Waxman: Frankensteinin morsian ym. elokuvamusiikkia

Olen joka vuosi halloweenin tienoilla kirjoittanut jotakin makaaberin juhlan tunnelmaan sopivasta musiikista. Viime vuonna kävin läpi kokoelman, joka yhdistää perinteistä klassista musiikkia elokuvamusiikkiin. Eräs ko. albumin ilahduttavimmista numeroista on lyhyt sarja suosikkielokuviini kuuluvan Frankensteinin morsiamen (Bride of Frankenstein, 1935) mainiosta musiikista. Tänä vuonna mennään sarjaa pidemmälle ja kuunnellaan koko teos, joka rekonstruoitiin ja palautettiin täyteen kunniaansa 1990-luvulla.

Frankensteinin morsiamen tähdet: tri Frankenstein (Colin Clive), Morsian (Elsa Lanchester), Hirviö (Boris Karloff), tri Pretorius (Ernest Thesiger).

Frankensteinin morsiamen loistavasta musiikista vastaa Franz Waxman (1906–1967). Preussin Sleesiassa Wachsmannin perheeseen syntynyt säveltäjä opiskeli Dresdenissä ja työskenteli saksalaisten elokuvien orkestroijana edeten vähitellen varsinaiseksi elokuvasäveltäjäksi. Ura Saksassa tyrehtyi Hitlerin valtaannousuun, ja juutalainen Wachsmann pakkasi laukkunsa vuonna 1934, kun natsipukarit pahoinpitelivät hänet Berliinissä. Wachsmann muutti Ranskan kautta Kaliforniaan, missä työllistyi erinomaisten näyttöjensä avulla elokuvasäveltäjäksi ja muutti nimensä siihen muotoon, jossa sen olemme tottuneet alkuteksteissä näkemään. Sitä näet näkee kohtalaisen paljon. Waxmanin musiikkia kuulee esimerkiksi Hitchcockin Takaikkunassa (Rear Window, 1954), Wilderin Auringonlaskun kadussa (Sunset Boulevard, 1950) ja Stevensin elokuvassa Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951). Parhaan musiikin Oscarin Waxman sai kahdesti, vuosina 1950 ja 1951 (em. Wilderin ja Stevensin ohjauksista).

Franz Waxman 1930-luvulla. Waxmanin näkö oli lapsuudessa tapahtuneen onnettomuuden jäljiltä erittäin heikko, ja hänen oli käytettävä hyvin vahvoja silmälaseja.

Waxman sävelsi myös itsenäistä ja vakavampaa musiikkia; hänen suurin ja ehdottomasti kuulemisen arvoinen vakava mestariteoksensa on oratorio Joosua (Joshua) vuodelta 1959. Waxmanin elokuvamusiikista nostan omien mieltymysteni mukaisesti esiin Frankensteinin morsiamen ohella Taras Bulban (1962). Näitä kahta runsasta ja mielikuvituksellista soundtrackiä kuunnellessa ei aika käy pitkäksi. 

Frankensteinin morsian oli ilmestyessään vuonna 1935 elokuvamusiikin kirkkainta kärkeä. Vielä muutamia vuosia aiemmin Hollywood-elokuvissa oli ollut musiikkia alku- ja lopputekstien lisäksi korkeintaan muutamissa kohtauksissa (esim. Frankensteinin morsiamen edeltäjä, vuoden 1931 Frankenstein, on alku- ja lopputekstejä sekä tanssikohtuaksia lukuun ottamatta täysin musiikiton), ja Waxmanin rehevä, monipuolinen ja fantastinen musiikki teki vuonna 1935 niin suuren vaikutuksen, että hänet nostettiin saman tien Universal-elokuvastudion musiikkiosaston johtoon 29-vuotiaana. 

Franz Waxman:

Frankensteinin morsian (Bride of Frankenstein, 1935, koko elokuvamusiikki, alk. ork. Clifford Vaughan, rekonstruoineet ja uudelleenorkestroineet Tony Bremner & Soren Hyldgaard):

I Alkutekstit (1:24)
II Prologi – Menuetti ja myrsky – Hirviön esiintulo (6:05)
III Surukulkue (2:16)
IV Outo ilmestys (2:55)
V Pullokohtaus (2:13)
VI Naishirviö – Pastoraali – Takaa-ajo – Ristiinnaulitseminen (7:40)
VII Tuli tuvassa – Hautausmaa (2:07)
VIII Danse macabre (2:09)
IX Luominen – Torni räjähtää – Finaali (13:22)

The Invisible Ray, 1936: Sarja (5:54)

Prince Valiant, 1954: Sarja (10:00)

Vaarallisia valheita (Suspicion, 1941): Preludi – Sunnuntaiaamu (4:40)

Rebekka (Rebecca, 1940): Sarja (7:07)

Taras Bulba, 1962: Ratsastus Dubnoon (4:55)

The Westminster Philharmonic Orchestra, Kenneth Alwyn (Frankensteinin morsian, The Invisible Ray)

Prahan kaupunginorkesteri, Paul Bateman.

Silva Screen, Frankensteinin morsian äänitetty 1993, tämä julkaisu vuodelta 2003. 73:02.

Frankensteinin morsiamen kummallisuudet tarjoavat Waxmanille mahdollisuuden leikitellä tyylikausilla ja sävellystyyleillä, ja tästä otetaan ilo irti. Heti alkutekstien jälkeen kuullaan hyvin mukava myöhäisklassinen menuetti, myrskymusiikissa voi kuulla muistumia Beethovenista ja Pretoriuksen hautaholvipiknikkiin liittyvässä Danse macabressa niin Saint-Saënsia, pseudobarokkia kuin modernismiakin. Waxman käyttää Wagnerin tapaan johtoaiheita (Leitmotiv), jotka edustavat eri hahmoja tai ajatuksia. Esimerkiksi hirviöllä on tyly, murinaa muistuttava lyhyt teema, ja naispuolisen hirviön ajatusta ja hahmoa kuvaa jokseenkin eksoottisesti nouseva pikkuteema, jota kuullaan monta kertaa alkuteksteistä lähtien. Pretoriuksella puolestaan on sopivan vinksahtanut pikku aihe, jota käytetään hänen kohtauksissaan.

Kaikki tämä on hauskaa ja toimii yllättävän hyvin sinfonisessa muodossa ilman kuvaa. Se myös kuulostaa tolkuttoman paljon paremmalta kuin elokuvassa, jossa musiikki kärsii ahtaasta akustiikasta, huonosta äänityksestä ja tietysti myös dialogista ja efekteistä. Tosin jos etsii halloween-juhliin sopivaa musiikkia, on Waxmanin koko sävellys ehkä hiukan paksu, joten sellaisiin tarkoituksiin voi sopia paremmin Kunzelin esittämä lyhyt sarja (linkki ensimmäisessä tekstikappaleessa). Suuri osa musiikista on oopperamaista pikemmin kuin varsinaisesti pelottavaa, mutta karmivan tunnelman luomisessa parhaiten onnistuvat hirviön ensiesiintyminen, Henry Frankensteinin ennenaikainen surusaatto, "Outo ilmestys" (jossa voi kuulla aavistuksen Näyttelykuvien Musorgskia ja jossa esitellään Pretoriuksen teema) ja perverssin ylivirittynyt Danse macabre hautaholvissa. 

Pitkä finaalijakso on loistava, voimakas ja hillittömän hauska, eräs elokuvamusiikin suurista saavutuksista, joka ei yhtään häpeä vaikka Korngoldin rinnalla. Levyllä on täydennyksenä sangen laaja valikoima muuta Waxmania mukavina esityksinä, mutta albumia hallitsee oikeutetusti Frankensteinin morsian. Levyä voi suositella kaikille ko. elokuvan ihailijoille, ja myös vanhan elokuvamusiikin ystäville. Se on äärimmäisen viihdyttävä, kekseliäs ja hauska, ja tarjoaisi mielenkiintoisen ohjelman myös elokuvamusiikin konsertteihin, joista sinfoniaorkesterit ovat nykyään varsin kiinnostuneita.

Westminster Philharmonic, joka esittää pääohjelmanumeron, on amatööriorkesteri, joka konsertoi alle kymmenen kertaa vuodessa.Tähän nähden se soittaa hämmästyttävällä varmuudella. Kapellimestari Kenneth Alwyn (s. 1925) on hionut soinnin juuri sellaiseksi, joka sopii elokuvamusiikkiklassikoihin: ääni on kirkas ja terävä, ja efektit, kuten erikoislyömäsoittimet ja aavemainen ondes Martenot, tekevät upean vaikutuksen. Olen saanut tästä levystä paljon iloa ja hupia.