Stravinsky: Kevätuhri; Stokowski: Bach-transkriptioita

Igor Stravinskyn (1882–1971) balettia Kevätuhri (Le Sacre du printemps, 1913) ympäröi kerronnallinen mytologia, jollainen tapaa syntyä musiikkihistoriallisesti vaikutusvaltaisten teosten ympäristöön. Määreet vallankumouksellinen, skandaali, uusi aikakausi, modernin läpimurto ja muut vastaavat ovat usein käytössä, kun Kevätuhria asemoidaan aikansa kontekstiin. Yhä on epäselvää, mitä kaikkea baletin skandaalimaisessa ensiesityksessä oikein tapahtui, mutta anekdootteja ainakin riittää. Kevätuhri on legendaarisen asemansa ansainnut. Se oli ilmestymisajankohtanaan korostetun poikkeava. 

Baletin näennäinen ja tarkoituksellinen regressio sivistymättömään, (ei-kreikkalaiseen) pakanalliseen menneisyyteen yhdistettynä kultivoituneeseen ja institutionalisoituun länsimaiseen kaunotaiteiden traditioon voivat yhä muodostaa hätkähdyttävän vaikutelman, ja taatusti tekivätkin sen monille 1910-luvulla. Vastaavaa oli liikkeellä taiteessa laajemminkin. Palauttakaapa vaikka vain esimerkin vuoksi mieleenne Picasson Avignonin naiset (joka maalattiin 1907, mutta esiteltiin julkisesti vasta 1916) kulmikkaine vartaloineen ja primitivistisine naamioineen. Ja alastomasta primitivismistä puheen ollen...

Alastonta primitivismiä. Stravinsky ottaa kosketusta luontoon.

Olen kirjoittanut aiemmin hieman hankalasta suhteestani Kevätuhriin. Olen tarkoituksella pyrkinyt palaamaan yhä uudelleen teoksen pariin, ja ponnistelun tuloksena päässyt parempiin väleihin sen kanssa. Tässä minua on merkittävästi auttanut aiemmin käsittelemäni Gergijevin version ohella kaksi muuta levytystä samasta teoksesta: Karajanin sulava ja "kesytetty" berliiniläinen Kevätuhri (1964) avasi korviani musiikin Stravinskyn musiikin vivahteille, kun taas nyt esittelyyn tuleva, varsin uusi levytys on tarjonnut minulle tähän mennessä vaikuttavimman ja perinpohjaisimman Kevätuhri-elämyksen.

Igor Stravinsky:

Le Sacre du printemps (Kevätuhri) (33:05);

Pastorale (Pastoraali, ork. Stokowski) (3:15).

J. S. Bach, orkesterille transkriboinut Leopold Stokowski:

Toccata ja Fuuga D-molli BWV 565 (10:05);

"Pieni" Fuuga G-molli BWV 578 (3:49);

Passacaglia ja Fuuga C-molli BWV 582 (12:39).

The Philadelphia Orchestra, Yannick Nézet-Séguin.

Deutsche Grammophon, äänitetty Philadelphiassa 2013. 63 min.

Kanadalainen Yannick Nézet-Séguin (s. 1975) johtaa Deutsche Grammophonin debyyttialbumillaan hieman erikoisen ohjelman, jonka on määrä kunnioittaa Philadelphia Orchestran traditioita. Kevätuhrin (joka täytti tämän levyn julkaisuvuonna 100 vuotta) toi Yhdysvaltoihin Stravinskyn ikätoveri, brittikapellimestari Leopold Stokowski (1882–1977) vuonna 1922. Stokowski, joka toimi Phildelphia Orchestran ylikapellimestarina 1912–1938 ja tämän jälkeen säännöllisenä vierailijana, nosti orkesterin maailmanmaineeseen. Kunnianosoituksena Stokowskille ohjelmaan on otettu kolme hänen J. S. Bachin (1685–1750) urkuteoksista laatimaansa orkestraatiota. Stokowski teki useita tällaisia transkriptioita, ja niistä tunnetuin, tällekin levylle päätynyt orkestraatio Bachin tunnetuimmasta urkusävellyksestä Toccatasta ja Fuugasta, nähdään visualisoituna kapellimestarin itsensä johdolla esitettynä Disneyn animaatioelokuvassa Fantasia (1940). Albumin päätösnumerona kuullaan Stokowskin sovitus Stravinskya harmittomimmillaan edustavasta lyhyestä Pastoraalista. 

Nézet-Séguin tekee Kevätuhrista kiehtovan ja elastisen moni-ilmeisen orkesterirunoelman, jossa persoonallisesti muotoillut detaljit sulautuvat väkevään kokonaisuuteen. Tämä esitys on temponsa ja sykkeensä osalta vakuuttavin ja jännittävin kuulemistani versioista. Tuloksena on esitys, joka tekee kunniaa sekä Stravinskyn hämmästyttävälle rytmitajulle että hänen orkestraaliselle loistolleen. Kapellimestari malttaa olla pelaamatta pelkillä kontrasteilla, joita teoksessa piisaa, vaan hän punnitsee ja sovittaa huolellisesti kaikki käänteet parhaimmillaan pysäyttäväksi kokonaisuudeksi. Energiatasot ovat jatkuvasti korkealla, mutta niissäkin on käytetty älykästä annostelua, joka pohjustaa ja lataa rajuimpiin purkauksiin ja käänteisiin säpsähdyttävää sähköä ja sulaa laavaa. Paljon parempaa ei kehtaa toivoa, kun Philadelphia Orchestra lisäksi on musisoinnissaan jatkuvasti täsmälleen tilanteen tasalla. Äänitys on huippuluokkaa, ja jos naapurit ovat suvaitsevaisia, voi tätä kuunnella kotonaan parhaimmillaan kuin konserttisalissa, sillä tilan tuntu ja soitinryhmien sijoittelu piirtyy kuulokuvaan hyvin vahvasti.

Stokowskin Bach-transkriptiot ovat orkestraalisia näytösteoksia ja kuin syntyneet ylimääräisiksi numeroiksi, mutta niissä on muutakin kuin pelkkiä showelementtejä: Stokowski oli itse mestarillinen urkuri, ja näissä kappaleissa hän jäljittelee orkestereilla instrumenttia, joka jäljittelee pilleillään ja pedaaleillaan orkesteria. Parhaimmillaan kappaleissa saavutetaan massiivisen laajenemisen vaikutelma, ja Nézet-Séguinin käsissä teokset saavat sisäänsä abstraktia dramatiikkaa ja juhlallista väistämättömyyttä. Olen kuullut Stokowskin omia esityksiä tästä repertuaarista, eikä Nézet-Séguin jää laadussa jälkeen. Hän ei onneksi myöskään jäljittele mestarin tulkintoja, vaan tekee taas alusta alkaen persoonallisen orkestraalisen näytöksen. 

Albumin päättävä Stravinskyn Pastoraalin Stokowski-orkestraatio kuulostaa hienoiselta antikliimaksilta vavahduttavan pääohjelman jälkeen, mutta tässä näennäisen huolettomassa kipaleessa on riittävästi ainesta arvoitukselliseen ambivalenssiin, joka ehkä lähestyy Kevätuhrin pakanallista tematiikkaa. Viattomuuden ja lievän pahaenteisyyden yhdistelmä vain tuntuu loppuvan kesken ennen kuin ehtii saavuttaa mitään.