Elisabetinaikaista luuttumusiikkia Englannista

If music be the food of love, play on;
Give me excess of it, that, surfeiting,
The appetite may sicken, and so die.
That strain again! it had a dying fall:
O, it came o'er my ear like the sweet sound,
That breathes upon a bank of violets,
Stealing and giving odour! Enough; no more:
'Tis not so sweet now as it was before.
O spirit of love! how quick and fresh art thou,
That, notwithstanding thy capacity
Receiveth as the sea, nought enters there,
Of what validity and pitch soe'er,
But falls into abatement and low price,
Even in a minute: so full of shapes is fancy
That it alone is high fantastical.

(Orsino, Loppiaisaatto I:I)

William Shakespearen (1564–1616) juhlavuotta on vietetty tässä blogissa käsittelemällä kirjailijan teoksista aiheensa ja innoituksensa hakevia sävellyksiä myöhemmiltä ajoilta, mutta on sopivaa päästää ääneen myös Shakespearen oman ajan musiikkia, tai ainakin sellaisen läheistä rekonstruktiota. 

Shakespeare lukee Elisabet I:lle. John James Chalonin (1778–1854) romantisoitu maalaus.

1500-luvun jälkipuoliskoa ja 1600-luvun ensimmäisiä vuosia kutsutaan Englannissa kuningattaren mukaan elisabetiaaniseksi eli Elisabet I:n aikaiseksi. Tänä aikakautena Englannista, joka oli pysytellyt siihen saakka Euroopan reunamilla, tuli merkittävä alueellinen vallankäyttäjä. Englanti avautui maailmalle, lähetti tutkimusmatkailijoita kartoittamattomille vesille, ja kamppaili hegemnoniasta Espanjan imperiumin kanssa. Englannin kulttuuri eli kukoistuskautta Elisabetin aikana, ja maa esiintyi mahtitekijänä, vaikka sen vallan perustaa jäyti koko ajan Tudorien dynastinen heikkous. Joka tapauksessa 1500-luku oli maailmanhistoriassa käänteentekevä vuosisata, ja Elisabet I:n Englannilla oli sen tapahtumissa merkittävä, jopa ratkaiseva, osa.

Elisabet I:n kuoli ilman jälkeläisiä, jolloin kruunu periytyi Skotlannin Stuart-kuninkaalle Jaakko VI:lle, joka nousi Englannin valtaistuimelle Jaakko I:nä aloittaen yhtenäisen Iso-Britannian historian. Vielä Jaakko I:n aikana Englannin kulttuuri jatkoi Elisabetin kultakautta, mutta myöhemmin 1600-luvulla Britannian poliittiset ja uskonnolliset jakolinjat ajoivat maan katastrofiin ja sisällissotaan. 

Luutunsoittaja. Caravaggion maalaus n. v. 1600.

Shakespeare oli aktiivinen Elisabetin myöhäisellä ja Jaakon varhaisella hallituskaudella, jolloin elettiin vielä Englannin kulttuurista kukoistuskautta. Ajan korkeaa musiikkielämää kirkon ulkopuolella hallitsivat matkustavat muusikot, jotka olivat yleensä sekä säveltäjiä että taitavia instrumentalisteja. Luuttu oli suosituin instrumentti, ja romanttisia lauluja esittäneet keikkailevat luuttuartistit saivat osakseen taidoistaan riippuen paljon kysyntää, huomiota ja rahallista menestystä hovissa, maalaisaatelin keskuudessa, pappiloissa, majataloissa ja myös rahvaan vuotuisjuhlissa. 

Muusikoihin suhtauduttiin kaksijakoisesti: toisaalta useita pidettiin lähtökohtaisesti näyttelijöiden tapaan epäluotettavina ja huikentelevaisina retkuina, olivat arvostetuimmat varakkaita ja tunnustettuja mestareita. Luuttu oli ylhäisillekin herrasmiehille soveltuva soitin, ja hyvään ylimyskasvatukseen kuului soitto- ja sonetinriimittelytaito; tradition mukaan tunnettu sävelmä Greensleeves on itsensä Elisabetin isän, Henrik VIII:n, käsialaa, mutta tämä on lievästi sanoen epävarmaa. Englannin tunnetuin luuttusäveltäjä tältä aikakaudelta on Ranskassa aikaa viettänyt John Dowland (1563–1626), jonka arvostus lähti 1900-luvulla huimaan nousuun.

Yleisiä sävellystyyppejä olivat erilaiset tanssit, kuten allemande, galliardi ja pavane. Myös madrigaalit, balladit ja laulumaiset airit olivat hyvin suosittuja. Sävy ja sanat olivat tyypillisesti melankolisia, ja yleisöön uppoavia teemoja olivat onneton rakkaus, saavuttamattomat lemmen kohteet ja muu sellainen riittävän siveänä pysyvä romantiikka.

Nykyisin, kun ns. vanhaa ja varhaismodernia musiikkia arvostetaan ennennäkemättömällä tavalla, on elisabetiaanista musiikkia saatavilla äänitteinä enemmän kuin koskaan. Vielä 50 vuotta sitten tilanne oli toisenlainen ja valinnanvaraa vähemmän. Tänään käsittelyssä oleva levy teki aikanaan Elisabetin ja Jaakon aikaista luuttumusiikkia tunnetuksi laajemmalle yleisölle luoden perustaa musiikkityypin nykyiselle (suhteelliselle) suosiolle ja näkyvyydelle.

"The Golden Age of English Lute Music":

Robert Johnson (n. 1583–1633): Two Almaines (2:23); Carman's Whistle (2:42);

John Johnson (akt. 1579–1594): Fantasia (4:18)

Francis Cutting (akt. 1571–1596): Walsingham (3:33); Almaine (1:22); Greensleeves (3:00)

John Dowland (1563–1626): Mignarda (4:20); Galliard upon a Galliard of Daniel Bacheler (3:05); Batell Galliard (2:43)

Philip Rosseter (n. 1563–1623): Galliard (3:23)

Thomas Morley (n. 1557–1602): Pavan (3:02)

Baruch Bulman (akt. n. 1600): Pavan (4:10)

Daniel Bacheler (1572–1619): Monsieur's Almaine (2:27)

Anthony Holborne (n. 1545–1602): Pavan (3:24); Galliard (2:42)

Julian Bream, luuttu.

RCA, äänitetty Lontoossa 1960. 46 min 35 sek.

Thomas Goffin vuonna 1951 rakentama luuttu on tehty mahdollisimman paljon renessanssiaikaisten esikuviensa kaltaiseksi, mutta kun äänityksiä ei tietenkään ole vuosisatojen takaa säilynyt, on äänen ja esitystavan suhteen kyseessä lähinnä valistunut approksimaatio. 

Julian Breamin (s. 1933) soitossa ei hänen nimestään huolimatta ole mitään lahnamaista. Breamin pääinstrumentti on klassinen kitara, mutta hän on silti tehnyt ehkä huomattavimman elämäntyönsä luutun suosion ja arvostuksen elvyttäjänä. En ole suuri kitara- tai luuttumusiikin ystävä joskaan en niihin syljekään, mutta Breamin musisointi tällä levyllä voittaa helposti puolelleen vivahteikkuudellaan ja ilmaisuvoimallaan. Melodiat ovat melankolisia, liiteleviä ja kauniita. Aiempi altistumiseni tämäntyyppiselle musiikille on niin vähäistä, etten voi lausua siitä edes makuasioissa kovin jyrkkiä tai painavia tuomioita, mutta tämän levyn kuunteleminen on tuottanut minulle iloa ja nautintoa. Tässä musiikissa soi syvä tunne ja yhä vetoava menneen aikakauden tuntu. 

Tämä levy on tullut minulle osana suurta RCA:n 50 levyn jättipakettia (johon olen kokonaisuutena hyvin tyytyväinen). En ole aktiivisesti etsinyt juuri tätä nimenomaista albumia käsiini, mutta olen iloinen, että se kuuluu kokoelmaani, ja saatan kartuttaa ainakin Dowland-valikoimaani tulevaisuudessa tämän hyvän kokemuksen rohkaisemana. Koska levy noudattaa alkuperäisen LP:n julkaisua kansivihkoa myöten, on kestokin lyhyempi kuin mitä nykyiselle CD:lle mahtuisi, mutta muuten ei minulla ole moitittavaa.