Beethoven: Pianokonsertot

Beethoven aloitti uransa pianon ihmelapsena, ja oli luontevaa, että hän sävelsi pianokonserttoja omiin tarpeisiinsa, esitelläkseen virtuoosinkykyjään. Ensimmäisen pianokonserttonsa hän kirjasi paperille Bonnissa vuonna 1783, 13 vuoden kypsässä iässä. Tästä teoksesta on säilynyt vain piano-osuus, eikä sitä kuulla tai esitetä käytännössä ikinä (ei ole tullut vastaan ainoatakaan levytystä). Seuraavan pianokonserttonsa työstämisen nuori säveltäjä aloitti 17-18-vuotiaana, ja se valmistui ilmeisesti vallankumousvuonna 1789, mutta on yhä ankkuroitu vankasti Haydnin ja Mozartin konserttotyyliin. Beethoven piti tätä Bonnissa syntynyttä konserttoa käyntikorttinaan saapuessaan Wieniin 21-vuotiaana kunnianhimoisena muusikkona. Hän paranteli ja viilaili sitä silloin tällöin yli vuosikymmenen, ennen kuin se lopulta julkaistiin vuonna 1801. Tähän mennessä Beethoven oli jo ehtinyt säveltää (1797) ja julkaista uuden pianokonserton, joka oli saanut julkaisujärjestyksen mukaan järjestysluvun 1. Näin siis kolmas Beethovenin säveltämä pianokonsertto on nro 1, mutta toinen aivan oikein nro 2. Tämän jälkeen konsertot noudattavat keskinäistä järjestystä suhteessa virallisiin numeroihinsa, joten neljäs konsertto on nro 3, viides nro 4 ja kuudes nro 5 (nro 6, eli seitsemäs pianokonsertto, luonnosteltiin mutta jätettiin kesken Wienin kongressin aikoihin). Tämä ei ole edes paha: Schubertin ja Dvořákin sinfoniat ovat paljon toivottomammin sekaisin.

Ai... ns. Konsertto nro 0, WoO 4? No, olin nuori. Tarvitsin rahaa.

Numeroiduista pianokonsertoista 1 ja 2 kulkevat vielä aika selvästi Mozartin myöhäisempien konserttojen maisemissa; todella omilleen säveltäjä pääsee nro 3:n (1803) myötä. Tämä sävellys ylittää tekijänsä aiemmat sinänsä taidokkaat ja kykyä kysyvät konsertot kohoten uudenlaisiin sinfonisiin mittoihin. Neljäs (1806) ja viides (1809–11) konsertto ovat suvereeneja mestariteoksia, joista jälkimmäinen sai lisänimen Keisarikonsertto – ehkä yleistä majesteettisuuttaan, ehkä siksi, että Napoleon miehitti Wienin 1809, jolloin konserttoa sävellettiin, ehkä ensiosan sotilaallisten kaikujen vuoksi, ja ehkä siksi, että brittiläinen kustantaja arveli teoksen myyvän paremmin, jos sillä on lisänimi.

Beethovenin pianokonsertoista on saatavilla melko järjetön määrä ansiokkaita levytyksiä. Jos haluaa kaikki kerralla, niin tässä eräs, josta en ole paljoa valittamista keksinyt:

Ludwig van Beethoven:

Pianokonsertto nro 1 C-duuri, op. 15;

Pianokonsertto nro 2 B-duuri, op. 19;

Pianokonsertto nro 3 c-molli, op. 37;

Pianokonsertto nro 4 G-duuri, op. 58;

Pianokonsertto nro 5 Es-duuri, op. 73, "Keisarikonsertto".

Murray Perahia, piano;

Koninklijk Concertgebouworkest,
Bernard Haitink

Sony (3 CD), äänitetty Amsterdamin Concertgebouwssa 1984-87.

Amerikkalainen Murray Perahia (s. 1947) teki 80-luvulla Amsterdamissa tämän Beethoven-sarjan, jonka osat on kätevästi koottu kolmen levyn uudelleenjulkaisuksi. Vähemmän kätevää on, että pahvin ja ohuen muovin kolmitaitoksinen pakkaus on heppoinen ja altis kolhuille, samoin kuin se, ettei tilaa ole annettu edes minimaalisille esittelyille sävellyksistä. Tämä tietysti kohtuullistaa kokoelman hintaakin, mutta silti pakkaus on hieman aneeminen. 

Anemia ei sitten tulkintoja onneksi vaivaakaan. Niissä on väriä, muotoa ja linjakkuutta. Perahian kosketus on hienovarainen ja ilmava, muttei painoton, ja hänen Beethoveninsa on vivahteikas runoilija. Hollantilainen Bernard Haitink (s. 1929) toimii orkestereineen täydessä yhteisymmärryksessä solistin kanssa, ja tuloksena on harvinaisen selkeälinjaista Beethovenia. Asiaa auttaa erinomainen ja luonnollinen äänitys, josta sekä erottaa halutessaan jokaisen yksityiskohdan että kokoaa kauniin ja täyteläisen yhteisvaikutelman.  Mainio esimerkki solistin ja orkesterin yhteispelistä saadaan neljännen konserton Andantessa, jossa piano suostuttelee vastahakoisen orkesterin puolelleen. Perahian ja Haitinkin vuorottelua ja huolellisesti rakentuvaa dramatiikkaa seuraa kuin hyvää näytelmäkohtausta.

Parhaimmillaan tulokset ovat ehkä konserttojen hitaissa osissa, jotka Perahia tulkitsee ehdottomalla varmuudella, virtaviivaisella otteella ja luonnollisuudella, joka löytää niiden meditatiivisesta kauneudesta paljon enemmän kuin vain romanttista suloa: niistä paljastuu todellista ylväyttä ja jalomuotoista suuruutta. Yksi levytys ei voi tyydyttää Beethovenin konserttojen koko tulkinnallista potentiaalia, mutta hitaissa osissa Perahia on lyömätön mestari. Esimerkiksi kolmannen konserton Largo, joka siirtyy niin hätkähdyttävästi ensiosan tummasävyisestä dramatiikasta lähes leijailevaan auvoon, omaksuu Perahian komennossa lähes ylimaallisen tuntuman.

Taltioinnit ovat niin aseistariisuvan luontevia, pakottoman ja väistämättömän oloisia tulkinnallisessa herkkyydessään ja suunnattomassa moni-ilmeisyydessään, että niiden parissa ei kaipaa mitään lisää. Jopa Keisarikonsertto, jossa sijaa on vielä ilmeisemmän sankarilliselle heittäytymiselle, on tällä kokoonpanolla vastustamaton, ja jos majesteettisessa ensiosassa on kuultu vielä sinfonisempaa ja muhkeampaakin orkesteraalista myllerrystä toisaalla, on Perahian pianon lumovoima kiistaton: johdannon hiljaiset soolot todella pysäyttävät ja koskettavat.

Minulle on ollut paljon iloa tästä kätevästä kokoelmasta, joka käsittelee Beethovenin pianokonserttoja sellaisella hienovaraisen runollisella otteella, jota voisi odottaa pianosonaateilta. Esitykset eivät ole markkinoiden jykevimpiä, mutta juuri Beethovenin pianokonsertoissa on paljon tilaa näin vaivattomalle, vilpittömälle ja elegantille muuntautumiskyvylle.