Brahms: Pianokonsertto nro 1

Johannes Brahmsin (1833–97) ensimmäinen pianokonsertto muhi hänen esikoissinfoniansa tapaan pitkään ja tuskaisesti. Aina ei ollut edes selvää, mitä oikein oli valmistumassa. Säveltäjä ei itsekään tiennyt, kirjoittiko lintua vai kalaa. Teos ottaa esikuvikseen sekä Beethovenin pianokonsertot että tämän sinfoniat. Ennen lopullista vakiintumistaan konserton asuun teos kävi läpi myös sinfonian esiasteen ja concertantoteoksen vaiheet.

Nuori, parrattomuuttaan lähes tunnistamaton Brahms.

Konserton sävellystyö alkoi vuonna 1854, pian sen jälkeen, kun parikymppisen Brahmsin tukija ja läheinen ystävä Robert Schumann yritti itsemurhaa hyppäämällä Reiniin. Lyhyen loppuelämänsä (hän kuoli 1856, 46-vuotiaana) Schumann vietti suljettuna hermoparantolaan sekavana ja säikkynä. Brahmsille oli suunnaton järkytys seurata rakkaan ystävänsä ja uuden musiikin tukijan tuhoutumista, ja tämä elämäkerrallinen aines on tapana siirtää varsin läheisesti ensimmäisen pianokonserton sisällön ja tyylin tulkintaan. Konsertto alkaa traagisissa merkeissä kohtalokkaalla ja dramaattisella orkesteriaiheella, joka tekee selväksi, että tulossa on ison mittakaavan musiikkia.

Teos valmistui neljän vuoden työn jälkeen 1858, ja sai seuraavan vuoden tammikuussa ensiesityksensä Brahmsin synnyinkaupungissa Hampurissa. Vajaa viikko myöhemmin konsertto esitettiin Saksan musiikkikeskuksiin kuuluneessa Leipzigissa, missä vastaanotto oli suorastaan vihamielinen. Teosta pilkattiin, sille buuattiin ja sähistiin kesken esityksen, ja kriitikot haukkuivat sen kaikin puolin epäkelvoksi. Brahms suhtautui kirjeenvaihtonsa perusteella tähän hämmästyttävän tyynesti, mutta on vaikeata kuvitella, etteikö suoranaisen loukkaava suhtautuminen olisi satuttanut 25-vuotiasta säveltäjää, joka todennäköisesti teosta työstäessään käsitteli ystävänsä ja mentorinsa tuskallista menettämistä.

Teos alkaa jyrähtävällä myrskynmerkillä, laajahkolla orkestraalisella johdannolla, jossa esitellään pääteemat, dramaattinen ja synkkä ensiaihe sekä kaihoisa ja lyyrisempi kakkosaihe. Ensimmäinen osa vuorottelee synkissä tunnelmissa myrskypuhurien ja suvantokohtien välillä, ja nuori Brahms on selvästikin jo löytänyt orkesterisäveltämisen beethoveniaaniset mitat sekä itselleen ominaiset kamppailun, kaipuun ja päättäväisyyden tunnelmat.
 Toinen osa on koruttoman lyyrinen ja jokseenkin katkeransuloinen Adagio, joka etenee vääjämättömän meditatiivisesti. Sitä seuraa yllättävän riehakas rondomuotoinen finaali, joka herätti konserton esityshistorian alkutaipaleella vastustusta teokseen tuomansa kontrastin ansiosta. Osa on paikoitellen hyvin rytmikäs, muttei lopulta kovin iloluontoinen. Brahmsin musiikista voi näinkin varhain jo tunnistaa hänelle myöhemmin ominaisen, arvokkaasti kannetun nostalgisen melankolian.

Brahms: Pianokonsertto nro 1 D-molli, op. 15.

Arthur Rubinstein, piano;
Chicago Symphony Orchestra, Fritz Reiner.

RCA, äänitetty Chicagossa 1954.
46 min 20 sek.

1900-luvun suuriin pianisteihin kuuluva Arthur Rubinstein (1887–1982) syntyi juutalaisen tekstiilitehtailijan perheeseen Łódźissa ja havaittiin varhain musiikilliseksi huippulahjakkuudeksi. Hän muutti kymmenvuotiaana Berliiniin, missä jatkoi piano-opintojaan Karl Heinrich Barthin johdolla. (Barth oli Franz Lisztin oppilas, ja Lisztiä puolestaan oli aikanaan opettanut Carl Czerny, joka taas opiskeli pianoa Beethovenin johdolla.) 1900-luvun alkuvuosina Rubinstein teki useita kiertueita Ranskassa, Itävalta-Unkarissa, Yhdysvalloissa ja Venäjällä, muttei tästä huolimatta saavuttanut vielä kovin suurta menestystä. Hän oli pahasti veloissa ja päätyi vuonna 1908 yrittämään itsemurhaa. Epäonnistuneen yrityksen jälkeen hänen elämänsä suunta kääntyi. 1910-luvun alussa hän saavutti läpimurron Britanniassa, ja viettikin loppuelämänsä enimmäkseen siellä ja Yhdysvalloissa, jonka kansalaisuuden hän sai 1946.

Arthur Rubinstein 1950-luvulla

Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana Rubinstein oli maailman tunnetuimpia pianisteja, jota arvostettiin erityisesti maanmiehensä Chopinin teosten tulkitsijana. Hän oli kuuluisa muististaan (hän kykeni opettelemaan laajahkonkin teoksen ulkoa esityskuntoon pelkästään lukemalla sen nuotit ilman pianoa) sekä lukuisista rakkaussuhteistaan (hän jätti 90-vuotiaana vaimonsa elääkseen 33-vuotiaan konserttimanagerin kanssa).

Tällä klassikon aseman saavuttaneella taltioinnilla maineensa huippua lähestyvä Rubinstein soittaa Brahmsin nuoruudentyön elegantisti ja pikemmin etsiskelevästi kuin räiskyvästi. Se on täysin toimiva ja legitiimi valinta. Jotkut ehkä pitäisivät vielä dramaattisemmasta ja ehdottomammasta tulkinnasta, mutta ei voi kiistää, etteikö teoksen traaginen luonne tulisi Rubinsteinin osaavissa käsissä erinomaisen hyvin esiin. Erikseen on huomattava soiton tarkkanäköinen selkeys ja tietty jalopiirteinen eleettömyys tai ehkä pikemminkin elämöimättömyys. Hienostunut viileys toimii hyvin ensiosassa, jonka epätoivo ei hajoa hysteriaksi missään vaiheessa. Kurinalainen tulkinta ei sulje pois tunnesisältöä. 


Rubinstein on myös mestari tempon ja rytmin hallinnassa: tarpeettomia venytyksiä tai kiiruhtamisia ei kuulla, eikä läpinäkyviä tehokeinoja ylipäänsä. Jos Brahmsin konsertossa soikin syvä tunne, on se tässä punnittua ja reflektoitua tunnetta. Huolellinen tempon ja rytmin kontrolli myös lisää eleganttiin soitantoon elämän makua ja dramatiikkaa: tämä on kontrastien teos, varsinkin laajassa ensiosassa, ja jännitys pysyy yllä kuin taitavaa nuorallatanssijaa seuratessa. Asiaa auttaa Fritz Reinerin erinomainen orkesteri. Orkesteriosuutta ei tässä sinfonisten mittojen konsertossa kannata vähätellä. Orkesteri tuo teokseen eteenpäin kuljettavaa voimaa, ja Reinerin musiikillinen vaisto tuntuu olevan rubaton suhteen yhtä pettämätön kuin solistinkin. Chicagolaisorkesteri myös soittaa upean kauniisti. Ensiosan jykevä jyrinä on harvoin kuulostanut yhtä kauniilta ja kirkkaalta, ja Chicagon puupuhaltimet ovat upeassa vedossa keskimmäisessä hitaassa osassa, jonka kauneus on tällä albumilla vertaansa vailla. Finaali on terävä ja aristokraattinen, eikä sen päätyttyä voi kuin julistaa tälle kuudenkymmenen vuoden takaiselle taltioinnille edelleen pitkää elinikää. Äänitys on erinomainen, hyvin realistinen ja välitön. On syytä korostaa, miten lähellä kuuntelijaa mukavan balanssin saavuttavat solisti ja orkesteri tuntuvat olevan.

Albumin ainoa heikkous on, että sillä on vain runsaan kolmen vartin edestä musiikkia. Tarvittaessa olisi arkistoista varmasti löytynyt lisääkin Rubinsteinin Brahmsia; sen puutteessa on levyä pakko pitää annissaan erinomaisen laadukkaana, mutta hieman kitsaana.