsakov (1844–1908), jolta hän omaksui pettämättömän mielikuvituksellisen, runsaan ja kuohkean orkestroinnin taidon. Rimski-Korsakov on mielisäveltäjiäni juuri orkestraalisen loistonsa ja runsautensa vuoksi, joten ei ole yllätys, että nautin kovasti myös hänen lahjakkaan italialaisen oppilaansa töistä.
Ottorino Respighi
Vahvana musiikillisena koloristina Respighi sai luontevasti vaikutteita myös Claude Debussyn hienovaraisen tunnelman lahjasta ja Richard Straussin sensuaalisista orkesteritekstuureista, ja tiettävästi hän ihaili myös Maurice Ravelin herkkää ja ilmavaa sointivärien kirjoa. Gustav Mahlerinkaan (1860–1911) vaikutusta ei voi vähätellä, kun kuuntelee Respighin yltiöpäisimpiä orkesteripurkauksia ja valmiutta täydentää sinfoniaorkesteria roomalaisten sotatrumpettien, mandoliinien, luuttujen ja lintupillien kaltaisilla erikoisuuksilla. Vaikka Respighi otti paljon vaikutteita venäläisiltä, saksalais-itävaltalaisilta ja ranskalaisilta, pysyi hänen johdonmukaisena innoituksenaan Italia ja italialainen (musiikki)kulttuuri. Respighi oli aikansa merkittävimpiä italialaisen renessanssi- ja barokkimusiikin asiantuntijoita, joka elvytti väsymättä mm. Monteverdin, Pergolesin, Corellin ja Vivaldin teoksia toimittaen niitä julkaisukuntoon pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hän myös yhdisteli omaa myöhäisromanttisen ja maltillisen modernismin välillä liikkuvaa ilmaisutyyliään renessanssi- ja barokkiaikaisiin muotoihin. Vanhan musiikin innoittamina syntyivät mm. kohtalaisen suositut orkesterisarjat Antiche arie e danze ja Gli uccelli (Linnut). 
 
Kansanjuhla Villa Borghesen puistossa. Maalaus 1800-luvulta.
Tunnetuin Respighi kuitenkin on kolmesta suuresta orkesterikuvien sarjastaan, joka tunnetaan Roomalaisena triptyykkinä. Vuonna 1913 Roomaan asettunut Respighi innoittui historian lähtemättömästi läpitunkeman kaupungin tunnelmista ja vaikutelmista. Vuonna 1916 valmistui Fontane di Roma (Rooman suihkulähteet), neljän orkesterimaalauksen sarja, joka kuvaa neljää kaupungin kuuluisaa suihkulähdettä eri vuorokaudenaikoina. Tämän teoksen saavuttaman kohtalaisen menestyksen rohkaisemana Respighi sävelsi vuonna 1924 uuden, kaikkein suosituimman sarjansa, Pini di Roma (Rooman pinjat), kunnianosoituksen ikuisen kaupungin maisemaan ja historiaan oleellisesti kuuluville välimerellisille havupuille, joiden alla on tapahtunut aikojen saatossa kaikenlaista enemmän ja vähemmän mehevää. Teoksen neljä osaa on täytetty mestarillisella orkesterimaalauksella, ja huipennuksena kuullaan eräs 1900-luvun musiikin suurista ylettömyyksistä, kun säveltäjä äityy fantasioimaan konsulin johtaman legioonalaisparaatin, joka nousee historian sumuista vaskisena hehkuvaan kunniaan Capitoliumille. Tämä on niitä kappaleita, jotka onnistuessaan lyövät kuulijan ällikällä jo silkalla massalla, mitä ei taidokkaasti toteutettuna voi väheksyä. Teoksen ensiesitys ei kumma kyllä ollut menestyksekäs, mutta Respighin väsymätön tukija, kapellimestari Arturo Toscanini, vakuutti uuraalla työllä kuulijat Atlantin molemmin puolin sävellyksen laadusta ja suuruudesta. Tästä kiitoksena Respighi sävelsi kolmannen roomalaisen sarjansa erityisesti Toscaninille. Vuonna 1928 valmistunut Feste Romane (Rooman juhlat) käy jälleen läpi kaupungin historiaa ja tunnelmia värikkäästi antiikin kyseenalaisista circushuveista keskiaikaisten kirkollisten riemuvuosien kautta modernina aikanakin jatkuviin loppiaisjuominkeihin.
 

Ottorino Respighi:

Trittico Romano (Roomalainen triptyykki):

Feste Romane (Rooman juhlat, 1928):


I Circenses (4:33)

II Il Giubileo (Riemuvuosi, 7:21)

III L’ottobrata (Lokakuun juhla, 7:42)

IV La Befana (Loppiaisaatto, 5:01)

Fontane di Roma (Rooman suihkulähteet, 1916):

I La fontana di Valle Giulia all’alba (Valle Giulian suihkulähde aamunsarastuksessa, 5:21)

II La fontana del Tritone al mattino (Tritonin suihkulähde [Piazza Barberini] aamulla, 2:39)

III La fontana di Trevi al meriggio (Fontana di Trevi keskipäivällä, 3:32)
IV La fontana di Villa Medici al tramonto (Villa Medicin suihkulähde auringonlaskussa 6:14)


Pini di Roma (Rooman pinjat, 1924):

I I pini di Villa Borghese (Villa Borghesen pinjat, 2:36)

II Pini presso una catacomba (Pinjat katakombin lähellä, 7:39)

III I pini del Gianicolo (Gianicolon [Janiculum] pinjat, 7:31)

IV I pini della Via Appia (Via Appian pinjat, 5:18).


Orchestra dell’Accademia Nazionale di Santa Cecilia, Daniele Gatti.


RCA, äänitetty Roomassa 1996. 65 min 54 sek.

Rooman Orchestra dell’Accademia Nazionale di Santa Cecilia antoi Suihkulähteiden ja Pinjojen maailmanensi-iltaesitykset ja Juhlien Italian-ensi-iltaesityksen, joten ainakin tämän tradition puolesta roomalaisorkesteri on arvovaltainen kokoonpano. Daniele Gatti (s. 1961) ei kuitenkaan luota pelkän perinteen auktoriteettiin, vaan hän muotoilee jokaisesta sarjasta huolellisen ja keskittyneen runoelman. Respighillä tyyli ja retoriikka ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin musiikin sisällölliset ideat, ja tyyliniekkana sekä tunnelmoijana Gatti on lyömätön sekä karismaattinen. Tulkinnassa väreilee herkkyys, joka hiljaisemmissa kohdissa nostaa Respighin musiikin suoranaiseksi runoudeksi. Kapellimestari tosin suhtautuu kaikkeen Respighiin ehdottomalla vakaumuksella, joka kuuluu ja säteilee siitä, miten upealta ja loistokkaalta hän saa teokset efekteineen kauttaaltaan kuulostamaan. Teokset muovautuvat joustavasti, ja kapellimestari suhtautuu rakkaudella pieniinkin musiikin vivahteisiin rakentaen niistä kuin aiemmin kuulumattomia pienoiskertomuksia äänikuvan taustalle. 

Runsaimmat tulokset tällainen rakastava yksityiskohtaisuus antaa Pinjojen kohdalla. Kyseessä on Respighin runsain ja hallituin orkestraalinen paletti, joka kuulostaa Gattin käsittelyssä vivahteikkaammalta kuin juuri koskaan. Gattin huolellinen dataljien hionta palkitsee myös Suihkulähteissä: hän tasoittelee tarkalla tauotuksella ja rytmityksellä tien prismamaisesti säkenöiville orkestraalisille efekteille, jotka pääsevät loistamaan lähes häikäisevästi. Sen sijaan Juhlat, jotka sisältävät jo aiheensa vuoksi hyvin ekstroverttiä musiikkia, kuulostaa ehkä aavistuksen alitehoiselta. Tunnelmoinnissa Gatti on jälleen omaa luokkaansa, mutta muutamat näistä kappaleista kaipaisivat ehkä jämäkämpää rytmiä.

Tosin kun tarvitaan voimaa ja massaa, sitä löytyy. Via Appian pinjojen vaskiorgiat vietetään sellaisella humulla, ettei Gatti jää toiseksi kenellekään. Äänitys on tehtävänsä tasalla välittäen äänen massan, puhdin, valot ja värit. Tosin kaikkein hiljaisimmissa kohdissa käydään kuuluvuusalueen rajoilla. Albumilla voi ihmetellä trilogian kummallista järjestystä, joka asettaa myöhäisimmän teoksen ensimmäiseksi ja ensimmäisen keskimmäiseksi. On toki ymmärrettävää haluta Via Appian pinjat lopetusnumeroksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti