Strauss: Alppisinfonia

Richard Straussin Alppisinfonia (Eine Alpensinfonie) sai ensiesityksensä Berliinissä 28.10.1915. Satavuotispäivää vietetään siis tämän artikkelin julkaisupäivämäärällä, ja sitä on syytä juhlistaa asiaankuuluvasti. Alppisinfoniaa ei välttämättä konserttisaleissa kuule ihan joka kaudella johtuen sen vaatimista suurista voimavaroista ja omistautuneesta tulkitsijasta, mutta levytyksiä on tarjolla paljon. Olen käsitellyt aiemmin jo kahta ja näissä yhteyksissä valottanut myös teoksen syntyä, merkitystä ja sisältöä, joten en käytä tämän toistamiseen enää paljon aikaa.

Richard Strauss ja Alpit yhteiskuvassa.

Strauss (1864–1949) päätti sävelrunojensa sarjan Alppien huipulle myöhäisromanttiseen mammuttityyliin, ja sointinsa runsauden sekä detaljiensa haasteellisuuden ansiosta teoksesta on tullut viimeistään digitaalitekniikan aikakaudella suosittu levytyskohde. Tarjolla on toinen toistaan hienompia, massiivisempia ja täyteläisempiä – ja myös vaihtelevasti hintavia – levytyksiä. Edullisuuteen panostanut Naxos aloitti levytystoiminnan 1980-luvulla, mutta päätti käydä Straussin suureen sinfoniaan käsiksi vasta pitkälti 2000-luvun puolella. Tehtävään valittiin johdonmukaisen laadukasta ja innostavaa jälkeä tehnyt puolalainen kapellimestari Antoni Wit (s. 1944), kokoonpanoksi perinteikäs Weimarin orkesteri, ja lopputuloksena on tämä ulkoasultaan vaatimaton levy. Jopa kansikuvan Mont Blanc näyttää levolliselta ja utuiselta verrattuna monien muiden julkaisujen huimiin kansiin. Kuva on kuitenkin edustava, sillä Wit ja Naxos tekivät ehkä tietoisen valinnan jäädä pois briljanssikilpailusta ja koettivat sen sijaan jotain hieman erilaista.  

Richard Strauss:

Alppisinfonia (Eine Alpensinfonie), op. 64 (54:14).

Staatskapelle Weimar, Antoni Wit.

Naxos, äänitetty Weimarissa 2005.

Weimarin Staatskapelle on taitava orkesteri, muttei esim. Berliinin tai Wienin filharmonikkojen veroinen, eikä budjettihinnoilla voi odottaa hyperterävää huippuäänitystä. Niinpä kannattaa yrittää löytää vahvuuksia ja erottumispintaa muualta. Wit muotoilee Alppisinfoniasta vaikuttavan kokonaisuuden, joka avautuu yleismuotonsa, ei yksityiskohtiensa kautta. Sitä voisi verrata utuiseen massiiviin; lähikuvat eivät ole yhtä tarkkoja ja lennokkaita kuin muilla, koska tässä vuorta tarkastellaan kauempaa yleiskuvassa. Wit on ennemmin filosofinen kuin briljantti, jos moisessa muotoilussa on mieltä. Hänen temponsa ovat kautta linjan tasaisempia kuin useimmilla tuntemillani kilpailijoilla, ja laajuuden tuntu korostuu yksityiskohtien kustannuksella.

Eivät detaljit silti vailla särmää ole. Weimarin orkesteri soittaa kauniisti, ja lämmin yleissävy on hyvin miellyttävä. Puupuhaltimet saisivat päästä enemmänkin esiin, mutta vasket sen sijaan ovat sopivan juhlalliset ja painokkaat. Äänessä syntyy jonkin verran massautumista, joka toisaalta antaa esitykselle kokoa, mutta myös karsii vivahteita. Sinfonian suuri huipennus on palkitseva ja seesteinen, ja myös syklinen rakenne toimii Witin käsissä upeasti, mutta tämä tulkinta ei saa minua aivan kokonaan puolelleen.

Straussin Alppisinfoniassa on ilmiselvästi filosofinen puolensa ja tilaa tulkinnalle, mutta Wit uhraa – joko käytännöllisistä tai tulkinnallisista syistä – suuremman osan Straussin huiman ja uskaliaan orkestraalisen heittäytymisen huumasta kuin mistä olisin halukas luopumaan palkitsevienkaan tulosten edessä. Minulle oleellinen osa Straussin vetovoimasta perustuu hänen ylittämättömään kykyynsä ja valmiuteensa tuhlailla haastavia musiikillisia efektejä, ällistyttää ja hämmentää, käyttää orkesteria häikäisevämmin kuin kukaan muu uskaltaisi tai kehtaisi. Tämä ei tarkoita, etteikö Straussista voi löytää introversiota ja hillintää, mutta Wit jättää Straussin sensuaalisen puolen minusta liian vähälle huomiolle. Esimerkiksi Vesiputous, lyhyt ja hämmästyttävä kliimaksi, joka yllättää kuulijan ja katoaa sitten yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, on Witin käsissä hyvin proosallinen. Tempon ja rytmityksen tasaisuus alkaa myös pidemmän päälle kuulostaa uhkaavasti viivyttelyltä syvällisyyden asemesta. 

Witin Alppisinfonia ei ole vailla ansioita. On sinänsä ilahduttavaa, että joku valitsee tämänkin reitin vuoren harjalle. Minusta Strauss silti toimii paremmin humanistisessa kuin geologisessa mittakaavassa.