Venäjällä muodostettiin väliaikainen hallitus, jolla oli suhteellisen vasemmistolainen ohjelma ja paljon visioita demokraattisesta Venäjästä, muttei kykyä sen paremmin hoitaa sotaponnistuksia kuin solmia rauhaa keskusvaltojen kanssa. Hallitus selviytyi sotilasvallankaappauksen yrityksestä ja julisti syyskuussa 1917 Venäjän tasavallaksi, muttei selvinnyt enää seuraavasta kaappauksesta. Marraskuun seitsemäntenä (juliaanisessa kalenterissa lokakuun 25.) väliaikainen hallitus kaatui, tai tarkalleen ottaen tönittiin kumoon, kun bolševikit käynnistivät Pietarissa vallankaappauksen, jota kutsutaan takaperoisen ajanlaskun mukaan lokakuun vallankumoukseksi. Saksan sodanjohto vaikutti Venäjän kehityksen suuntaan tekemällä erään vuosisadan munauksista: sallimalla Sveitsiin maanpakolaistuneen vallankumousagitaattori Vladimir Iljitš Uljanovin matkustaa Venäjälle tavoitteenaan saada Venäjälle hallinto, joka tekisi aselevon Saksan kanssa. Uljanov, jonka historia tuntee nimellä Lenin, ehti Pietariin juuri parahiksi, ja loppu on hysteriaa: Venäjän imperiumin tuho, jonka jälkikonflikteja käydään Euroopassa yhä tänäkin päivänä, Venäjän sisällissota ja Neuvostoliiton nimellä kulkeva surkea historiallinen onnettomuus.
Lokakuun vallankumouksesta, joka oli aikalaisille melko kaoottinen kahakka, tehtiin nopeasti osa Neuvostoliiton kansallista mytologiaa. Lukemattomat ovat ne sankaritarinat, joita tapahtuman ympärille sittemmin maalailtiin, kuvattiin, kirjoitettiin ja sävellettiin.
Dmitri Šostakovitš (1906–1975) oli vallankumousvuonna 11-vuotias eikä osallistunut tapahtumiin. Hänen porvarillinen perheensä ei ihaillut bolševikkeja, ja jotain kertonee, että vuonna 1918 esiteini-ikäinen säveltäjä tekaisi hautajaismarssin, joka oli omistettu bolševikkien surmaamille perustuslaillisen kadettipuolueen jäsenille. Nuori säveltäjä ei kuitenkaan pidemmän päälle osoittanut kiinnostusta politiikkaan, varsinkaan Neuvostoliiton valtioideologiaan. Hän jopa reputti ensiyrittämällä Leningradin konservatorion marxismin metodologian kokeen, jonka oppimäärään epäilemättä kuulunut naurettavan pseudotieteellinen potaska varmasti liittyy läheisesti säveltaiteilijana toimimiseen. No, Neuvostoliitossa liittyi.
Šostakovitšin ideologinen epäilyttävyys haittasi hänen uraansa, kunnes hän oppi omaksumaan neuvostokommunismin edellyttämiä toimintatapoja ja sanastoa (ja kunnes Stalin, marxismi-leninismin kehittäjä, kuoli vuonna 1953). Näin lokakuun vallankumouksen satavuotispäivän kyseenalaiseksi kunniaksi otan käsittelyyn pari Šostakovitšin vähemmän esitettyä sinfoniaa, joissa hän ainakin yritti hyvin selkeästi luoda puolueen ihanteiden mukaista, poliittisesti kasvattavaa taidetta.
Dmitri Šostakovitš (1906–1975):
Sinfonia nro 6 b-molli, op. 54 (1939) (32:48):
I Largo (19:45)
II Allegro (5:54)
III Presto (7:09)
Sinfonia nro 12 d-molli, "Vuosi 1917", op. 112 (1961) (34:50):
I Vallankumouksellinen Pietari: Moderato – (12:40)
II Razliv: Adagio – (10:44)
III Aurora: Allegro – (3:31)
IV Ihmiskunnan aamunkoitto: L'istesso tempo (9:95)
Royal Liverpool Philharmonic Orchestra,
Vasili Petrenko.
Naxos, äänitetty 2009 (Sinf. 12) & 2010 (Sinf. 6). 69:39.
Šostakovitšin tunnetuin yhteenotto puolueen kanssa oli hänen oopperansa Mtšenskin kihlakunnan Lady Macbeth (1934), joka toi hänelle taiteellisen tuomion suoraan Kremlistä. Tämän jälkeen tuoreen neljännen sinfonian esittäminen osoittautui mahdottomaksi, ja säveltäjä voitti puolueen mielipiteen tuekseen vasta viidennellä sinfoniallaan (1937), joka esiteltiin paitsi sinfoniana, myös neuvostotaiteilijan vastauksena aiheelliseen kritiikkiin.
Ehdollisesti rehabilitoitu Šostakovitš ilmoitti syksyllä 1938 työskentelevänsä uuden ja puolueelle varmasti mieluisan hankkeen parissa: hän suunnitteli säveltävänsä suuren teoksen kuorolle ja orkesterille käyttäen pohjana Vladimir Majakovskin (1893–1930) Lenin-aiheista runoa. Seuraavana keväänä hanke oli muuntunut abstraktimmaksi sinfoniaksi, johon ei lopulta päätynyt kuoro-osuutta lainkaan. Tämä kuudes sinfonia sai ensiesityksensä Leningradissa 21.11.1939 keräten kohtalaisesti suosiota, mutta jääden silti käynnissä olleen talvisodan varjoon (Šostakovitš oli saanut myös tilauksen suomalaisiin sävelmiin perustuvasta sarjasta, joka neuvostomuusikkojen oli määrä esittää Helsingin voitonjuhlassa. Hän sävelsi tämän ilmeisen innottomasti ja jätti julkaisematta.). Puolueen vanhoillisemmissa piireissä uusi sinfonia ei saanut innostunutta vastaanottoa: sen juhlallisuutta ja mahtavuutta pidettiin puutteellisina.
Kuudes sinfonia on huomattavan etupainotteinen teos: ensimmäinen osa kattaa lähes kaksi kolmasosaa kokonaiskestosta ja kuuluu lajissaan säveltäjän vakavimpiin ja painokkaimpiin. Sitä leimaa levoton melankolia ja puuttuvien vastausten etsiminen. Mukana on paljon lyyrisesti vetoavaa ainesta niin jousille kuin puupuhaltimille, jotka saavat useita hienoja sooloja. Paikoitellen tuntu on kuin hieman karsitussa, mekanisoidussa Rahmaninovissa. Osa päättyy erittäin kiinnostavien käänteiden jälkeen ratkaisuun ja vastaukseen, joka vaikuttaa sangen murheelliselta.
Murheesta tai syvällisyydestä ei ole tietoakaan, kun seuraava osa alkaa. Se on tyypillistä ivallisen hilpeää Šostakovitšia, joka tuo mieleen häivähdyksiä vanhojen lyhytanimaatioiden taustamusiikista ennen päätymistään neuroottisen oloiseen pakkotyveneen. Molemmat tähänastiset osat sisältävät arvoituksellisia ja ratkaisemattomia elementtejä, joihin ei todellakaan tarjota finaalissa minkäänlaista helpotusta. Orkesterin kokoonpanoa lukuun ottamatta päätösosa tuntuu olevan lähes vailla kontaktia mihinkään sitä edeltäneeseen. Teemat ovat yliviritteisen viihteellisiä ja riemukkaita, ja puupuhaltimet tekevät tämän tästä pilkallisia välihuutoja, kunnes jokseenkin raskassoutuinen teema ajaa musiikin ensin rajunpuoleiseen huipennukseen vain muuntuakseen aurinkoisemmaksi versioksi itsestään. Sitä myöten sinfonia päättyy peittelemättömän riemulliseen loppuratkaisuun, joka ei vain tunnu tämän nimenomaisen sinfonian loppuratkaisulta.
Onko koko teos ironinen? Onko sillä merkitystä? Kuka tietää? Meillä on joka tapauksessa yksi iso pala ja kaksi pientä, jotka eivät tunnu sopivan yhteen. Musiikki on laadukasta ja kekseliästä ja varsinkin ensiosa paikoin hyvin tunteellinen sekä vaikuttava, mutta sinfoniasta puuttuvat kaikenlaiset vuorovaikutuksen aspektit. Kuulemme kyllä kolme sinfonista osaa, joista kaikilla on jotain leimallista omaa sanottavaa, mutta kokonaisuus jää irralliseksi. Sitä voi kai tarkastella esimerkiksi beethovenilaisena matkana surusta iloon ja epätoivosta toivoon, mutta voitto tuntuu tässä sinfoniassa liian heppoiselta ja hymynaamaisesti pakotetulta. Ehkä tämä on tarkoituksellista ja osa suurempaa ivallista tarkoitusta; Šostakovitšin tapauksessa siitä ei voi olla varma. Sinfonioita ei sävelletä miten sattuu, ja kuudennen sinfonian kieltämättä omituinen rakenne ja sisäinen ristiriitaisuus on mitä ilmeisimmin palvellut säveltäjän mielessä jotakin taiteellista tavoitetta. Tämä jättää kiinnostavasti tilaa erilaisille tulkinnoille niin kapellimestarin kuin kuulijoiden korvien välissä.
Vasili Petrenko (s.1976) on levyttänyt 2000-luvulla Šostakovitšin koko sinfoniatuotannon Liverpoolin kuninkaallisen filharmonian kanssa, tähän mennessä kuulemani perusteella todella korkeatasoisesti, älykkäästi ja antaumuksella. Myös suhteellisen harvoin kuullussa kuudennessa sinfoniassa tämä yhdistelmä toteuttaa ihailtavan esityksen. Laaja ensiosa soi syvän tunteellisena ja paikoin jäisenä kuin tammikuinen itätuuli. Petrenkon kyky annostella ja säilöä jännitettä yhdistyneenä orkesterin soinnin puhtauteen ja taituruuteen tekee osasta jo itsenäisestikin kuulemisen arvoisen, armottoman melankolisen kuulokuvan, kuin sävelrunon paranoidista, talvisesta Neuvostoliitosta, joka on täynnä muistumia venäläisen kulttuurin pitkästä jatkumosta. Liverpoolin puupuhaltimet ja jouset ovat horjumattomasti tehtävänsä tasalla, ja esimerkiksi englannintorven lohduttoman valittava soolo, joka orkesterikirjallisuudessa häviää lähinnä Sibeliuksen Tuonelan joutsenen englannintorviosuudelle, on melkein yksinään levyn hinnan arvoinen. Nämä Petrenkon ja orkesterin taiturillisesti muotoilemat kaksikymmentä minuuttia ovat minulle koko levyn parasta antia, väkevää ja täynnä hyistä hehkua.
Sinfonian jälkimmäiset osat eivät ole luontaisesti yhtä voimakkaita, mutta Petrenko orkestereineen on niissäkin suvereenisti tehtävän tasalla. Haasteet ovat näissä kahdessa näennäisen kevytmielisessä osassakin suuret. Sinfonia on taidemusiikin maallisista lajityypeistä vakavin, ja säveltäjät, jotka johdonmukaisesti sisällyttävät sinfoniatuotantoonsa ilmeisen humoristisia aineksia, ovat harvassa – vakiintuneista ja klassikoiksi tunnustetuista sinfonikoista mieleen tulevat lähinnä Haydn, Mahler, Prokofjev ja Šostakovitš. Näistä musiikillisista humoristeista Haydn on viattomin ja huumorissaan vilpittömin. Mahler tuo sinfonioihinsa ivallisia mukaelmia aikansa maalaisiskelmäksi luonnehdittavista banaaleista, mutta kiistattoman tarttuvista Ländlereistä, ja Prokofjev sekä Šostakovitš kiristävät huumoria ajoittain sardonisiin sfääreihin käyttäen hyväkseen myös koneellisia efektejä (on sinänsä kiintoisaa, että italialaiset futuristit ja eräät neuvostotaiteilijat samoin kuin tietyt muut modernistit, kuten Suomessa jotkut Tulenkantajiin liittyvät taiteilijat, jäljittelivät koneiden rytmiä ja tuntua teoksissaan vilpittömän ihailevasti, kun taas esimerkiksi Prokovjev, Šostakovitš ja Chaplin käyttivät samoja konsteja ironisesti). Haydnin tapauksessa huumori on melko selkeästi tilannekomiikan ajoitusta noudattelevaa ja Mahler kohdistaa usein huumorin kärjen rahvaan sentimentaalisiin mieltymyksiin, mutta em. neuvostosäveltäjien tapauksessa vitsin kärki ei ole aina yhtä ilmeinen. Tekevätkö he pilkkaa koko sinfonian lajityypistä, jostain yleisinhimillisestä, musiikin traditiosta, tai peräti puolueesta tai – mikä kauheinta – yleisöstä?
Kohteesta riippumatta on ajoitus oleellinen osa komediaa, ja sen Petrenko orkestereineen hallitsee. Musisointi on rapsakkaa ja iva, kohdistui se mihin tahansa, mukavan kirpeää. Jos tämän esityksen jälkeen pysyy yhä kylmänä Šostakovitšin kuudennelle, voi asiasta syyttää säveltäjää.
Šostakovitš täytti kuudennen sinfoniansa vähintäänkin potentiaalisella syvyydellä ja huumorilla, mutta 12. sinfonia kärsii molempien ainesten vakavasta puutostilasta. Tämäkin sinfonia liittyy Leniniin, mutta on vahvasti ohjelmallisempi. Huhtikuussa 1960 vietettiin Leninin syntymän 90-vuotispäivää, ja ajatus vallankumousjohtajaan keskittyvästä ohjelmallisesta sinfoniasta sai alkunsa näitä juhlia varten. On jokseenkin oireellista, ettei Šostakovitš kyennyt innostumaan aiheesta saadakseen mitään valmiiksi itse juhlallisuuksiin; 12. sinfonia alaotsikolla "Vuosi 1917" valmistui vasta loppukesästä 1961 saaden ensiesityksensä 1.10.1961 Kuibyševissä (Samara) – ja suorana Neuvostoliiton laajuisena televisio- ja radiokonserttina Leningradista muutamaa tuntia myöhemmin. Teos sai ylistävän vastaanoton, toi vastikään puolueeseen liittyneelle säveltäjälle kutsun 22. puoluekokoukseen – ja on myötähäpeyttävää neuvostoroskaa. Tämä täydellisen banaali Happy Meal -Tšaikovski kilpailee vakavasti säveltäjän tuotannon huonoimman teoksen tittelistä.
Neliosainen sinfonia on vailla taukoja esitettävä sävelrunomainen kokoaisuus, joka ottaa innoituksensa lokakuun vallankumouksen sankaritarusta keksimättä aiheesta juuri mitään innostavaa saati mieleenpainuvaa. Mittaa teoksella on n. 35 minuuttia, joka tosin kuunnellessa tuntuu vähintään runsaalta tunnilta. Aloitamme Vallankumouksellisesta Pietarista, jossa... on tekeillä jotakin. Ei mitään, josta jäisi eloisaa mielikuvaa muistiin, mutta selvästi jotakin, joka sisältää sonaattimuodon ja teemoja. Niillä ei tehdä mitään, mutta mukana ne kiistatta ovat. Kun emotionaalisesti tyhjä Pietari on käsitelty, siirrymme Razlivin rautatieasemalla varustettuun kylään, jossa Lenin piileskeli hetken vallankumouksen alla. Se ei ole paljon edeltäjäänsä parempi osa, mutta siinä on sentään havaittavissa jonkinlaista luonnetta, hyisen aavemaista odotusta. Kolmas osa on nimeltään Aurora – alus, joka tulitti Talvipalatsia kuin sankari ikään samoin kuin kirjaimellinen aamurusko – ja johtaa finaaliin, jonka nimi on Ihmiskunnan aamunkoitto ja sisältö juuri niin surkeaa maanantailaatua työläisten paratiisista kuin kehtaisi odottaakin.
On vaikeata kuvailla, miten innoton ja taiteellisesti tyhjä kokemus 12. sinfonian kuunteleminen on. Šostakovitš kykeni tuottamaan menestyksekästä ja mestarillista ainesta, joka toimii sekä propagandana että taiteena, kuten seitsemäs, Leningradilainen sinfonia osoittaa, samoin kuin toimivaa elokuvallista sinfoniamusiikkia, josta näytteenä olkoon 11. sinfonia ("Vuosi 1905"), mutta Vuosi 1917 on tunteeton, pahvilavasteissa suurin elkein kompuroiva pseudospektaakkeli vailla suuntaa. Persoonalliselle tarttumapinnalle ei ole jäänyt sijaa, ja teemat valuvat eteenpäin loputtoman pitkästyttävinä. Finaali on myötähäpeää lietsovaa töhkää, joka on pöhötetty vaskisilla kaloreilla mutta jätetty ammottavaan henkisen tyhjyyden tilaan. Se on kuin lyhyt keskustelu 21. vuosisadan oikeaoppisen neuvostokommunistin kanssa: tuntuu huomattavasti kestoaan pidemmältä ja jättää jälkeensä päällimmäisenä epämääräisen säälihäpeän tunteen. Šostakovitšin 12. sinfonia on kuin Wagnerin hirvittävä Kaisermarsch: häpeällinen epätaideulostus, joka osoittaa nerokkaan taiteilijan alentaneen itsensä räikeän opportunistisista syistä kykenemättä kuitenkaan viemään surkuteltavaa hankettaan tyydyttävään päämäärään. Se on ansainnut paikkansa sosialistisen realismin teknisesti pätevien mutta täysin latteiden ja taiteellisesti mitättömien traktorimaalausten rinnalla.
En siis ole 12. sinfonian ihailija, enkä osaa kuvitella, kuka voisi vilpittömästi ollakaan, mutta kehun silti tätä julkaisua. Petrenko orkestereineen tarjoilee tämän kaalikombinaatin tunkkaisen historiakuvaelman niin elävästi kuin suinkin mahdollista. Jos sinfonia ei tarjoakaan juuri muuta kuin osoituksen säveltäjän taidoista musiikin käsityöläisenä, otetaan siitä sentään kaikki mahdollinen irti. Orkesteri soittaa niin vakavissaan ja omistautuneesti kuin kyseessä olisi mestariteos. Parhaiten onnistuu hidas toinen osa, johon Petrenko maalaa epämääräistä ja salaperäistä uhkaa. Mutta vaikka tyylipisteitä kertyy ihailtavasti, ei varsinainen sisältö värähdytä viisaria. Edes innokas soitto ei kykene nostamaan finaalia, jossa istuu syvässä perinpohjaisen innoton automaattiohjaus.
Käteen ja korviin jää mainio tulkinta ansiokkaasta kuudennesta sinfoniasta ja mahdollisimman hyvä siitä taspaksusta sikanautasäilykkeestä, joka 12. sinfonian nimellä kulkee. Äänitys on avara, kirkas ja dynamiikaltaan miellyttävän hallittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti