Beethoven: Sinfonia nro 9

Eurooppa-päivän perinteeni mukaisesti otan arvioitavakseni jälleen yhden Ludwig van Beethovenin (1770–1827) Yhdeksännen sinfonian (1824) lukuisista levytyksistä. Tällä kertaa asialla ei ole eurooppalainen orkesteri, vaan amerikkalainen. Sitä tosin johtaa syvästi eurooppalainen kapellimestari: Charles Munch (s. Münch, 1891–1968) syntyi Strasbourg/Straßburgissa, eräällä niistä eurooppalaisista rajaseuduista, joiden vuoksi on muinoin paljon tuhottu ja tapettu, mutta joilla nykyisin voi liikkua lähes huomaamatta vaivaisten valtiollisten rajojen yli. 

Charles Munch 1940-luvun lopulla

Saksan joukoissa ensimmäisessä maailmansodassa kaasuakin saanut Munch siirtyi sodan jälkeen Pariisin konservatorioon, ja hänestä sukeutui ranskalaisen orkesterimusiikin tunnustettu tulkitsija, vaikka hän aloittikin kapellimestarin työt varsin kypsällä iällä, yli nelikymppisenä. Hämmästyttävän usein unohdetaan, että myös saksalainen repertuaari oli hänelle läheistä, ja ennen kohtalokasta vuotta 1933 Munch työskenteli Kölnissä ja Leipzigissa mm. Wilhelm Furtwänglerin kanssa. Ehkä juuri tämän aiemman yhteistyön ja saksalaisten sukujuuriensa ansiosta Munch sai olla rauhassa toimiessaan Pariisin konservatorion orkesterin ylikapellimestarina läpi Saksan miehitysvuosien. Hän ei joutunut vaikeuksiin, vaikka kieltäytyi työ- ja vierailutarjouksista Saksassa samoin kuin propagandistisista konserteista. Hänen onnistui myös suojella muusikoita ja musiikinopiskelijoita Saksan viranomaisilta, ja kaiken huipuksi hän kanavoi miehittäjän silmien alla osan tuloistaan Ranskan vastarintaliikkeen toimintaan. 

Sodan päätyttyä Munch rekrytoitiin Bostonin sinfoniaorkesterin johtoon, ja tässä asemassa hän nousi maailmanmaineeseen menestyksekkäiden konserttien ja levytysten myötä. Näiltä vuosilta 1949–1962 ovat hänen arvosteuimmat levytyksensä, jotka painottuvat ranskalaiseen musiikkiin. On kuitenkin parhaimmillaan virkistävää kuulla Munchin tulkintoja myös saksalaisesta perusrepertuaarista, joka hänellä oli vähintään yhtä hyvin hallussa kuin ranskalainen.

Ludwig van Beethoven:

Sinfonia nro 9 D-molli, op. 125:

I Allegro ma non troppo, un poco maestoso (14:08)
II Molto vivace (10:25)
III Adagio molto e cantabile (14:15)
IV Presto – Allegro assai  – Rezitativo: "O Freunde, nicht diese Töne!" – Coro (23:45)

Leontyne Price, sopraano; 
Maureen Forrester, kontraltto;
David Poleri, tenori;
Giorgio Tozzi, basso.

New England Conservatory Chorus, Lorna Cooke de Varon.

Boston Symphony Orchestra, Charles Munch.

RCA, äänitetty Bostonissa 1958. 62 min 33 sek.

Tämä levytys Beethovenin IX:stä tekee vaikutuksen sähköisellä hurjuudellaan ja itsepintaisella kiihkollaan, ja tämä käy ilmeiseksi ensi hetkistä alkaen. En ole ikinä kuullut sinfonian avausosaa tällaisella ehdottomuudella ja lähes pakkomielteisyydellä tulkittuna. Munch ei ehkä tavoita samaa mystiikkaa, johon monet muut kapellimestarit tässä kohdassa yltävät, mutta on raikkaan ravistelevaa kuulla, että tämäkin osa on esitettävissä tunteella, joka lähestyy paikoin suoranaista raivoa. Munchin kiihko tekee sinfonian kahdesta ensimmäisestä osasta pikemmin tulikiven kuin graniitin tai marmorin monumentteja. Paikoin tulee mieleen, liekö kapellimestari ollut tätä harjoittaessaan ja johtaessaan kiukkuinen, mutta missään tapauksessa ei ole syytä valittaa.

Siinä missä melko laajasti vallitseva tulkinta Beethovenin Yhdeksännestä on pitää sitä jonkinlaisena avaruudellisena mysteerinä, muotoilee Munch siitä monumentaalisen taistelusinfonian, ja se todella toimii. Ihan tätä kuunnellessa sydän pamppailee. Tällainen kiihko ei voi suosia hitaita tempoja, ja Munch selviääkin koko sinfoniasta runsaassa tunnissa, kun eräiltä menee lähemmäs 75 minuuttia. Erityisen paljon tämä vaikuttaa Adagioon, joka voi eräiltä kestää lähes kuusi kokonaista minuuttia pidempään! Mielekkäitä tuloksia voi syntyä monella tavalla, ja Munchin tiivis, juokseva Adagio on hyvin tarkoituksenmukainen ja toimiva sekä miellyttävän levollinen, aurinkoinen numero kiivaiden ensiosien jälkeen, kuin pulahdus miellyttävän viileään uima-altaaseen laavapurkausten jäljiltä.

Finaaliosissa Munch on lähinnä "normaalia" ja "konventionaalista" Yhdeksättä, ja onkin ihan ymmärrettävää, että veljeydestä ja riemusta laulaminen ei aivan istu yhteen vimmaisimman kiihkon kanssa. Myrskyn merkkejä on kuitenkin kuuluvilla: Presto-johdanto on tymäkkää pauketta, ja yleensäkin orkesterin huippukohdat taotaan läpi, mutta nyt enimmäkseen hyväntuulisemmalla tulella ja silotellummalla tappuralla. Kaikkein juhlallisimmassa hyväluontoisuudessakin Munchin tulkinnasta tuntuu säteilevän tietty välttämättömyyden ja välittömyyden tuntu, voimakas sanomisen tarve. Amerikkalaisbasso Giorgio Tozzi (1923–2011) tekee ehkä parhaimman, painokkaimman ja vakuuttavimman levyllä kuulemani tulkinnan Beethovenin itse kynäilemistä O Freunde, nicht diese Töne -säkeistä. Solistit ovat ylipäänsä erittäin luonnikkaita, ja jos esitys pysyy kasassa, finaali tekee itse itsensä tykö yleisölle. Sinfonia päättyy asiaankuuluvan pysäyttävästi, eikä finaali jätä juuri toivomisen varaa. Munchin tulkinta tästä instituutioksi kohonneesta sinfoniasta erottuu kuitenkin väkevimmin edukseen juuri finaalia edeltävissä ja sitä valmistelevissa osissa, joista kapellimestari löytää mystisen ja aution avaruuden sijaan liekehtiviä komeettoja ja sulaa kiviainesta. 

Julkaisussa on muutamia omituisuuksia. Kansi ja ohjelmateksti ovat alkuperäisestä LP-julkaisusta, joka on hyvin epäidiomaattisesti otsikoitu "The Ninth Symphony of Beethoven". Liepeessä (ilm. alkuperäisen julkaisun takakannessa) on todella kammottavan hirviömäinen ja loukkaava piirros, jonka on ilmeisesti tarkoitus esittää Beethovenia. Merkittävämpi seikka kuitenkin on, että tämä äänitys tai ainakaan uudelleenjulkaisu ei istu teknisesti aivan säröttä RCA:n Living Stereo -sarjan linjaan. Kaikenlaista rahinaa ja suhinaa on päätynyt mukaan melko ikävästi, eivätkä detaljit erotu edukseen, joskin 1950-lukulaiseksi stereoäänitykseksi taso on yhä ihan kelvollinen. Tämä on minulle kuitenkin vain seikka, joka olisi ihanteellisessa maailmanjärjestyksessä vielä paremmin tämän upean, sähäkän ja räjähtävän taltioinnin kohdalla. Munchin Beethoven sai minut todella jännittämään kuunnellessani teosta, joka on minulle varsin tuttu. En voi olla suosittelematta näin väkevää musisointia, en, vaikka äänitys olisi vielä paljon tätäkin heikompi.