Richard Strauss: Ein Heldenleben, Tod und Verklärung ym.

Richard Straussin 150-vuotisjuhlavuotta on tätä kirjoitettaessa vielä joitakin viikkoja jäljellä. Olen käynyt pitkin vuotta läpi Straussin tuotantoa enimmäkseen mieleeni olevien levytysten kautta. Ylipäänsä olen tässä blogissa huomannut pitäväni varsin paljon melkeinpä kaikista kokoelmani albumeista: enintään joku tulkinta voi jättää minut kylmäksi, mutta harvoin olen päätynyt aktiivisen tyytymättömyyden puolelle.
Jottei ihan tylsäksi ja yksitoikkoiseksi kävisi, otan käsittelyyn yhden albumin, jota kriitikoilla on tapana ylistää ja suositella, mutta jota itse pidän yhtenä kokoelmani epätyydyttävimmistä ja suoraan sanoen huonoimmista levyistä. 

Richard Strauss:

Tanz der sieben Schleier (Seitsemän hunnun tanssi) oopperasta Salome, op. 54 
(8 min 22 sek);

Tod und Verklärung, op. 24 (Kuolema ja kirkastus) (22:24);

Ein Heldenleben, op. 40 (Sankarin elämä) (44:15).

Staatskapelle Dresden, Rudolf Kempe.

Äänitetty Dresdenin Lukaskirchessä 1970 & 1972 (op. 40). 75 min 15 sek.

Rudolf Kempe (1910–1976) tunnetaan hyvin synnyinkaupunkinsa Dresdenin tasokkaan Staatskapellen johtajana. Hän sai myös itäsaksalaisittain harvinaisen luotetun aseman rautaesiripun länsipuolisten orkesterien vakituisena kapellimestarina. Hän johti mm. Münchenin filharmonikkoja, Zürichin Tonhalle-Orchesteria, Royal Philharmonic Orchestraa (jonka toi viimein 1900-luvulle sallimalla myös naismuusikoiden läsnäolon) ja BBC:n sinfoniaorkesteria.

Kempe teki 1970-luvulla sarjan Richard Strauss -levytyksiä Dresdenissä brittiläisille EMI-yhtiölle, ja niitä ylistetään ja suositellaan suurin piirtein kaikkialla. Jos tämä albumi edustaa Kempen yleistä Strauss-tulkintaa, niin ei kannattaisi. Pääteoksena kuullaan Ein Heldenleben, joka on tuskin koskaan kuulostanut mitättömämmältä. Kempe  tuntuu tämän albumin perusteella todella halveksivan Straussin parhaita ja erottuvimpia puolia. Ei löydy käännettä, jota hän ei latistaisi huumorintajuttomalla ja elottomalla haalean kalan temperamentillaan. Mukaansatempaavuutta ei eksy mukaan vahingossakaan. 

Ehkä tällaista tarkoituksellisen innotonta johtamista voisi tulkinnallisesti edes yrittää ymmärtää (hyväksyä sitä ei voi) siitä lähtökohdasta, että Ein Heldenleben on ollut pitkään musiikkieliitin keskuudessa Straussin kiusallisin sävelruno egoismilta haiskahtavine aineksineen. Teosta on pahimmillaan pidetty Saksan vilhelmiinisen ajan mahtipontisuuden ja itsekeskeisyyden monumenttina, mikä lukee siihen ehkä hieman liikaa elämänkatsomuksellisia ja varsinkin poliittisia merkityksiä, mutta joka tapauksessa tällainen analyysi on ollut olemassa. Tällaista taustaa vasten voi jotenkin käsittää pyrkimyksen suorittaa Straussin massiiveille jonkinlainen de-bombastifikaatio. Mutta jos erikseen pyrkii karsimaan tästä musiikista mahtailun ja korostetun ekstrovertit kvaliteetit, pitäisi olla esittää jotain niiden tilalle. Siihen ei Kempe kykene, ja de-bombastifikaation sijaan musiikille suoritetaan kastraatio. Tämä on munatonta, impotenttia Straussia, ja sitä on kiusallista sekä surullista kuunnella. 

Tod und Verklärung (Kuolema ja kirkastus) vuodelta 1889 onnistuu Kempen käsissä hieman paremmin. Nuoren säveltäjän äärimmäisen romantisoitu kuvaus kuolinvuoteella tapahtuvasta hyväksyvästä, seestyvästä retrospektiosta ja elämänjanon sammuttamisesta on luonteeltaan Heldenlebeniä introvertimpi, joskin olemme yhä Straussin briljantissa äänimaailmassa. Kempe on parhaimmillaan sävellyksen alkupuolen rauhallisemmissa osissa, mutta loppu on varsin mielikuvituksetonta keskitien kapellimestarointia vailla säväytyksiä tai irtiottoja. Kaikki tuntuu hyvin yllätyksettömältä ja jäykästi käsikirjoitetulta, mutta ainakaan tätä ei tarvitse kuunnella inhon vallassa, kuten Heldenlebeniä.

Salomen Seitsemän hunnun tanssi on mausteisessa eksotiikassaan täysin Kempen mukavuusalueen ulkopuolella. Jos tässä jotain erotiikkaa muka on, niin se on sitä laatua, joka vei Heldenlebenin Sankarilta viriliteetin.

Tämä on surkea esitys, jota pidän kokoelmassani vain varoittavana esimerkkinä äärimmäisen epäsympaattisesta kapellimestarintyöstä. Olen kuullut parempaa Straussia joka ainoa kerta, kun ylipäänsä olen muuta kuullut, niin konserttisalissa kuin kotonani.
On mahdotonta suositella tätä orkestraalisia mestariteoksia ponnettomasti pahoinpitelevää tulkinnan irvikuvaa kenellekään, paitsi ehkä heille, jotka eivät pidä Straussin musiikista alkuunkaan. En tunne Kempen tulkintoja tämän enempää (eikä tämä kokemus varsinaisesti rohkaise tutkimaan asiaa), mutta ikävä kyllä tämän albumin keräämä suitsutus (joka on sinänsä käsittämätöntä) antaa aiheen epäillä hänen Straussinsa olevan ylipäänsäkin yhtä surkeaa. Dresdeniläismuusikot soittavat erittäin hyvin, puhtaasti ja kauniisti, mutta heidän lahjansa menevät hukkaan tässä apaattisessa teurastuksessa, joka vain vaivoin ja hetkittäin nousee tulkinnallisesti pohjamudista hädin tuskin kelpuutettavan keskinkertaisuuden asteelle.

Olen kuullut melko monta esitystä näistä teoksista, mutta yhtään huonompaa ei ole tullut vastaan. Eniten ihmetyttää tämän mitättömän, kalsean ja epäsympaattisen taltioinnin (jossa äänen laatukin on lähinnä aikakauden keskitasoa) kohtuuton ylistäminen ja suoranaiseksi laatustandardiksi epäjumalointi. Mutta mikäs siinä, lukevathan jotkut Paul Austeriakin ihan tosissaan.