Mozart: Pianokonsertto nro 15 ym.

Arturo Benedetti Michelangeli (1920–1995) oli 1900-luvun kuuluisimpia italialaisia pianisteja, jonka kanssa samaan kategoriaan kuuluvat lähinnä Ferruccio Busoni (1866–1924) ja Maurizio Pollini (s. 1942). Brescialaissyntyinen Benedetti Michelangeli vaihtoi instrumenttinsa viulusta pianoon päästessään kymmenvuotiaana Milanon konservatorioon. Vuonna 1939 hän voitti Geneven kansainvälisen pianokilpailun ensimmäisen palkinnon, ja tästä alkaen hänen uransa oli nousussa, joskin huipulle hän pääsi toisen maailmansodan aiheuttaman kuivan kansainvälisen konserttikauden jälkeen vasta 1940-luvun loppupuolella.

Arturo Benedetti Michelangeli 1950-luvulla

Benedetti Michelangelin pianorepertuaari oli varsin rajallinen, ja hänen äärimmäinen perfektionisminsa (hän otti konserttikiertueille oman flyygelinsä mukaan, jos suinkin mahdollista) ja luulosairautensa tekivät hänen konserttiensa viime hetken peruutuksista verraten yleisiä. Hänen tyyliään on luonnehdittu aristokraattiseksi ja viileäksi, ja hänen teknistä taituruuttaan ovat maininneet hypnoottiseksi eräät, jotka ovat sitä päässeet lähietäisyydeltä seuraamaan. Levytyksiä Benedetti Michelangeli teki harvakseltaan, mutta niillä on hyvin innokas ihailijakunta. Varsinkin hänen Ravelinsa ja Rahmaninovisa nauttii suurta arvostusta.

Tällä kertaa käsittelyssä on albumillinen Benedetti Michelangelin levytysuran varhaisempia äänityksiä 1950-luvun alusta:

Wolfgang Amadeus Mozart:

Pianokonsertto nro 15 bis-duuri, K.450 (n. 26 min)

Johann Sebastian Bach, transkr. Ferruccio Busoni:

Partita nro 2, BWV 1004 – Chaconne (13:41)

Johannes Brahms:

Muunelmia Paganinin teemasta, op. 35 (16:38)

Arturo Benedetti Michelangeli, piano;
Orchestra Sinfonica da Camera dell'Ente dei 'Pomeriggi Musicali' di Milano,
Ettore Gracis.

EMI, äänitetty 1950 & 1952 (Mozart). 56 min 52 sek.

Ohjelman mittavin teos on Mozartin (1756–1791) Pianokonsertto nro 15, jota pidetään säveltäjän teknisesti haasteellisimpana. Mozart toimi itse solistina teoksen kantaesityksessä Wienissä 1784. Teos on säveltäjän siihenastisen uran kunnianhimoisin pianokonsertto, joka vaatii esitysajan käytäntöihin nähden verraten laajan orkesterin, jossa puhaltimet ovat laajasti edustettuina. Piano-osuus käsittää valtavan määrän hyvin nopeita vaihteluja, mutta kuten aina, Mozrt onnistuu tekemään monimutkaisesta ja hankalasta musiikista vaivattoman ja luontevan kuuloista, ainakin jos esittäjät ovat tilanteen tasalla.

Benedetti Michelangelin itsevarma ja eleetön tekninen mestarillisuus sopii tähän konserttoon, mutta Mozart voisi hyötyä suuremmastakin emotionaalisesta läsnäolosta. Pianisti on kiistattoman elegantti, mutta myös jokseenkin sulkeutuneen oloinen. Pitkänä miinuksena on pidettävä surkeaa äänitystä, josta kärsii etenkin Ettore Gracisin johtama milanolaisorkesteri. Yhteissoitoissa vihlovaksi säröytyvä ääni käy lähes sietämättömäksi, ja kokonaisuus on käheän metallinen. Pianon soolo-osuudet toimivat parhaiten, mutta niissäkin on paikoitellen niin paljon äänellistä säpälöitymistä, että esityksestä on vaikeata nauttia täysin rinnoin. Sitä voi lähestyä jonkinlaisena dokumentaarisena taltiointina Benedetti Michelangelin viileän arvokkaasta tulkintatavasta Mozartin konserton kohdalla. 

Kaksi laajaa soolopianoteosta toimivat äänellisesti paljon paremmin, vaikka ne onkin äänitetty konserttoa aiemmin. Busonin loistavat ja teknisesti vaativat transkriptiot Bachin (1685–1750) teoksista ovat kiehtovia, ja niiden analyyttiseen otteeseen Benedetti Michelangelin ylhäinen tyyli sopii erinomaisesti. Tosin pianistista kuoriutuu esiin yllättävää raivokkuutta Chaconnen pirullisimmissa käänteissä. Tätä kuunnellessaan voi hyvin ymmärtää Benedetti Michelangelin maineen. Tämä on järkähtämätön, mutta uskalias esitys mestariteoksen yhtä mestarillisesta transkriptiosta.  

Brahms (1833–1897) on muunnelmien mestari, ja hän nykii Niccolò Paganinin (1782–1840) Kapriisien tunnetuimmasta teemasta reilun vartin verran musiikkia. Sitä olisi enemmänkin, mutta Benedetti Michelangeli noudattaa pianistien keskuudessa yleistä tapaa jättää muutamia välistä, tiedä sitten mistä syystä: kyllä tätä lisääkin kuuntelisi. Tässäkin teoksessa pianistin tekniikka ja hienostunut ylväys saa vastapainokseen heittäytyvää raivokkuutta kiivaimmissa osissa, ja kokonaisuus on välistä kuin pianistista vuoristorataa. 

Kahdessa sooloteoksessa äänitys on konserttoa parempi, mutta silti laadullisesti kehno. Siitä puuttuu syvyys, ja yleisvaikutelma on ohut ja peltimäinen. Mestarillista musisointia kehnosti sinetöidyssä säilykepurkissa. Tämä albumi on todennäköisesti kiinnostava lähinnä Benedetti Michelangelin ihailijoille, joskin Busonin Bach-transkriptioista kiinnostuneet myös ansaitsisivat kuulla ko. levytyksen.