Weinberg: Sinfonia nro 19 ("Riemukas toukokuu") & Rauhan viirit

Mieczysław Weinberg (1919–1996) koki Euroopan 1900-luvun tapahtumia monia muita säveltäjiä omakohtaisemmin. Juuriltaan bessarabialaiseen juutalaisperheeseen Varsovassa syntynyt Weinberg valmistui sikäläisestä konservatoriosta juuri toisen maailmansodan kynnyksellä 1939. Kun Puola murskautui Wehrmachtin ja Puna-armeijan sotakoneistojen alle, nuori Weinberg pakeni Varsovasta Neuvostoliittoon, missä juutalaisilla oli paremmat selviytymismahdollisuudet. Hän ei koskaan enää tavannut vanhempiaan eikä sisaruksiaan, jotka saksalaismiehittäjät surmasivat Trawnikin pakkotyöleirillä. Weinberg asettui ensin Minskiin, joka oli vanhaa puolalaista vaikutusaluetta, mutta operaatio Barbarossan alkaessa kesällä 1941 hän muutti kauas rintamalta Uzbekistanin neuvostotasavaltaan.

Evakkoaika Taškentissa oli Weinbergin elämässä toinen ratkaiseva käännekohta. Hän meni siellä naimisiin latvianjuutalaisen näyttelijä-ohjaaja Solomon Mihoelsin tyttären Natalian kanssa, ja Uzbekistanissa hän tutustui myös Dmitri Šostakovitšiin ystävystyen tämän kanssa. Šostakovitš oli jo tunnettu, menestynyt säveltäjä, ja hän rohkaisi Weinbergia muuttamaan vuonna 1943 parempien työmahdollisuuksien äärelle Moskovaan, joka alkoi jo olla turvassa Wehrmachtilta. 

Weinberg sävelsi kiihtyvällä tuotantotahdilla, mutta saavutti vain vaatimatonta menestystä. Säveltäjä- ja muusikkokollegat arvostivat häntä, mutta kommunistinen puolue ei juuri reagoinut hänen tuotantoonsa millään tavalla. Ulkomailla hän pysyi lähes tuntemattomana. Weinberg ei ollut ilmeisesti riittävän merkittävä tullakseen tuomituksi antidemokraattisesta formalismista Šostakovitšin, Prokofjevin ja Hatšaturjanin rinnalla vuoden 1948 kulttuuripoliittisissa vainoissa, mutta hän sai osansa Stalinin myöhäiskauden paranoiasta, erityisesti sen antisemiittisestä puolesta. Weinbergin appi, Neuvostoliiton tunnetuin juutalainen kulttuurihenkilö Mihoels murhattiin vuonna 1948 Stalinin määräyksestä, ja surma lavastettiin yliajo-onnettomuudeksi. Sairaalloisen neuvostojargonin terminologialla Mihoelsin rikos oli kosmopoliittinen juutalaisporvarillisuus. Tammikuussa 1953 alkoi valtava juutalaisvastainen mediakampanja, kun neuvostoviranomaiset "paljastivat" tyystin keksityn porvarillis-sionististen lääkärien salajuonen, jonka tavoitteena oli muka murhata Neuvostoliiton johtajia (sinänsä toki hyvin kannatettava tavoite). Myös Weinberg pidätettiin syytettynä porvarillisesta juutalaisnationalismista, ja hänelle olisi todennäköisesti käynyt huonosti, ellei Stalin olisi kuollut aivan omia aikojaan 5.3.1953. Generalissimuksen poistuttua näyttämöltä Weinberg vapautettiin ja rehabilitoitiin.

Weinberg myöhemmällä iällä kotonaan Moskovassa.

Loppuikänsä Weinberg vietti Moskovassa säveltäen ahkerasti: hänen tuotantonsa käsittää yksin sinfonioita peräti 26, jos mukaan lasketaan kamarisinfoniat. Silti hänestä on kuultu Neuvostoliiton ulkopuolella tuskin mitään. Tähän on epäilemättä osasyynä se, ettei Weinberg koskaan saavuttanut kommunistieliitin vankkumatonta luottamusta. Hänestä ei ystävänsä Šostakovitšin tapaan tullut osa neuvostoestablishmenttia, ja virallisia tilauksia hän sai vain harvakseltaan. Kunnianosoituksia tuli tiheämmin muusikkokollegoilta kuin viranomaisilta, jotka antoivat Weinbergille kohteliaiden ansiomerkkien minimin. Ulkomailla Weinbergin näkymättömyyteen vaikutti epäilemättä se, että neuvostoviranomaiset eivät juuri hänen musiikkiaan promonneet joskaan eivät niitä jarruttaneetkaan, samoin kuin niiden tyylillinen vakavuus. Länsimaalaiset yleisöt olivat tottuneet odottamaan neuvostosäveltäjiltä terävyyttä, sarkasmia ja ironiaa sekä jopa sardonista otetta, ja näitä kvaliteetteja ei Weinbergin orkesterimusiikki tarjoa.  

Toisen maailmansodan päättymisestä Euroopassa tulee tätä kirjoitettaessa täyteen seitsemänkymmentä vuotta. Voitonpäivän juhlinta käy minulle päinsä niin kauan kuin juhlistetaan nimenomaisesti sodan päättymistä Hitlerin luomuksen tuhoon, mutta sen sijaan Itä-Euroopan miehityksessä ja pakottamisessa vuosikymmenten kommunistidiktatuuriin ei ole mitään juhlittavaa, eikä liioin tällaisen toiminnan legitimoinnissa. Toisen maailmansodan päättymisen 70-vuotispäivän kunniaksi käsittelen Weinbergin aiheeseen liittyvää sinfoniaa, joka tosin sävellettiin vasta vuonna 1985, jolloin sodan päättymisestä tuli täyteen 40 vuotta. 

Mieczysław Weinberg:

Sinfonia nro 19, "Riemukas toukokuu", op. 142 (34:04);

Rauhan viirit, sinfoninen runo, op. 143 (21:32).

Pietarin valtiollinen sinfoniaorkesteri, Vladimir Lande.

Naxos, äänitetty Pyhän Katariinan luterilaisessa kirkossa Pietarissa 2011. 55:36. 

Monet Weinbergin sinfonioista ovat väljän ohjelmallisia. Kun sinfonian nimi ja ajankohta viittaavat suuren isänmaallisen sodan päättymiseen, voisi odottaa pömpöösiä paisuttelua, mutta Weinbergin sinfonia sodan päättymisen muistolle on yllättävän mietteliäs, melankolinen ja hillitty. Tyylillisesti teos on aivan eri maailmasta kuin esim. Prokofjevin rasittavahko Oodi sodan lopulle. Weinbergin sävellyksestä puuttuvat useimmat tyypillisen propagandistiset elementit, ja sinfonian kansilehdelle säveltäjä sijoitti lainauksen Anna Ahmatovan (1889–1966) runosta. Tämä runoilija ei ollut tunnettu erityisen lämpimistä väleistään neuvostoeliittiin varsinkaan Stalinin aikana, ja Weinbergin valitsemassa katkelmassa juhlitaan rauhaa ja elämää pikemmin kuin voittoa itsessään: lapset ovat pelastuneet tuhansilta kuolemilta, joita sota edellyttää.

Jos kolmiosaista sinfoniaa kuuntelee absoluuttisena musiikkina ilman mitään taustatietoa, ei sen aihetta varmasti arvaisi, eikä kukaan ikimaailmassa johtaisi tästä musiikista otsaketta "Riemukas toukokuu". Sinfonia alkaa hyvin vaihtelevalla ja moni-ilmeisellä ensiosalla, jossa levottoman rytmilliset jousijaksot ja voitokkuutta uumoilevat vaskihahmotelmat vuorottelevat levollisten ja luonnonläheisten pastoraalijaksojen kanssa. Nämä ristiriidat vaimenevat toisen osan koskettavaan elegiaan, jonka rytmi käy vähitellen hyökkääväksi ja johtaa myrskyisään kliimaksiin, jonka laannuttua kuullaan vielä edeltävän elegian rauniot kaihoisissa tunnelmissa. Toinen osa on minulle sinfonian vakuuttavin ja myös aiheen kannalta puhuttelevin. Päätösosa tarjoaa selvittämättömässä epävarmuudessaan teoksen suurimman yllätyksen, kun sinfonia tuntuu lopulta haihtuvan ilmaan kuin kadotettu menneisyys. 

Jos Weinbergin sinfonialta odottaa tunnetumpien neuvostosäveltäjien tarjoamia mieleenpainuvia sävelmiä ja ironian haamuja, joutuu pettymään. Mutta omista lähtökohdistaan tämä vakava ja melodiaan ankkuroitunut teos onnistuu tekemään jonkinmoisen vaikutuksen. Siinä soi tyylikäs vilpittömyys, ja säveltäjän omintakeiset ratkaisut ja luonteva tyyli herättävät kunnioitusta. Tuntematta Weinbergia lainkaan tartuin tähän albumiin tietämättä, mitä odottaa, ja olin myönteisesti yllättynyt tämän sinfonian hallitusta tyylikkyydestä, joka sopii aiheeseen paremmin ja tehokkaammin kuin omaa tyhjyyttään kumiseva mahtailu. Tulen todennäköisesti tutustumaan Weinbergin tuotantoon lähemminkin.

Laajahko sinfoninen runo Rauhan viirit on juhlateos, joka on sävelletty vuonna 1985 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 27. puoluekokoukseen. Se voisi olla propagandistinen latteus, mutta tämän yhdistelmän Weinberg välttää. Musiikkia ei näet voi luonnehtia propagandistiseksi, latteaksi kylläkin. Vallankumous- ja kansanlauluaiheista ammentava musiikillinen sisältö ei onnistu pitämään otteessaan, ja Weinbergin lahjat vaikuttavat tämän albumin perusteella olevan pikemmin introspektion kuin seremoniallisuuden puolella. Rauhan viireistä puuttuu täydellisesti kaikki terä: teos on johdonmukaisen yhdentekevä ja päättyy melko surkeaan huipennukseen onnistuen koko aikana olemaan lähinnä tylsä. 

Tämän hyvin ristiriitaisia arvioita minussa herättäneen teosparin esittää Pietarin sinfoniaorkesteri Vladimir Landen johdolla. En ole kuullut näistä teoksista kenenkään muun muotoilemaa versiota, joten tulkinnan suhteen minulla ei ole vertailukohtia. Jotain kuitenkin itselleni kertoo se, että Weinbergin hyvin epäkonventionaalinen voitonsinfonia, ehkä jopa anti-voitonsinfonia, teki minuun varsin suuren vaikutuksen heti ensi kuuntelukerralla – eikä arvostukseni tunnu hiipuvan useampien kuuntelujen myötä. Esimerkiksi sinfonian toisen osan elegiassa orkesteri kuulostaa mietteliään kauniilta, ja vaskissa on potkua kautta linjan. Äänitystäkin voi kiitellä selkeydestä ja yksityiskohtaisuudesta.