Raff: Sinfoniat 3 & 10

Maine on katoavaista: tästä kliseestä tarjoaa 1800-luvun ja 2000-luvun konserttiohjelmistojen vertailu kosolti esimerkkejä. Ketään säveltäjää ei muisteta syyttä, mutta jotkut ehkä on heppoisin perustein unohdettu, usein nähtävästi siksi, että heillä ei ole ollut riittävän vaikutusvaltaisia puolestapuhujia, tai siksi, että he ovat edustaneet kuivaksi määriteltyä oppimestaruutta ja vanhoillisuutta. Unohdetuissa säveltäjissäkin on aste-eroja. Lisztin orkesterimusiikki on aliesitettyä, mutta muuten hän on yhä maineessa paljon edellä Saint-Saënsia, jota 1900-luvun alussa pidettiin eräänä aikansa huomattavimmista säveltäjistä. Saint-Saëns puolestaan on suoranainen kuuluisuus verrattuna Glazunoviin, jonka rinnalla Meyerbeer on aivan uppeluksissa. Kaikki edellä mainitut ovat siltikin säilyneet tuoreempina klassisen musiikin harrastajain mielessä kuin Joachim Raff (1822–1882). Siinä missä tietäväinen ihminen voi ehkä tunnistaa Meyerbeerin nimeltä, ei Raff tyypillisesti sano mitään edes konserttien kausikorttilaisille. Silti hän oli hyvin tuottelias säveltäjä, jonka nimissä on yksin sinfonioita peräti yksitoista, ja jota pidettiin 1800-luvun lopulla huomattavana ohjelmamusiikin edistäjänä. Mitä ihmettä oikein tapahtui?

Joachim Raff ei tahdo uskoa, miten hänelle on kuoltuaan käynyt.

Raff syntyi vuonna 1822 Sveitsissä, minne hänen württembergiläinen isänsä oli kaksitoista vuotta aiemmin paennut välttyäkseen pakkovärväykseltä Napoleonin armeijaan. Se oli varmaankin ihan nokkela veto, jos ei palanut halusta tutustua Venäjän talveen ja kuoliaaksi paleltumiseen. Joachim Raff ryhtyi varttuessaan opettajaksi ja perehtyi omaehtoisena harrasteena musiikkiin töidensä ohella. Pari pianokappaletta onnistui niin hyvin, että Raff lähetti ne Felix Mendelssohnille pyytääkseen palautetta. Mendelssohn katsoi ne täysin julkaisukelpoisiksi suositellen niitä kustantajalleen, ja tämän menestyksen rohkaisemana Raff jätti opettajantoimensa 1844 ja muutti Zürichiin keskittyäkseen säveltämiseen. 

Seuraavien vuosien aikana työt veivät Saksaan, ja Raff ystävystyi Franz Lisztin ja Hans von Bülowin kanssa. Lisztin kautta Raff päätyi 1800-luvun puolivälin musiikin aallonharjalle. Ohjelmamusiikki, eli musiikki, joka kertoo tarinan tai kuvailee hahmoja ja tunnelmia jonkin ulkoisen ohjelman tai teoksen innoittamana, oli viimeistä huutoa, ja Liszt kehitti sinfonisen runon eli sävelrunon lajityypin. Raff toimi 1850-luvulla Lisztin assistenttina, ja työskenteli tällöin läheisesti Lisztin sävelrunojen parissa. Omien sanojensa mukaan Raffilla oli merkittävä osa Lisztin Tasson ja Prometheuksen orkestraatioissa, eikä näitä väitteitä ole syytä epäillä, sillä Liszt ei ollut lainkaan varma omasta orkesterinkäytöstään. 

Musiikillisesti melko itseoppinut Raff pääsi musiikkiopetuksen huipulle, kun hänet vuonna 1878 valittiin Frankfurtissa perustetun tri Hochin konservatorion ensimmäiseksi rehtoriksi. Tätä virkaa hoitaessaan hän kuoli kesäkuussa 1882 60-vuotiaana. Hän jätti jälkeensä hyvin laajan tuotannon, jossa lähes kaikki musiikin lajityypit ovat edustettuina: suuria orkesteriteoksia on sinfonioiden, alkusoittojen ja orkesterisarjojen muodossa tuntikausiksi, konserttoja useita, jousikvartettoja ja muuta kamarimusiikkia runsaasti, salonkimusiikkia kotitarpeiksi, maallisia kantaatteja ja kirkollisia sävellyksiä useampia, Liedejä ihan riittämiin ja oopperoitakin enemmän tai vähemmän viimeisteltyinä kuusi. Kun mies tämän lisäksi oli tunnustettu sävellyksenopettaja, niin missä vika, kun hänen nimensä tunnistusaste on nykypäivänä olematon?

Raff on yksi niistä säveltäjistä, jotka kuolivat ennen modernismin kukoistusta selviämättä siitä. Muodin muuttuminen selittää osaltaan hänen osakseen tullutta unohdusta, varsinkin, kun hän ei ollut enää puolustamassa teoksiaan. Kaikkea tämäkään ei sentään selitä. Raff ei näet vaikuta koskaan olleen huippusuosittu. Hänen nimensä ei hänen omana elinaikanaan ikinä kilpaillut Brahmsin tai Lisztin kanssa. Hänen tyylinsä ei juhli yksilöllisillä piirteillä. Sen perustana on keskitiellä pysyvä Mendelssohnin ja Schumannin sinfoninen traditio, johon on omaksuttu Lisztiltä tehokeinoja ja voimakas sävelmaalauksellinen asenne. Vaikka Raff tunnettiin suhteestaan avantgardistisena pidettyyn Lisztiin, oli hän paljon tätä ennakoitavampi ja konservatiivisempi. Raffin tyylissä on jotakin sellaista, jota on tavattu kutsua "akateemiseksi", vaikkei hän saanutkaan paljon muodollista musiikkikoulutusta. Se on miellyttävää, taidokasta ja melodista, muttei omaperäistä tai aina kovin kiinnostavaakaan. Raff on pikemmin tradition jatkaja kuin sellaisen uurtaja, ja hän välttää musiikillisten riskien ottamista. Aleksandr Borodin eli samaan aikaan kuin Raff ja sävelsi huomattavasti tätä vähemmän, mutta hänen teoksissaan on keskeneräisinäkin väkevämpi persoonallinen ote ja syvemmät värit kuin Raffin sinänsä taidokkaissa sävellyksissä.

Raff ei ansaitse unohdustaan, mutta ei hän ole mikään suunnaton, löytäjäänsä odottava aarrekammiokaan. Hänen musiikkinsa on yleensä pätevää ja mukavaa kuunneltavaa, ja kuulisin sitä mielelläni useamminkin, mutta ei siitä ole lyömään laudalta ketään nimekkäämpää aikalaista. Konserttiohjelmiston monipuolistuminen on toivottavaa, ja rakastavissa käsissä Raffin sinfonia voisi varmasti olla menestys. Niissä on myös sikäli potentiaalia, että hänen teoksissaan on runsaasti ulkomusiikillisia assosiaatioita, jotka tekevät siitä tarinan, ja monille klassista musiikkia on helpompaa lähestyä jonkin tällaisen löyhän tarinan kautta. (Yhdestätoista sinfoniasta peräti yhdeksällä on ohjelma ja lisänimi, niiden joukossa hillittömän käsittämätön 6. sinfonian alaotsikko: "Gelebt: Gestrebt, gelitten, gestritten; – Gestorben; – Umworben") Jos pitää melodisesta ja saksalaistyylisestä romantiikasta sekä ohjelmamusiikista, kannattaa ehkä tutustua Raffiin. Ei ole varmaa, että siitä vaikuttuu, mutta todennäköisesti ainakaan ei pety.

Raffia on saatavilla levytyksinä aika ohuesti, mutta ainakin Tudor- ja Marco Polo -yhtiöt ovat levyttäneet hänen sinfoniansa digitaalisella aikakaudella. Ainakin yksi Marco Polon Raff-sinfoniasarjan levytyksistä on julkaistu uudelleen Naxos-merkillä, ja sitä käsittelen tänään.     

Joachim Raff:

Sinfonia nro 10 f-molli, op. 213, "Syksyllä" (Zur Herbstzeit) (31:12):

I Vaikutelmia ja tuntemuksia (Eindrücke und Empfindungen): Allegro moderato (8:56)
II Aaveiden piiritanssi (Gespenster-Reigen): Allegro (4:56)
III Elegia (Elegie): Adagio (9:49)
IV Ihmiset metsällä (Die Jagd der Menschen): Allegro (7:31)

Sinfonia nro 3 F-duuri, op. 153, "Metsässä" (Im Walde) (38:22):

Osa I (I Abteilung):

Päivällä – Vaikutelmia ja tuntemuksia (Am Tage – Eindrücke und Empfindungen): Allegro (14:09)

Osa II (II Abteilung):

Hämärässä – Unelmointia (In der Dämmerung – Träumerei): Largo (9:30)

Dryadien tanssi (Tanz der Dryaden): Allegro assai (4:43)

Osa III (III Abteilung):

Yöllä – Yön hiljaisuus metsässä – Aaveratsastajat saapuvat ja poistuvat Holle-Rouvan ja Wotanin kanssa – Aamunkoitto (Nachts – Stilles Weben der Nacht im Walde – Einzug und Auszug der wilden Jagd mit Frau Holle und Wotan – Anbruch des Tages): Allegro (10:00)

Slovakian valtion filharmoninen orkesteri, Urs Schneider.

Naxos, äänitetty Košicessa 1990. 69:34.

Tämä albumi yhdistää Raffin järjestyksessä, joskaan ei numeroissa, viimeisen valmistuneen sinfonian (nro 10, 1879) hänen omaan suosikkiinsa sinfonisessa tuotannossaan (nro 3, 1869). Albumilla nämä esitetään perverssisti käänteisessä aikajärjestyksessä, joten noudatan sitä myös tässä artikkelissa. 

Sinfonia nro 10, lisänimeltään näin lokakuuhun sopivasti "Syksyllä" on osa Raffin neljän vuodenaikateemaisen sinfonian sarjaa. Se muodostaa sävykkään puolituntisen. Avausosa virittää kaihoisan yleistunnelman, jossa on kohtuudella draamaa ja muutoksen tuntua. Meno on lyyristä, ja Raffin joskus vähän tasapaksu orkesterinkäyttö on tavallista eläväisempää ja vivaihteikkaampaa. Tämä jatkuu hauskasti Halloween-kautta ennakoivalla Aaveiden piiritanssilla. Musiikki ei ole karmivaa tai makaaberia, mutta tiettyä epätavallista tuntua siihen tuovat vaimennetut rummut ja kontrabassojen esittelemä itsepintaisen rytmikäs teema. Sinfonian sydän on ehdottomasti kolmas osa, upean murheellinen ja katkeransuloinen Elegia, jossa kesä saa vastahakoiset hautajaiset. Raff on vuodattanut paperille melodian, jonka ei tarvitse hävetä yhtään vaikkapa venäläisten romanttikkojen slaavilaisimpien kaihokappaleiden rinnalla. Sinfonia päättyy käyrätorvien dominoimaan jahtikohtaukseen, joita on alan musiikkikirjallisuudessa melko paljon, Vivaldin Syksystä alkaen. Kyllähän siitä sinfonialle eloisa ja selkeä lopetus saadaan, mutta edeltävän Elegian jälkeen tämä huolettoman ekstrovertti ilottelu tuntuu vähän äkkinäiseltä ja keinotekoiselta. 

Sinfonia nro 3, lisänimeltään "Metsässä", edustaa Raffia kaikkein runollisimmillaan. Se on ohjelmaltaan fantastinen kuvaus metsässä vietetystä vuorokaudesta. Avausosassa lähdetään patikkaretkelle metsään ja ihastellaan sen rauhaa ja elämää, toisessa osassa unohdutaan haavekuvien pariin luonnon helmassa, ja päivä alkaa painua mailleen. Hämärän jo laskeuduttua puiden henget uskaltautuvat esiin, tanssahtelevat hetken ja katoavat sitten tihenevään iltahämyyn. Yöllä metsän hiljaiset elonmerkit saavat äkkiä antaa tilaa taivaalle ilmaantuvalle pelottavalle näylle, jossa itse muinainen ylijumala Wotan johtaa aaveratsastajien joukkoa ties minkä yliluonnollisen saaliin perässä, mutta koska kyseessä on mielekäs ja hyväkäytöksinen romanttinen sinfonia, haihtuvat nämä näyt seesteiseen aamunkajastukseen. 

Metsäsinfonia on vilkkaudessaan ja lyyrisessä runsaudessaan kuulemisen arvoinen. Siitä on myös hauska etsiä musiikillisia vaikutteita. Johdanto-osassa voi kuulla yhtäläisyyksiä Beethovenin pastoraaliseen tyyliin, Dryadien tanssi taas voisi hyvin olla Mendelssohnin Kesäyön unelmasta, ja päätösosan aavejahdissa voi kuulla vaikutteita Lisztin sävelrunojen draamasta ja jopa vienon Berlioz-aavistuksen. Mitä yliluonnollisiin helvetinnäkyihin tulee, niin Raffin aaveratsastus jää vaikuttavuuden ja puhdin puolesta kakkoseksi Franckin samaa teemaa käsittelevälle sävelrunolle, mutta ei yritys huono ole, päinvastoin, hauskaa kuunneltavaa. On myös jokseenkin selvää, että Raffin detaljeja maalaileva, luonnonääniä ja -tunnelmaa uhkuva sinfonia on tarjonnut mallin Richard Straussin sävelrunoille. Ilmeisin vertailukohta on Straussin Alppisinfonia (1915), jossa on hyvin samanlainen "kokopäiväohjelma", tosin ilman yliluonnollisia elementtejä. Straussin orkestraatio ja käsittely on tosin kauttaaltaan säkenöivämpää, rohkeampaa ja juoksevampaa kuin Raffilla, mutta Metsäsinfonia on omilla ehdoillaan nautinto, jota ei ole aihetta väheksyä.

Sveitsiläinen Urs Schneider johtaa maanmiehensä sinfoniat slovakialaisen orkesterin kanssa mallikkaasti ja peittelemättömän romanttisesti. Orkesteri voisi soida vieläkin uhkeammin ja suoriutua tehosteista näytösluontoisemmin, mutta levytys antaa hyvän ja innostavan kuvan Raffin sinfonioista. Varsinkin hitaat osat soivat kauniisti ja muodokkaasti.    
Metsäsinfoniasta kuullaan lyhennetty versio. Mainintaa asiasta ei tästä julkaisusta löydä, mutta hallussani on teoksesta myös Hans Stadlmairin johtama bambergiläislevytys, jossa eron huomaa: päätösosa on hänellä seitsemän minuuttia pidempi kuin tällä levyllä tempon olematta juuri hitaampi. En tiedä, miten tavallisia tällaiset leikkaukset Raffin kohdalla ovat: aiemmin typistelyä harrastettiin laajemminkin, esim. Brucknerin ja Rahmaninovin sinfonioissa, mutta sellaisen olisi jo vuonna 1990 suonut olevan taaksejäänyttä aikaa. Mainittakoon myös, että levyn takakannessa ilmoitetaan kahdeksasta ääniraidasta, mutta niitä on todellisuudessa vain seitsemän: Dryadien tanssi ja päätösosa ovat päätyneet syystä tai toisesta peräkkäin samalle raidalle.