Weber: Sinfoniat, fagottikonsertto ym.

Carl Maria von Weber (ei oikeasti "von", 1786–1826) on jälkimaailmassa jäänyt ikävään välikäteen. Vain 39 vuoden iässä tuberkuloosiin kuollut äärimmäisen lahjakas varhaisromantikko teki suurimmat työnsä saksalaisen satu- ja fantasiaoopperan parissa – tyylilaji, jota voi nykyään pitää lähinnä kulttuurihistoriallisena. Elävää oopperaa Weber ei ikävä kyllä yleisön maun antaman tuomion perusteella ole saksankielisen alueen ulkopuolella, vaikkakin Der Freischütz elvytetään aina silloin tällöin muuallakin. Weberin orkesterimusiikki taas on usein verraten pienimuotoista täysromantiikkaan verrattuna, eivätkä hänen suosimansa puupuhaltimet ole sooloinstrumentteina koskaan päässeet yleisön suosioon samalla tavalla kuin viulu, piano ja sello (Weberin kaksi hyvää pianokonserttoa saavat oudoksuttavan vähän esitys- ja levytysaikaa.). Monet Weberin konserttomaisista sävellyksistä ovat niin lyhyitä, etteivät ne oikein sovi nykyisiin konserttiohjelmiin ainakaan intendenttien mielestä. Weberin ooppera-alkusoitot ovat erittäin hyviä, ja niitä onneksi yhä kohtaa konserttialkusoittoina. Sen sijaan hänen kaksi sinfoniaansa ovat pienimuotoisia kuriositeetteja, jotka kärsivät samoista esityksellisista ongelmista kuin hänen muutkin orkesteriteoksensa. Näyttää siltä, että nykyinen konserttimalli ei tahdo löytää tilaa Weberille.

Myös säveltäjän nenä vie melko paljon tilaa.

Samalla Weber on niitä säveltäjiä, joissa olisi potentiaalia aina silloin tällöin tapahtuvaan buumimaiseen uudelleenlöytämiseen. Hänen musiikkinsa on erittäin laadukasta, lennokasta ja herkkää, ja erityisesti on syytä kiitellä hänen orkestraation lahjaansa. Weberin aikana säveltäjät orkestroivat teoksensa itse (se ei ole itsestään selvä normi enää nykyään), ja  Weberillä oli hyvin perinpohjainen ymmärrys instrumentista kuin instrumentista. Hänen äänimaailmansa on pehmeän luonnonmukainen, kevyt ja ilmava, mikä tekee hänen musiikistaan erittäin viehättävän yhdistelmän klassillisia malleja ja haaveksivaa romantiikkaa. 

Weberin kaksi sinfoniaa syntyivät erittäin nopeasti. Ensimmäistä voi sanoa joululomalla sävelletyksi: Württemberg-Ölsin kreivin hovissa Bad Carlsruhessa (nyk. Pokój) oleskellut Weber aloitti sävellystyön 14.12.1807, ja sinfonia valmistui 2.1.1808. Sinfonia on verraten lyhyt, hieman alle 25-minuuttinen, mutta moni muu säveltäjä olisi ehkä siltikin levännyt hieman laakereillaan esikoissinfonian valmistuttua. Weber sen sijaan aloitti 3.1. toisen sinfoniansa sävellystyön, jonka saattoi päätökseen ennen helmikuuta. Säveltäjän koko sinfoniatuotanto syntyi siis runsaan kuukauden sisällä. Hieman myöhemmin Weber luonnehti sinfonioitaan nuoruudentöiksi (hän sävelsi ne juuri täytettyään 21), eikä pitänyt niiden painoarvoa myöhemminkään kummoisena. Säveltäjä on sikäli oikeassa, että nämä 20 minuutin kieppeillä kestonsa puolesta oleilevat teokset eivät ole ns. suuria sinfonioita. Niissä ei ole Beethovenin painokkuutta tai intensiteettiä, mutta ne ovat läpeensä viehättäviä ja rakastettavia sinfonioita, jotka tietävät paikkansa eivätkä yritä olla suurempia tai mahtavampia kuin ovat. 

Sinfonioissa kuuluu Beethovenin ja Schubertin romanttisempaan suuntaan kääntyvän tyylin vaikutus. Instrumentaatiossa on herkkiä vivahteita, ja Weberin viehättävä äänimaailma erottuu jo edukseen. Melodiat annetaan yleensä kevyen puupuhallinsektion esiteltäviksi. Teokset ovat tyyliltään yllättävänkin teatraalisia tai oopperamaisia, ja tämä huikentelevaisuus auttaa melko hyvin peittämään sen tosiseikan, että sinfonioiksi teokset ovat substanssin puolelta kevytsarjalaisia. Niissä on fanfaareja ja hauskoja tehokeinoja, jotka tuovat paikoin mieleen Mozartin Taikahuilun tai Ryöstön seraljista, ja toisaalta pulppuileva huumori ja elämäniloinen vitsikkyys, jotka pääsevät vauhtiin scherzo-osissa, muistuttavat välillä Haydnin leikkisää asennetta. Huumorin ja teatraalisuuden myötä sinfonioissa kuulen myös aavistuksen Rossinia.

Soolofagotisteilla ei ole palkitsevien sävellysten suhteen liikaa valinnanvaraa, ja tämän instrumentin saralla Weber on merkittävä säveltäjä. Hän kirjoitti vuonna 1811 klarinettiteoksia Münchenin hoviorkesterin klarinetistille, ja saman vuoden lopulla hän sävelsi konserton orkesterin pääfagotistille Georg Friedrich Brandtille, joka muuten oli Mozartin luottofagotistin oppilas (Weberin isän velipuoli taas oli Mozartin appi). Teos sai ensiesityksensä Münchenissä 28.12.1811 solistinaan Brandt, joka esitti teosta useita kertoja myös muualla. Weber julkaisi konserton vasta 11 vuotta myöhemmin pienen stilisoinnin jälkeen. 

Andante ja unkarilainen rondo (Andante e Rondo ungarese) on konserton tavoin tehty Brandtille, joka kärtti pian Weberiltä lisää soitettavaa saatuaan pitkästä aikaa jotain mielekästä esitettävää. Weber muokkasi alun perin alttoviululle ja orkesterille 1809 säveltämänsä pienehkön sävellyksen pienoisfagottikonsertoksi siihen asuun, jossa sitä nykyään useimmiten esitetään. Kyseessä on herkullinen näytösteos, jonka unkarilaisuus rajoittuu vetävään rytmiin, ja joka tarjoaa fagotistille harvinaisen tilaisuuden herättää yleisössä myrskyisä innostuksenpuuska.

Carl Maria von Weber:

Sinfonia nro 1 C-duuri, J50 (22 min 36 sek);

Sinfonia nro 2 C-duuri, J51 (18:11)

Konsertto fagotille ja orkesterille F-duuri, J127 (16:45);

Andante e Rondo ungarese fagotille ja orkesterille, J158 (9:03).

Jaakko Luoma, fagotti;
Tapiola Sinfonietta, Jean-Jacques Kantorow.

BIS, äänitetty Espoon Tapiola-salissa 2006 (sinfoniat) ja Espoon Sello-salissa 2008. 67:42.

Tämä BIS-levytys yhdistää Weberin sinfoniat ja fagotti-orkesteriteokset järkevästi yhdelle albumille. Ranskalainen kapellimestari Jean-Jacques Kantorow (s. 1945) johtaa Tapiola Sinfoniettaa varmaotteisella täsmällisyydellä, joka on kauttaaltaan vetoavaa. Weberin sinfoniat eivät saa lisäarvoa viipyilevästä tai venyttelevästä otteesta, sillä tällöin huomio voi kiinnittyä siihen, että sisältöä ja kehittelyä on lopulta aika ohuesti kaiken kekseliäisyyden ja charmin alla. Ripeä ja tasainen tahti sopii sinfonioihin, ja Kantorowin johdolla Tapiolan muusikot toimivat ilahduttavan rapsakkaasti ja saumattomasti. Tarkkuus ja napakkuus ovat avainsanoja, ja ne korostavat näiden nuoruudentöiden mielikuvituksellista huumoria ja hyväntuulisuutta. On vaikea kuvitella onnistuneempia tai vetoavampia tulkintoja näistä sinfonioista, joiden ilmaisu on yhdistelmä lennokkuutta ja tiivistystä (toisen sinfonian ensiosa on kymmenminuuttisena pidempi kuin kolme muuta osaa yhteensä; viimeksi mainitut jäävät lyhimmillään alle puolentoista minuutin). Olen kuullut muutamia muita versioita näistä sinfonioista, joista mainittavin on mielestäni John Georgiadisin australialainen yllättäjä Naxos-yhtiöllä, mutta Kantorowin Tapiola-esitys vie kirkkaasti voiton vastustamattomalla napakkuudellaan, ja äänitys on tällä SACD:llä parhaita ja ilmavimpia kuulemiani. Jos haluaa viihtyä Weberin sinfonioiden parissa (eikä niiltä ehkä kannattaa enempää odottaa), en voi kuvitella tätä julkaisua parempaa versiota.

Jos ovat sinfoniat tällä albumilla hyvää työtä, niin kertakaikkisen loistaviksi tulee luonnehtia Jaakko Luoman fantastisen vaivattomia tulkintoja pirskahtelevista fagottiteoksista. Fagotti joutuu usein soittelemaan matalia pierutyynyääniä osana orkesteria, joten on todella ilahduttavaa kuulla jotain näin pirteää ja menevää musiikkia soolofagotille. Luoma taiteilee hämmästyttävän helpon oloisesti, ja parhaimmillaan nämä riemukkaat esitykset voivat esitellä musiikinharrastajalle kokonaan "uuden" instrumentin, jota haluaisi kuunnella lisääkin. Tämä on korkean luokan puhallinakrobatiaa, jossa soi myös esimerkillisen herkkä ja iloinen tunne.

Albumi esittelee riemukkaan ja lennokkaan Weberin parhaimmillaan lyömättöminä esityksinä, jotka on lisäksi äänitetty todella säväyttävästi.