Bartók: Orkesterikonsertto; Stravinsky: Kevätuhri

Itävaltalainen kapellimestari Herbert von Karajan (1908–1989) tunnetaan parhaiten ahkerasti levyttämänsä saksalais-itävaltalaisen romanttisen tradition tulkitsijana, mutta hän levytti kohtalaisesti myös omana elinaikanaan 1900-luvulla syntynyttä musiikkia, joka otti etäisyyttä romantiikkaan. Modernistisäveltäjistä esimerkiksi Arnold Schönberg (1874–1951), Béla Bartók (1881–1945), Igor Stravinsky (1882–1971), Dmitri Šostakovitš (1906–1975) ja Arthur Honegger (1899–1965) kiinnostivat Karajania ainakin jossain määrin, ja tämä käy ilmi myös hänen levytyskatalogistaan. Karajan oli tosin hyvin nirso kaiken toisen maailmansodan jälkeen sävelletyn musiikin suhteen, mutta niin on suuri yleisökin. Tällä kertaa selvitetään, miten Karajanille ja Berliinin filharmonikoille käy kahden 1900-luvun modernismin mestariteoksen kanssa. Säveltäjinä asialla ovat Bartók ja Stravinsky.

Igor Stravinsky:

Kevätuhri (Le Sacre du printemps, 1913) (34:42)

Béla Bartók: 

Konsertto orkesterille (1944) (38:56)

Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan.

Deutsche Grammophon, äänitetty Berliinin Jesus-Christus-Kirchessä 1963–64 (Stravinsky) & 1965 (Bartók). 73:45.

On epätavallista varustaa tällainen julkaisu kirjoituksella, joka puolustaa taltiointia säveltäjän kritiikiltä, mutta Stravinskyn New Yorkin Hi-Fi Stereo -aikakauslehdessä Karajanin Kevätuhrille antama tyrmäys keräsi aikanaan sen verran huomiota, että on perusteltua mainita asia esittelytekstissä, joka on tässä julkaisussa naurettavan lyhyt, vain kahden tekstikappaleen mittainen. Deutsche Grammophon pysyy juuri ja juuri hyvän käytöksen rajoissa tämän uudelleenjulkaisun vastaiskussaan Stravinskyn kritiikkiin, jonka kielteisen sävyn annetaan ymmärtää johtuneen säveltäjän halusta parantaa oman kilpailevan levytyksensä markkina-asemaa. Jotain on hampaankoloon jäänyt, sillä tällainen vihjailu vielä viidenkymmenen vuoden jälkeen on varsin häijyä. Perusteeksi vihanpidolle tosin tarjotaan epäsuorasti mainintaa siitä, ettei elävien säveltäjien ole tapana kritisoida julkisesti teostensa tulkitsijoita – vieläpä sanotaan, että useimmat säveltäjät ovat kiitollisia siitä, että heidän teoksiaan esitetään. Tällaisista kirjoituksista ei levy-yhtiö saa juuri tyylipisteitä. (Ymmärrän toki, että on mukavampaa, jos säveltäjät kehuvat levytyksiä vaikka ihan hyvätapaisuuden vuoksi. Siten esim. DG on lypsänyt Karajanin [sinänsä tasokkaaseen ja arvostettavaan] Sibeliukseen mainintoja siitä, että Sibelius kehui Karajanin tulkintoja sinfonioistaan – sitä ei mainita, tapahtuiko tämä "vain" kohteliaisuudesta.)

Stravinsky valitti kritiikissään Karajanin tehneen Kevätuhrista liian kesyn ja hiotun, ja tämä vastalause on helppo ymmärtää. Karajanin käsissä teos kuulostaa erittäin siloiselta ja hyväkäytöksiseltä, jos verrataan vaikka Gergijevin tarjoamaan toiseen äärimmäisyyteen. Kieltämättä Kevätuhrin ns. pointti on kuulostaa aiempaan musiikkiin verrattuna raa'alta ja alkukantaiselta, eikä Karajan tunnu moiseen alentuvan. Hän johtaa teoksen sillä horjumattomalla eufonialla, jonka sittemmin viljeli Berliinin filharmonikkojen ylikapellimestarina huippuunsa. Se ei ole vailla särmää eikä terää, mutta Kevätuhrille ominaista tarkoituksellista karkeutta ja shokkiarvoa siitä ei saa irti. En ole kuullut Stravinskyn omaa tulkintaa läpimurtoteoksestaan, mutten ihmettele, jos Karajanin hiottu viileys oli hänelle pettymys. Toisaalta Karajan nostaa nuoren Stravinskyn värikylläisyyden esiin todella runsaana ja pikemmin Richard Straussin kuin Rimski-Korsakovin tyyliin.

Nyt, viidenkymmenen vuoden kuluttua Karajanin levytyksestä ja vuosisadan kuluttua baletin skandaalimaisesta ensi-illasta, Kevätuhreja on saatavilla äänitemarkkinoilla runsain mitoin, ja viimeistään tässä tilanteessa Karajanin tulkinnalla on ilmeistä arvoa: se todella erottuu joukosta. Olemme kuulleet monta enemmän tai vähemmän raakaa ja oikeaoppista Kevätuhria, ja karkeiden tekstuurien ja sairauskohtauksen kaltaisten rytmien vastapainoksi Karajanin tarjoama hiottu teräs ja kiillotettu mahonki ovat jotain ihan muuta ja sellaisena virkistävä kokemus. Orkesterin ja äänityksen laatu on kertakaikkisen loistava. Levynkannen mainostarra julistaa, että kyseessä on juuri tähän julkaisuun (Karajanin 100-vuotisjuhlaan 2008) tehty tuore remasterointi, ja jälki kuulostaa hämmästyttävän hienolta, selkeältä ja tarkalta. Minulla on tämän äänitteen parissa ollut oikein mukavaa, mutta Kevätuhriin tutustumista ei kannata tästä aloittaa. Kyseessä on pikemminkin virvoittavan erilainen näkemys modernismin klassikkoteoksesta. En osaa kuvitella tätä balettina, mutta puhtaana orkesterin ilmaisuvoimaa ja taitoa esittelevänä orkesteriteoksena kuunneltaessa tämä Kevätuhri on puhdas nautinto ja sitä paitsi mielenkiintoinen. Se ei ehkä ole autenttinen, eikä säveltäjä ehkä pitänyt siitä, mutta mitä sitten? Karajanin epäkonventionaalista tulkintaa on kiinnostavaa kuulla rinta rinnan jonkin "oikeaoppisemman" levytyksen kanssa, ja voin kuvitella, että se voi jopa avata joillekin kuulijoille oven Stravinskyn ja 1900-luvun musiikin maailmaan.

Bartókin Orkesterikonsertto on unkarilaisen mestarin viimeisiä sävellyksiä ja monen (myös minun) mielestä hänen suurin mestariteoksensa. Se ei ole yhtä yltiöpäinen tai raaka kuin Stravinskyn läpimurtobaletti, mutta ainakin yhtä omintakeiseksi voi väittää tätä Bartókin laajaa, hämmästyttävää ja sarkastistakin synteesiä kansanmusiikista, klassisesta traditiosta, harmonisista kokeiluista ja uusklassismin vaikutteista. Tämä hyvin tiheä ja täysi sävellys kuulostaa Karajanin käsissä välillä yllättävän kuulaalta, mutta siihen ilmaantuu myös romanttista kaihoa, jota ei aina ole siinä tottunut kuulemaan. Berliiniläisten sointi on jälleen hyvin muhkeaa ja sulavaa, ja kapellimestari järjestelee Bartókin kulmikkaat rakennepalikat etenemään mahdollisimman vähin töyssyin. Niinpä tämä Orkesterikonsertto kuulostaa vähintään yhtä paljon myöhäisromanttiselta kuin uusklassistiselta. Teknisesti ottaen se kuulostaa myös aivan helkutin hyvältä.

Bartókiin pätee tässä tapauksessa sama kuin Stravinskyyn: tätä albumia ei kannata valita ensikosketukseksi säveltäjään tai teokseen. Karajan onnistuu parhaiten Bartókin konsertossa silloin, kun musiikki on "saksalaisimmillaan": sonaattimuodossa, tuuhealla jousipedillä, taitoa vaativan kontrapunktin riivaamaa. Toisaalta Berliinin filharmonikkojen musisoinnin erinomaisuus tekee myös monista tehokeinoista hyvin mieleenpainuvia. Esimerkiksi neljännen osan klarinettisoolo on ihastuttava, muttei kovin vitsikäs. Hieman samantyyppistä vaivaa on Elegian "yömusiikissa", jossa oboisti esiintyy taivaallisesti, mutta orkesterilta jää halvaantunut aamuöinen kauhu saavuttamatta. Ensiosa ja Finaali onnistuvat Karajanin käsissä konventionaalisella mittapuulla parhaiten, mutta Bartókin musiikilliset rubikinkuutiot ovat niissäkin pikemmin palloja kuin särmiöitä. 

Tämä on vaikeasti suositeltava albumi. Se on kauttaaltaan upeasti soitettu ja taltioitu, mutta tulkinnallisesti samanaikaisesti puutteellinen ja äärimmäisen kiehtova. Tarjonta ei sovellu puristeille, mutta erikoisuuksien ja nautintojen metsästäjät voivat saada tästä paljonkin irti.