Waldteufel: Valsseja

Émile Waldteufel (1837–1915), 1800-luvun suosituimpiin kuulunut valssien ja kevyen musiikin säveltäjä, kuoli hieman yli sata vuotta sitten, 12.2.1915. Hän oli tehnyt menestyksekkään ja tunnustusta saaneen elämäntyön, mutta hänen teoksiinsa ei törmää kovin usein: kevyt ja tanssiklassinen on wieniläisen Straussin dynastian lähes yksinoikeudella hallitsemaa aluetta.

Eläköitynyt Waldteufel vuosisatojen vaihteen tienoilla.

Waldteufel syntyi Elsassissa juutalaiseen muusikkosukuun. Suvun alkuperäinen nimi oli Lévy, mutta se vaihdettiin, ehkä räikeimmän juutalaisvihan välttämiseksi ja ehkä siksi, että Lévy variantteineen on hyvin yleinen nimi, jolla voi olla vaikeaa erottua joukosta. Ilman antisemitismin häivää on tunnustettava, että Waldteufel eli Metsäpaholainen on kaikin tavoin Lévytä hauskempi sukunimi.

Waldteufelit muuttivat Strasbourgista Pariisiin 1850-luvun alussa, jotta Émile ja tämän veli Léon pääsivät opiskelemaan Euroopan arvostetuimmassa konservatoriossa. Perheen isä, Louis Waldteufel, perusti Pariisissa tanssiorkesterin, joka sai paljon keikkaa. Usein Léon ja Émile olivat mukana soittamassa. 

Pianoa pääaineenaan opiskellut Émile Waldteufel sai 27-vuotiaana loistavan työpaikan, kun hänestä tehtiin Ranskan keisarinna Eugénien hovipianisti. Tämä avasi Waldteufeleille ovet Napoleon III:n keisarikunnan eliittiin. Waldteufelien orkesteri tarjosi musiikin toisen keisarikunnan tanssiaisissa. Kun keisarikunta romahti Ranskan-Preussin sodassa 1870–71, jäi Waldteufelien kotiseutu osaksi uutta Saksan keisarikuntaa ja keisarillinen palatsi vaihtui presidentilliseen, mutta valsseille oli yhä kysyntää. Hieman yllättäen Waldteufelin ura nousi huippuunsa juuri tasavallan aikana. Walesin prinssi, josta sittemmin tuli kuningas Edvard VII (1841–1910), ihastui eräässä sosieteettitapahtumassa vuonna 1874 Waldteufelin Manolo-valssiin ja ilmoitti haluavansa kuulla vastaavaa myös Lontoossa. Kuninkaallisella tuella syntyi Waldteufelille hyvin edullinen kustannussopimus, joka teki hänen musiikistaan viktoriaanisten tanssiaisten keskeisiä elementtejä.

Tarkastelen satavuotisjuhlan kunniaksi valikoiman Waldteufelin tunnetumpia ja suosituimpia valsseja.

Émile Waldteufel:

Valsseja:

Les Patineurs, op. 183 (7:32)

Trés jolie, op. 159 (8:41)

Estudiantina, op. 191 (6:50)

Pomone, op. 155 (10:04)

España, op. 236 (6:27)

Solitude, op. 174 (9:53)

Les Sirènes, op. 154 (8:16)

Pluie de diamants, op. 160 (10:29)

Mon rêve, op. 151 (10:18).


Slovakian filharmoninen orkesteri, Alfred Walter.

Naxos (alk. Marco Polo), äänitetty Slovakian Košicessa 1991–1992. 78 min 30 sek.

Waldteufelista ei ole moderneilla äänitemarkkinoilla ylitarjontaa: kattavimman valikoiman tarjoaa itävaltalainen kapellimestari Alfred Walter (1929–2005), joka on tehnyt Slovakiassa komean kokoelman Waldteufel-albumeja. Ne sopivat säveltäjän innokkaimmille ihailijoille, mutta maltisemmille nautiskelijoille voi riittää pitkällekin tämä Walterin Waldteufel-levytyksistä Naxokselle koottu edustava valikoima.

Waldteufelin valssien ilmeinen vertailukohta on Johann Strauss nuoremman (1825–1899) tuotanto. Vertailussa Waldteufel paljastuu yleisesti ottaen Straussia kevyemmäksi. Siinä missä Strauss rakentaa usein lähes sinfonisia konstruktioita (esim. Tonava kaunoinen, Keisarivalssi), joissa orkesterin voimavaroja käytetään paksusti ja innovatiivisesti, pitäytyy Waldteufel ilmavammassa ja lajityypiltään selkeämmän tanssillisessa tyylissä. Molemmilla säveltäjillä on eloisa huumorintaju, joka kuuluu paikoittain selvästi musiikista, ja molemmilla on kiistatta mukaansatempaavan, sulavan melodian lahja. Jos haluaa ajatella pelkkien kansallisten stereotypioiden kautta, voi oikeutetusti luonnehtia Straussia itävaltalaiseksi, joka tulee sektin kumoilemisesta joviaalin mahtipontiseksi, ja Waldteufelia ranskalaiseksi, joka äityy samppanjaa latkiessaan leikkisän huikentelevaiseksi. Strauss on ansaitusti kaksikosta kuuluisampi, mutta ei hänen tarvitsisi viehättävää Waldteufelia aivan kokonaan varjollaan peittää.

Albumin valikoima on edustava. Se pitää sisällään Waldteufelin ehdottomasti kuuluisimman luomuksen, Luistelijat-valssin (Les Patineurs). Vielä 1800-luvun lopulla ei ollut erityisen harvinaista, että Seine jäätyi luistelukuntoon, ja Pariisin luistelukulttuuri innoitti Waldteufelin ilahduttavan lennokkaaseen ja hauskaan valssiin, jossa pakkasen purevuudesta muistuttavat muutamat terävät sävelkulut.

Toiseksi tunnetuin Waldteufelin luomuksista lienee Estudiantina, jonka melodia perustuu Paul Lacomen (1838–1920) säveltämään samannimiseen duettoon. Lacomen muitakin laulumelodioita on päätynyt tähän sävellykseen, joka edustaa 1800-luvun lopulla suosittua "espanjalaista" tyyliä. Samantyyppinen teos on España, joka on käytännössä valssiksi muokattu versio Emmanuel Chabrier'n (1841–1894) España-rapsodiasta. 

Kokonaan omaan materiaaliinsa rakentuvissa valsseissa Waldteufel on kuitenkin parhaimmillaan. Luistelijoiden lisäksi tämän kokoelman parhaimmistoa ovat Très jolie ja Mon rêve, jotka esittelevät mainiosti säveltäjän kykyä käsitellä rytmiä ja melodiaa tavalla, joka tuntuu kasvattavan kierroksittain sävellyksen vetovoimaa. Mytologisten aiheiden innoittamat Pomone (Pomona oli roomalainen hedelmien jumalatar, joka liittyy sadonkorjuun tematiikkaan) ja Les Sirènes (Seireenit) ovat hieman suurieleisempiä, ja varsinkin jälkimmäisessä on tehokeinoineen ja vahvoine tunnelmineen samaa sinfonis-sävelrunollista ainesta kuin Straussin parhaissa valsseissa.

Kokoelma on erittäin miellyttävä viipale Waldteufelin kevyestä kermakakusta. Kyseessä on kulttuurihistoriallinen viihdemusiikki, jota on hauskaa ja vaivatonta kuunnella, mutta jolle on, samoin kuin kermakakulle, rajansa. Uskon, etten tarvitse kokoelmaani merkittävää Waldteufel-lisää vielä pitkään aikaan. Walter nautiskelee valssien parissa, ja slovakialainen orkesteri esiintyy antaumuksellisesti painottaen soinnin kauneutta ja sulavuutta, kuten tässä tyylilajissa kuuluukin. Äänitys on selkeä ja täyteliäinen, ja on syytä kiitellä myös sitä, että soittoajan suhteen ei tätä albumia koottaessa ole kitsasteltu.