Sibelius: Svanevit, Ödlan & kaksi melodraamaa

Jean Sibeliuksen (1865–1957) juhlavuoden  kiintoisimpia julkaisuja on hieman yllättäen ollut Leif Segerstamin Turussa tekemä tuntemattomamman ja harvinaisemman Sibeliuksen levytyssarja Naxoksella. Tähän mennessä kuulemani levytykset ovat olleet erittäin laadukkaita, pirteitä ja edukseen erottuvia. Juuri mikään sarjassa ei ole ollut eturivin Sibeliusta, mutta esitykset ovat olleet hyvin tyydyttäviä ja huoliteltuja. Suurin osa sarjassa julkaistusta musiikista on ollut suhteellisen helposti saatavilla levytyksinä aiemminkin, mutta Segerstamin tulkinnoissa on potkua, teatraalisuutta ja vapauden tuntua, joka paikoin puuttuu esim. samaa repertoaaria levyttäneen Osmo Vänskän Sibelius-muotoiluista. Jos haluaa tutustua Sibelius-harvinaisuuksiin, jos sellaisia Suomessa nyt enää edes on, uskaltaisin suositella Segerstamin kuriositeetteja kokonaisuutena useimpien kuulemieni vaihtoehtojen yli jo tässä vaiheessa (olen nyt kuunnellut viisi sarjan levyä ja kirjoittanut aiemmin yhdestä).

Tämänkertainen levy ei tarjoa unohdettuja mestariteoksia, vaikka mestari ne onkin säveltänyt. Kyseessä on ilmapiiriin ennemmin kuin sisältöön panostavan näyttämömusiikin hallitsema albumi. Enimmäkseen hyvin rajatulle, jousiin painottuvalle orkesterille (näyttämömusiikin vaatimuksia) sävelletyt noin puolituntiset teokset ovat sangen ilmavia, ja niissä on myös ilmaa. 

Vuosisatojen vaihteessa (19. ja 20. vuosisadan, tietysti!) symbolismi oli Pohjois-Euroopassa kova sana, ja Sibelius saavutti menestystä näyttämömusiikillaan (1905) belgialaisen Maurice Maeterlinckin (1862–1949) vuonna 1892 julkaistuun Pelléas ja Mélisande -näytelmään.

Sibeliuksen tunnetuin kontribuutio symbolismiin on toki umpijurriutunut cameo Gallen-Kallelan Symposionissa.

Ruotsin suurin aikalaiskirjailija/yleiskulttuuripersoonallisuus August Strindberg (1849–1912) innostui Maeterlinckin kokeiluista ja kirjoitti vuonna 1901 oman unen- ja sadunomaisen symbolinäytelmän nimeltään Svanevit. Symbolismi on minulle niitä tyylisuuntia, jotka toimivat parhaiten aikakontekstissa ja silloinkin aika rajallisesti. You had to be there. Symbolismin kestävimmät saavutukset ovat minusta kuvataiteessa; sen sijaan draaman alueella symbolismi ei ole kestänyt 1900-luvun modernismin ja ironian hyökkäystä, ja sen ottaminen vakavasti voi olla vaikeata. Esimerkiksi Strindbergin Svanevit seurailee hyvin perinteistä satuasetelmaa, jossa on taikalinnassa asuva prinsessa, ilkeä äitipuoli ja muut vakiohahmot. Strindbergin norjalais-saksalainen kolmas vaimo Harriet Bosse (1878–1961), jota ajatellen Svanevitin päärooli oli kirjoitettu, suostutteli Strindbergin antamaan draaman näyttämömusiikin sävellyksen Sibeliukselle. Bosse oli tutustunut Sibeliuksen musiikkiin Maeterlinckin Mélisanden roolissa, ja August Strindbergin vaimona hänellä oli pakko olla jonkin verran suostuttelutaitoja. (Miten huvittava onkaan nykyisestä sivistysvaltiomme näkökulmasta ajatus, että teatteriesityksissä olisi kokonainen orkesteri, joka esittäisi tunnetulta säveltäjältä juuri tiettyyn näytelmään tilatun musiikin! Tuohan alkaa kuulostaa ihan turhan moni-ilmeiseltä taiteelta, ei nykyaikaiselta ja tehokkaalta kulttuurituotantoyksiköltä, jossa ei ole varaa mihinkään.) 

Svanevitin ensi-illan järjestäminen kesti pitkään. Näytelmä kirjoitettiin 1901, ja sekä draaman että musiikin maailmanensi-ilta oli monien käänteiden jälkeen Helsingin Ruotsalaisessa Teatterissa vasta 8.4.1908 säveltäjän johtaessa orkesteria. Vastaanotto oli innostunut, mutta näytelmä ei ole jäänyt Strindbergin elinvoimaisimpien teosten joukkoon. Sibelius koosti näyttämömusiikista nopeasti tapojensa mukaan suppeahkon orkesterisarjan (sarjan ensimmäisen osan nimi on Påfågeln, mikä viittaa erääseen näytelmän symboleista ja myös selittää tämän Naxos-albumin muutoin kryptiseksi jäävän kansikuvan), mutta koko näyttämömusiikkia kuulee erittäin harvoin. Kokonaisuus on kuulas, helposti seurattava ja tyyni. Kiehtovin yksittäinen osa on numero XI, jossa esiintyy Sibeliuksen 5. sinfonian toisen osan tunnettu teema, mutta riisutumpana ja hieman poikkeavana versiona. Liekö säveltäjä sitten kiireen tai ajatuspulan vuoksi päätynyt käyttämään jo työstämäänsä aihetta, mutta kiinnostavaa on kuulla sen olleen selkeänä mielessä jo seitsemän vuotta ennen viidennen sinfonian ensiesitystä.

Sibeliuksella oli pian Svanevitin jälkeen lisää sävellystöitä symbolistisen draaman parissa. Tällä kertaa vuorossa oli suomalaisen Mikael Lybeckin (1864–1925) Ödlan (Lisko). Tämä unilogiikalla toimiva näytelmä esittää taistelun Alban-kreivin sielusta; lisko symboloi draamassa ihmisen pimeitä haluja, himoa ja pahuutta. Hyvin varhaisfreudilaista. Ödlan sai ensiesityksensä lähes tasan kaksi vuotta Svanevitin jälkeen, ja sitä on kuultu sen koommin äärimmäisen harvoin. Sibelius ei tehnyt siitä orkesterisarjaa, mikä käy järkeen, sillä kahdesta kohtauksesta (I: Adagio, alle 4 min; II: Grave, 22 min!) koostuva musiikki ei tarjoa mitään omin voimin toimivaa ja kestävää teemaa. Musiikki on harvinaisen vahvasti sidoksissa näyttämön tapahtumiin (tai niin ainakin meille kerrotaan; asiaa olisi helpompi arvioida, jos Ödlan joskus saisi esityksiä teattereissamme – tässäpä idea taatusti tappiolle jäävästä kiistattomasta kulttuuriteosta!)

Sibeliuksen tuotantoon kuuluu varsin monta melodraamaa, joka ei tarkoita tässä mitään saippuasarjan juonenkuljetusta, vaan musiikkia, johon liittyy lausuntaa. Lajityyppi on mennyt sittemmin muodista, ja myöhemmin 1900-luvulta mieleeni nousee lähinnä Aaron Coplandin populistista americanaa edustava Lincoln Portrait (1942) ja William Waltonin sekä Edith Sitwellin eriskummallinen Façade (1922), joita voi täydentää joillakin lapsille suunnatuilla musiikkikasvatuksellisilla teoksilla, joista tärkein lienee Sergei Prokofjevin Pekka ja susi (1936). Suomessa lajityyppi näyttää olleen varsinkin sortovuosien aikana ja välittömästi niiden jälkeen sangen suosittu, ja Sibelius on sen edustavin tulenkantaja, jos kohta melodraamat sijaitsevatkin kaukana hänen keskeisestä tuotannostaan. Ne ovat silti kulttuurihistoriallisesti kiehtovia, ja Kustaa II Aadolfin kuolinpäivän eli svenska dagenin kunniaksi on soveliasta, että melodraamoissa tarjolla on juuri ruotsinkielistä suomalaislyriikkaa. Zacharias Topelius (1818–1898) ja Bertel Gripenberg (1878–1947) kuuluvat romantiikan ajan merkittävimpiin ruotsinkielisiin runoilijoihin; heistä Topelius on ehdottomasti merkittävämpi ja myös huomattavasti tervejärkisempi, jälkimmäistä ehkä siksi, ettei hänen tarvinnut koskaan maistaa 1900-luvun hulluuden maljasta.

Jean Sibelius:

Svanevit-näyttämömusiikki, JS189 (1908) (29:29)

Ödlan-näyttämömusiikki (Lisko), Op. 8 (1909) (25:50)

Ett ensamt skidspår (Yksinäinen latu), JS77b (1925 & 1948) (3:45)

Grevinnans konterfej (Kreivittären muotokuva), JS88 (1905) (4:29)

Riko Eklundh, lausuja (JS77b & JS88);

Turun filharmoninen orkesteri, Leif Segerstam.

Naxos, äänitetty Turun konserttitalossa 2014. 63:34.

Lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaisten kaikki näiden vähäisempää Sibeliusta edustavien teosten esityksistä ovat Segerstamin, Turun filharmonikkojen ja Naxoksen käsissä ilahduttavia menestyksiä. Saavutus ei ole ihan mitätön, koska näistä sävellyksistä jokainen kantaa niskassaan vahvoja aikasidonnaisuuksia ja erityisen hyviä epäonnistumisen mahdollisuuksia. Jos ei tunne Sibeliusta lainkaan ennalta, on tämän albumin ohelma ehkä huonoin tapa tutustua häneen. Sibeliusta jo varsin kattavasti tunteville ja/tai kulttuurihistoriasta kiinnostuneille tämä voi sen sijaan olla melkoinen herkkupala, ja siitä kuuluu toteuttajille täysi kiitos. Riisuttujen orkesterikokoonpanojen ääni toimii muutoin toisinaan ahtaalta vaikuttavan Turun konserttitalon akustiikassa hienosti, ja juuri tällainen jousisointi sopii ihanteellisesti levyn teoksiin.

Svanviteä (kulkee suomeksi nimellä Joutsikki, sikäli kuin ylipäänsä kulkee, kuten kommenteissa minulle ystävällisesti kerrottiin) verrataan Dominic Wellsin ansiokkaassa ja tiiviissä esittelytekstissä Edvard Griegin musiikkiin, vaikka se on rytmillisesti ja ornamentaatioltaan huomattavasti Griegin (josta en erityisemmin välitä, kuten olen aiemmin saattanut tehdä selväksi) vastaavia teoksia kompleksisempaa ja eloisampaa, vaikka riisutun jousiorkesterin äänensävy tuokin musiikkiin ulkokohtaisen mielleyhtymän norjalaisen miniatyyrilyyrikon tyyliin. Segerstamin huolellisessa tulkinnassa korostuvat yksityiskohtien ja sävyjen kirjo. Rytmien vaihtelu ja selkeästi karakterisoidut osat tuovat näyttämömusiikin kokonaisuuteen teatraalista eloa, ja kuuntelukokemus on raikas ja yllättävänkin immersiivinen. 

Ödlan on huomattavasti yksitoikkoisempi sävellys, ja olen aiemmin siihen tutustuessani taipunut pitämään sitä Sibeliuksen ehkä huonoimpana tai ainakin huonoiten omillaan toimivana (jousi)orkesteriteoksena. En siis ole ihastunut tähän teokseen, mutta Segerstam tekee sen parissa sellaista työtä, ettemme ehkä tarvitsekaan enempää levytyksiä. Musiikki on yhtä ajelehtivaa kuin aina ennenkin, mutta tällä kertaa siitä välittyy vahva ilmapiiri, ja välistä tuntuu kuin kuuntelisi ihan kohtalaisen tasokasta elokuvamusiikkia. Albumin näyttämömusiikeissa on tunnelma- ja tunnekirjosta huolimatta miellyttävän juokseva ja vaivaton tuntu, ja se toimii esimerkiksi yleisenä, harmittomana taustamusiikkina.

Gripenbergin Ett ensamt skidspår vertaa ihmisen elämää ja etsintää yksinäiseen latuun, joka peittyy uuden lumen alle. Varsin melankolista, ja Sibeliuksen musiikki on asiaankuuluvan kyselevää. Mukana on myös muutamia ihan mukavia jäisesti tuikkivia tehosteita. Enemmän minua kuitenkin miellyttää kokonaisuutena Topeliuksen mahtipontisempi runo, jossa muiston voima yhdistyy tulevaisuuden toivoon. Tätä varten Sibelius on säveltänyt pienen, täyteläisen helmen, joka hehkuu jopa hieman elgariaanisesti. Näyttelijä Riko Eklundh tulkitsee runot ihailtavan selkeästi ja ilman turhaa liioittelua. Hänen painotuksensa voivat muutamissa sanoissa kuulostaa alkuun erikoisilta, mutta kokonaisuus toimii niin hyvin kuin tällaisen kummallisen teoksen voi nykyaikana odottaa toimivan. Jään tosin kaipaamaan molemmista melodraamoista, varsinkin hymnimäisiä aiheita virittelevästä Muotokuvasta, puheettomia versioita. Sellaisille olisi levyllä ollut vielä tilaa. 

Niin mahtipontiselta kuin se kuulostaakin, on tätä julkaisua kaikki syyt pitää kulttuuritekona. Meidän on syytä olla onnellisia, että näinä ankeina aikoina julkaistaan näin värikästä ja hienovaraista, epäajanmukaista, vanhentunutta ja monen mielestä epäilemättä syvällisesti toivotonta ja heikosti markkinoitavaa musiikkia näin omistautuneina ja taiteellisesti varmoina tulkintoina. En varmasti koskaan suosittelisi näitä nimenomaisia sävellyksiä sinänsä juuri kenellekään, mutta suosittelen tätä albumia kaikille Sibelius-herkuttelijoille. Kyse on edullisesta ylellisyystuotteesta, ja uskallan puhua pöyhkeällä varmuudella lausuessani, että näistä sävellyksistä en ikinä tule tätä parempia taltiointeja kaipaamaan. Sen sijaan oikeissa käsissä näissä teoksissa on yhä potentiaalia ammennettavaksi sinfoniaorkesterien ohjelmistoihin vähintäänkin kaikkialla pohjoismaissa ja ehkä laajemminkin.