Tšaikovski: Sinfonia nro 6; Romeo & Julia

Pjotr Iljitš Tšaikovskin kuolema Pietarissa 53 vuoden iässä 6.11.1893, yhdeksän päivää hänen kuudennen sinfoniansa kantaesityksen jälkeen, nosti heti tuoreeltaan koko joukon huhuja ja spekulaatioita, jotka ovat lyöneet leimansa hänen viimeisen sinfoniansa tulkintoihin aina siitä lähtien. Kuolinsyyksi ilmoitettiin kolera, jonka säveltäjä oli mahdollisesti saanut juotuaan keittämätöntä vettä joitakin päiviä aiemmin. Lähes välittömästi jotkut epäilivät syyksi itsemurhaa. Nikolai Rimski-Korsakovin mukaan hoitohenkilökunta ei noudattanut normaaleja koleraepidemian aikaisia varotoimenpiteitä Tšaikovskin ruumista käsitellessään. (Tosin he saattoivat olla vain tietämättömiä tai huolimattomia. Ja tämä oli 1800-luvun Venäjällä, mikä kannattaa muistaa.) Aleksandr Glazunov väitti myöhemmin, että keisari Aleksanteri III olisi määrännyt Taikovskin tappamaan itsensä jonkin homoseksuaalisen skandaalin vuoksi. Tämä vaikuttaa hieman melodramaattiselta – keisari oli itsevaltias, muttei nyt sentään mikään Putin – mutta Tšaikovskin homoseksuaalisuus, joka oli hänen elinaikanaan hänen lähipiirinsä yleistä tietoa, on pysynyt pinnalla itsemurhan perimmäisenä syynä useimmissa teorioissa.
 

Taikovski ja Vladimir "Bob" Davidov

Tšaikovskin persoonallisuudesta ja henkilökohtaisesta elämästä on hieman ristiriitaisia käsityksiä. Osapuilleen kaikki tutkijat ja Tšaikovskin kirjeenvaihtoa sekä päiväkirjoja lukeneet käsittävät, että säveltäjä oli homo – tämän seikan ovat riitauttaneet lähinnä neuvostoajan kulttuuriset sanitoijat, joiden ihmiskuvaan homoseksuaalisuuden kaltainen porvarillinen rappioilmiö ei sopinut, ja venäläiset äärioikeistonationalistit, joiden vaikutuspiirissä tiettävästi parhaillaan puuhataan Venäjällä elokuvaa hetero-Tšaikovskista. (Eikä kyse ole mistään fantastisesta nukkeanimaatiosta.) Eriäviä tulkintoja on siitä, miten intensiivisiä vaikeuksia seksuaalinen suuntautuminen säveltäjälle aiheutti ja miten paljon tähän liittyvää ainesta on välittynyt hänen musiikkiinsa. Venäjällä homoseksuaalisuudesta saattoi Tšaikovskin aikaan seurata karkoitus Siperiaan, mutta tämä edellytti todisteita penetraatiosta, mitä oli usein ymmärrettävistä syistä vaikeata saada. Homoseksuaalisuutta leimasi sosiaalinen stigma, ja aiheen neutraali tai positiivinen käsittely yhteiskunnassa oli tabuainesta. 

Toisaalta Venäjän suurten kaupunkien korkeakulttuuripiireissä oli mahdollista olla hieman muuta yhteiskuntaa avoimempi homoseksuaalina, ja Tšaikovski ei vaikuta yrittäneen enää kuuluisana säveltäjänä kovasti salailla suuntautumistaan ammattiympyröissä. Hänen oli silti epäilemättä yritettävä pitää kiinni maineestaan suuren yleisön silmissä. On huomattavaa, että vaikka Tšaikovskilla oli musiikkimaailmassa myös ankaria kriitikoita, ei kukaan heistä vaikuta ottaneen Tšaikovskin seksuaalista suuntautumista kritiikin välineeksi edes kiertoilmausten kautta. Ei vaikuta uskottavalta, että Taikovski olisi tappanut itsensä pelkän seksuaalisen suuntautumisen aiheuttaman ahdistuksen vuoksi. Hän oli masennukseen taipuvainen henkilö ja oli yrittänyt jonkinlaista puolisekopäistä itsemurhaa kulissiavioliittonsa aiheuttaneen hermoromahduksen aikana, mutta tämän jälkeen hänen asemansa arvostettuna säveltäjänä oli kohonnut, ja hänellä oli henkilökohtaisessa elämässään enemmän vapautta. 

Kiristys, tuo homoseksuaalisuuden kriminalisoivissa maissa tarjoutuva varsin niljainen rahankuppausmahdollisuus, ei sekään vaikuta todennäköiseltä. Sellaisesta ei ole mitään viitteitä, eikä Tšaikovskilla ollut rahapulaa tai vaikeuksia saada tarvittaessa lainaa. Suosituimman itsemurhateorian mukaan Tšaikovski tappoi itsensä välttääkseen jonkin muodostumassa olleen skandaalin. Tämän on oletettu liittyvän Tšaikovskin sisarenpoikaan Vladimir Davidoviin, jota säveltäjä kutsui lempinimellä Bob(!). Davidovista tuli parikymppisenä Tšaikovskin läheinen kumppani, ja on todennäköistä, että heillä oli vähintäänkin jollain tavalla romanttinen suhde. Musiikintutkija Aleksandra Orlovan vuonna 1979 esittämän teorian mukaan joku kirjoitti Taikovskin ja Davidovin suhteen laadusta keisarille, ja syntymässä olleen skandaalin ehkäisemiseksi Pietarin Keisarilliseen lainopilliseen opiston (Tšaikovskin vanha ja Davidovin tuolloinen oppilaitos) eräät alumnit muodostivat salaisen toverituomioistuimen, joka "langetti" Tšaikovskille kuolemantuomion pelastaakseen oppilaitoksen maineen. Tästä teoriasta on tullut hyvin suosittu, mutta sille esitetty todistusaineisto ei ole läheskään pitävä, ja lisäksi siinä on joitain loogisia ongelmia. Miten yksittäisen alumnin, ja vieläpä sellaisen, joka ei lähtenyt laki- tai virkamiesuralle, käytös romahduttaisi oppilaitoksen maineen? Lisäksi ko. opinahjo oli jo valmiiksi kohtalaisen tunnettu homoerotiikan kyllästämästä vapaa-ajankulttuuristaan, joten toverituomioistuimen motiivit ovat vähintäänkin erikoiset.

Lainopillisen opiston eteissali. Huomaa oikealla opiskelijoita tervehtivä Jeesus.

On epätodennäköistä, että Tšaikovskin kuolemasta saavutettaisiin enää varmuutta. Hänen veljensä Modest (myös homo) ei kannattanut itsemurhateorioita, minkä voi toki kätevästi tulkita veljen maineen suojelemisoperaatioksi. Tšaikovski itse on maatunut Tihvinän hautuumaalla jo 120 vuotta. Vladimir Davidov – jolle säveltäjä testamenttasi teostensa oikeudet – tuli morfiiniriippuvaiseksi ja tappoi itsensä 34 vuoden iässä 1906 jättämättä jälkeensä tarkempia tietoja Tšaikovskin kuolemasta.

Säveltäjän äkillinen kuolema on jättänyt jälkensä hänen viimeisen sinfoniansa tulkintoihin. Marraskuusta 1893 saakka Pathétiquea (sinfonian lisänimi on kohtalaisen lähellä suomen pateettisen merkitystä, jos nyt joku enää sitä kaiken huonosti käännetyn englannin kuratulvassa tietää; sinfonian lisänimeä ehdotti säveltäjän veli Modest, ja sen merkitys on lähinnä kreikan sanaa παθητικός, joka merkitsee tunteellisesti herkkää ja myös intohimoisen tunteikasta ja myös kärsimykselle altista tai kärsinyttä, mikä on sanan kreikkalainen etymologia; englannin pathetic ei nykyisessä merkityksessään vastaa sinfonian nimeämisintentioita) on tulkittu Tšaikovskin sielunmessuna, aivan kuin hänellä ei olisi enää ollut mitään aikomusta jatkaa sävellysuraansa. Todellisuudessa Pathétique ei ole edes Tšaikovskin viimeinen teos: vähän ennen sen ensiesitystä, jota säveltäjä muuten odotti innoissaan, oli hän likimain viimeistellyt kolmannen pianokonserttonsa, joka tosin hyödyntää erään hylätyn sinfonialuonnoksen materiaalia.

Dramatiikan kannalta on toki houkuttelevaa nähdä Kuudes sinfonia Tšaikovskin jäähyväisinä maailmalle. Modest Tšaikovskin mukaan säveltäjällä oli sinfonialleen henkilökohtainen ohjelma, kuten aiemminkin: se tiettävästi kuvaa jollain tavalla säveltäjän siihenastista elämää ja käsittelee jo tuttuja fatalismin teemoja. Sinfoniassa on kuitenkin muutamia erikoisuuksia. Ensinnäkin ensiosassa pasuuna lainaa huomiota herättävästi ortodoksista vainajain liturgiaa; ja finaali on tyystin erilainen kuin missään Tšaikovskin aiemmassa sinfoniassa: hidas, valittava, sammuva. Se hiipuu lopulta olemattomiin sydänmenlyöntejä muistuttavien hämärien iskujen vaimetessa. Kyseessä on romanttisen repertuaarin harvoja epätoivoon päättyviä teoksia: mieleen tulevat lähinnä Brahmsin Neljäs, joka tosin on vimmassaan huomattavasti kamppailullisempi, ja Sibeliuksen Neljäs vieraannuttavassa autiudessaan. Nämäkin teokset ovat hyvin erilaisia kuin Tšaikovskin Kuudes, jonka lopetus on sekä epätoivoisen luovuttava että hivelevän kaunis. Konserteissa päätösosaa seuraa tyypillisesti pitkä hiljaisuus ennen aplodeja. Tuntuisi väärältä rientää heti taputtamaan, kun lavalla on kuultu kuoleman musiikillinen approksimaatio. 

Pathétique on yksi suosituimmista sinfonioista, ja siitä on saatavilla kottikärryittäin hyviä levytyksiä. Tänään valitsin kokoelmastani sellaisen, jonka pariksi saadaan Shakespearen 450-juhlavuoden teemaan liittyvä Romeo ja Julia -fantasia-alkusoitto. 

Pjotr Tšaikovski:

Sinfonia nro 6 B-molli, op. 74, "Pathétique" (n. 45 min);

Romeo ja Julia, Fantasia-alkusoitto (18:39).

London Symphony Orchestra, Antal Doráti.

Mercury, äänitetty Watfordin kaupungintalolla 1959 (alkusoitto) ja Wembleyn kaupungintalolla 1960. 63 min 35 sek.

Unkarilaissyntyinen Antal Doráti (1906–1988) teki puoli vuosisataa sitten suositun kokonaislevytyksen Tšaikovskin sinfonioista Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa. Hänen johdossaan Pathétique on selkeä, väkevä ja maskuliininen murhenäytelmä. Taikovskin musiikki on riisuttu kaikesta sentimentaalisuudesta. Nostalgiset kvaliteetit eivät ole hukassa, eikä musiikin lyyrisyys asetu kyseenalaiseksi. Mutta tulkinnassa on terävyyttä ja ripeyttä, eikä kapellimestari halua jäädä vellomaan nyyhkyttävän romantiikan väljähtyneellä vesisängyllä. Sentimentaalisilla Tšaikovski-tulkinnoilla on sija sydämessäni, mutta Dorátin koruttomampi lähestymistapa on virkistävä ja terävöittää teoksen traagisia piirteitä.

Tšaikovski oli baletti-ilmaisun armoitettu mestari, ja myös hänen vakavissa teoksissaan (hän ei kuulemma koskaan juuri välittänyt loistavista baleteistaan, ja erityisesti Pähkinänsärkijään säveltäjä suhtautui halveksivasti) on paljon tanssillisuutta, jonka esiintuomisessa Doráti on parhaimmillaan. Tanssimainen ote tuo hänen muutoin särmikkääseen tulkintaansa viehätysvoimaa. Se myös pitää musiikin liikkeessä, eikä koskaan jäädä haahuilemaan itsetarkoituksellisen kaihomielisyyden hiekkakuoppiin. Esimerkiksi valssimainen toinen osa, Allegro con grazia, on tässä nopeampi kuin millään muulla kohtaamallani levytyksellä: se jää alle seitsemän minuutin siinä missä useimmat muut pääsevät kahdeksan minuutin pintaan, monet selvästi ylikin. 

Musiikille annetaan toki riittävästi aikaa, sillä tässä teoksessa, varsinkin laajassa ensiosassa ja haipuvassa finaalissa, vaaditaan tiettyä "hengittävyyttä" episodeissa, jotka tuntuvat muistelevan kaihoisasti menneitä. Mutta koskaan ei pääse unohtumaan, että käynnissä on prosessi, olipa se sitten jonkinlainen elämän tilinpäätös tai ei. Rytmillinen selkeys ja särmikäs ote tekevät ensiosan kliimakseista äärimmäisen voimakkaita, jolloin tappiot ovat sitäkin musertavammat. Tässä tulkinnassa on paljon kiihkeää tunnetta, muttei ilmeisimmissä tai helpoimmissa paikoissa. Dorátin Pathétique kuulostaa minun korviini jatkuvasti hätkähdyttävän tuoreelta. Siinä on tiettyä kouristuksellisuutta ja jyrkkyyttä, jotka eivät varmaankaan miellytä monia Tšaikovskin ystäviä, mutta siinä on myös poikkeuksellinen hyvin toimiva sisäinen dramatiikka. Siinä on myös näin ääriromanttisessa repertuaarissa toisinaan kaivattua, ilmanraikastimen tavoin toimivaa korutonta integriteettiä.

Dorátin lähestymistapa on varsin samansuuntainen Tšaikovskia lukuisina versioina ja uudistuksina vuosina 1869–1880 työllistäneen Romeon ja Julian kohdalla. Tämä sävelruno, jota Tšaikovski kutsui fantasia-alkusoitoksi, ei tahtonut saada alkuaikoina ilmaa siipiensä alle, mutta siitä on myöhemmin tullut niin suosittu, että se on nykyään lähes klisee: leijailevaa lemmenteemaa voi kuulla käytettävän jo ironisestikin elokuvissa ja mainoksissa. Veli Laurencea kuvaavalla teemalla avautuva sävellys kehkeytyy hyvin mehukkaaksi miekkataistelujen ja rakkauskohtausten vuorotteluksi. Tämä on Francesca da Riminin ohella Tšaikovskin parhaita sävelrunoja, mutta se on myös niin ekstrovertti ja selkeän kerronnallinen, että Dorátin tiukka tulkinta, joka toimii niin hyvin sinfoniassa, on tässä epätyydyttävä. Tybaltin kuolema ja katutappelut kyllä kalisevat kiihkeästi, mutta muista osista puuttuu tietty tunteikkuus, joka tässä teoksessa, lähes monomaanisen rakkauden ja vihan kuvauksessa, ehkä kaipaisi piehtaroivampaa otetta. Paikoin efekti on jopa lattea: esimerkiksi harpun soinnista tuntuu puuttuvan romanssi liki täysin. Sävelruno on liian mekaaninen ollakseen fantasia: tämä kuuluu jo ensi nuoteista, jotka kuulostavat hämmentävän erillisiltä ja kolhoilta.

Lontoon sinfoniaorkesteri soittaa tarkasti ja kauniisti. Äänitys on Mercuryn legendaarista, klassista stereolaatua, eikä siinä ole juuri moittimisen aihetta, mitä nyt hiljaisimmissa osissa taustalla kuuluu hieman "tyhjää" sihinää.