Strauss: Salome

Herodes oli näet pidättänyt Johanneksen, pannut hänet kahleisiin ja teljennyt vankilaan. Tämän hän oli tehnyt veljensä Filippoksen vaimon Herodiaan tähden. Hän oli nainut Herodiaan, mutta Johannes oli sanonut hänelle: "Sinun ei ole lupa elää veljesi vaimon kanssa." Herodias ei sietänyt Johannesta ja olisi halunnut tappaa hänet, mutta ei voinut, koska Herodes pelkäsi Johannesta. Herodes tiesi hänet hurskaaksi ja pyhäksi mieheksi ja suojeli häntä. Hän kuunteli Johannesta mielellään, vaikka tämän puheet usein jäivätkin vaivaamaan häntä.

Sopiva tilaisuus Herodiaalle tarjoutui, kun Herodes syntymäpäivänään järjesti pidot hoviherroilleen ja sotaväen päälliköille sekä Galilean johtomiehille. Herodiaan tytär tuli silloin sisään ja tanssi, ja Herodes ja hänen pöytävieraansa olivat ihastuksissaan. Kuningas sanoi tytölle: "Pyydä minulta mitä vain tahdot, niin minä annan sen sinulle." Ja hän lupasi ja vannoi: "Mitä ikinä minulta pyydät, sen minä sinulle annan, vaikka puolet valtakuntaani." Tyttö meni ulos ja kysyi äidiltään: "Mitä minä pyytäisin?" Äiti vastasi: "Pyydä Johannes Kastajan päätä." Tyttö kiiruhti heti takaisin kuninkaan luo ja sanoi: "Tahdon, että annat minulle nyt heti vadilla Johannes Kastajan pään."

Kuningas tuli pahoille mielin, mutta koska hän oli vieraittensa kuullen vannonut valan, hän ei voinut vastata kieltävästi. Hän antoi heti pyövelille käskyn, että tämän oli tuotava Johanneksen pää. Pyöveli meni vankilaan ja mestasi siellä Johanneksen. Sitten hän toi pään vadilla ja antoi sen tytölle, ja tyttö antoi pään äidilleen.
Kun Johanneksen opetuslapset kuulivat tästä, he tulivat hakemaan ruumiin ja veivät sen hautaan.

          (Mark 6:17-29)

Salome ja Johannes Kastajan pää. Caravaggion maalaus (n. 1607).

Salomen nimeä ei edes mainita Raamatussa (nimi tulee varmimmin juutalais-roomalaisen Titus Flavius Josephuksen historiateoksesta Juutalaisten muinaisajat, joka valmistui 90-luvulla jaa.), mutta silti hänen tarinansa on tarjonnut taiteilijoille ja uudelleenkertojille inspiraatiota enemmän kuin useat nimeltä mainitut raamattulaiset yhteensä. Tätä ei ole vaikeata ymmärtää: kertomus on täynnä dramaattista perheriitaa, peittelemätöntä seksuaalisuutta ja raakaa väkivaltaa, ja lisäksi siinä on erittäin selkeä ja kuvauksellinen huippukohta, jossa Johannes Kastajan pää lepää vadilla kauniin nuoren naisen käsissä. 

Vallitsevaan mielikuvaan Johannes Kastajan viimeisistä hetkistä ja Salomesta voimakkaimmin vaikuttanut teksti ei ole Raamattu eikä edes Josephuksen historia, vaan Oscar Wilden symbolistinen tragedianäytelmä Salome, jonka irlantilainen näytelmäkirjailija rustasi ranskaksi oleskellessaan Pariisissa 1891. (Tämä olettaa, että on olemassa jokin yleisesti vallitseva mielikuva Salomesta, mutta toisaalta on hyvin todennäköistä, ettei merkittävä osa väestöstä tunnista koko nimeä.) Alun perin ranskankielistä versiota oli kaavailtu maailmanensi-iltaan Lontoossa 1892 osana Sarah Bernhardtin kiertuetta, mutta sensorit hylkäsivät draaman vanhan, raamatulliset näytelmäaiheet kieltävän lain nojalla. Ensi-ilta oli lopulta Pariisissa 1896, minne Wilde ei päässyt vankeustuomionsa takia. 

Siinä missä Wilden raamatullinen draama hylättiin Britanniassa, missä hänen maineensa oli muutoinkin mennyttä useiden vuosien ajaksi, sai näytelmä suosiota Manner-Euroopassa. Oli hyvin luontevaa, että tapahtumapaikkansa ja toimintansa suhteen tiivis näytelmä muuntautui oopperaksi: Wilde itse korosti Maurice Maeterlinckin balladimaisesta symbolismista vaikuttuneissa kommentaareissaan teoksensa musiikillisia piirteitä. Näytelmässä onkin paljon verbaalista toistoa ja muuntelua sekä toistuvia visuaalisia ja ajatuksellisia teemoja, kuten jatkuva kuun kuvaileminen. Varsinaisena yllätyksenä ei voi pitää, että Richard Straussin kaltainen orkesterinkäytön mestari, joka janosi menestystä myös oopperalavoilla, ryhtyi säveltämään Salome-oopperaa lähes välittömästi palattuaan teatterista Hedwig Lachmannin kääntämää näytelmää katsomasta.  

Lovis Corinthin harvinaisen päivänpaisteinen näkemys Salomesta vuodelta 1900.

Salomesta sukeutui Straussin käsissä dramatisoitu sävelruno pikemminkin kuin traditionalistisen oikeaoppinen ooppera. Sataminuuttinen, yksinäytöksinen teos esitetään ilman taukoja ja ilman alkusoittoa, eikä joukosta voi ongelmitta nostaa esiin jotain selvästi rajattua aariaa, koska sellaisiakaan tässä teoksessa ei oikein ole. Orkesteri on Straussin Salomen suurin tähti, ja juuri se saa paljastaa henkilöhahmojen motiivit ja tunteet tarkemmin kuin laulajat itse. 

Manner-Eurooppa ei ollut brittiläisen viktoriaaninen Salomen suhteen sen paremmin näytelmänä kuin oopperana, ja Straussin teos sai täysin hyväksytysti ensi-iltansa Dresdenin arvostetussa Hofoperissa joulukuussa 1905. Se oli välitön menestys ja skandaali. Esiripun jälkeen kumarruksia vaadittiin yhteensä 38 aplodimyrskyn tyynnyttämiseksi, mutta useimmat kriitikot pahastuivat teoksesta, jota pitivät sopimattomana, vulgaarina, meluisana jne. jne. normaalia kriitikkoininää. Strauss oli osannut iskeä dekadenssin, erotiikan ja verisen draaman risteyskohtaan täysosuman, joka vetosi yleisöön hyvin nopeasti kaikkialla Euroopassa. Muutamissa paikoissa, kuten hurskaan katolisessa Wienissä Salome ei saanut (Mahlerin vetoomuksista huolimatta) esityslupaa, mutta silti tämä ooppera oli Straussin maailmanvalloitusteos. Sen musiikki on yhä sensaatiomaisen hyvää, vaikka joidenkin mielestä sitä on ehkä liikaa ja liian paksulti; harvoin on kukaan käsitellyt oopperassa orkesteria yhtä mestarillisesti. Jopa tietty skandaalinkäry on pysytellyt teoksen liepeillä: suomalaisetkin ehkä muistavat Karita Mattilan paljastavan esiintymisen aiheuttaman hienoisen kohun taannoisessa newyorkilaisproduktiossa.

Mitä oopperassa sitten tapahtuu? Tavan mukaisesti lyhyt läpijuoksu:

Herodeksen palatsissa on käynnissä pidot. Kaartin kapteeni Narraboth on kahden sotilaan kera vartiossa palatsin terassilla, jolta on näkymä öiselle Genesaretinjärvelle. Paaši on heidän seurassaan, mitä ilmeisimmin jonkinlaisella tupakkatauon historiallisella edeltäjällä. Mitään alkusoittoa tai johdantoa ei kuulla, vaan välittömästi klarinetin koristeellisten sävelkulkujen perään alkaa kapteeni Narraboth ylistää tovereilleen prinsessa Salomen kauneutta. (Terassin ovet ovat auki, joten terassilla olevat henkilöt näkevät sisään.) Sisältä kantautuu jokseenkin kiihtyneitä ihmisääniä, ja sotilaat arvaavat, että kyse on jälleen kerran siitä, että juutalaisille on tullut riitaa hirmuisen hankalan uskontonsa oikeasta tulkinnasta. "Ich finde es lächerlich, über solche Dinge zu streiten", käy uskontokeskustelua Ensimmäinen Sotilas, mutta kapteeni vain jaarittelee Salomen kauneudesta siihen malliin, että paaši alkaa pitää sitä outona. Ei ole sopivaa katsella ihmisiä ihailevasti liian pitkään: sillä voi olla arvaamattomia seurauksia. (Du siehst sie zuviel an. Es ist gefährlich, Menschen auf diese Art anzusehen. Schreckliches kann gescheh'n.)

Näkymättömissä pysyttelevä Johannes Kastaja, jonka vankiselli on terassille päin, on mitä ilmeisimmin kuullut maininnan juutalaisten oppiriidoista, ja alkaa paasata suosikkiaiheestaan: messiaasta ja siitä, miten mahtava tyyppi hänen jälkeensä tuleva (Nach mir wird Einer kommen) messias tuleekaan olemaan. Vartiosotilaat pohtivat kysymystä siitä, onko Johannes hullu vai pyhä mies. Kappadokialainen sotilas kysyy, onko vangittua profeettaa mahdollista nähdä, mutta Ensimmäinen Sotilas vastaa hänelle, että tetrarkki on erikseen sen kieltänyt. Narraboth ei voisi vähempää välittää tästä sananvaihdosta: hänen silmänsä ovat nauliutuneet Salomeen, joka ryntää terassille (ja näyttämölle). 

Narraboth ei ole ainoa, joka on Salomea kyylännyt: neito puuskahtelee terassilla, että hänen isäpuolensa, Herodes, on mulkoillut häntä koko pitojen ajan himokkaasti myyränsilmillään (mit seinem Maulwurfsaugen). Tetrarkin tytärpuoli on saanut tarpeekseen kekkereistä: Jerusalemista tulleet vieraat kinastelevat juutalaisista temppeliseremonioista, egyptiläiset istuvat tuppisuina, ja roomalaiset taas ovat sietämättömän vulgaareja ja hiomattomia. Salome tiuskaisee erikseen vihaavansa roomalaisia: Oh, wie ich diese Römer hasse!

Die spinnen, die Römer!

Johannes mesoaa taas Ihmisen Pojan tulosta, ja neitseellistä kuuta ihastellut prinsessa kiinnostuu tyrmästä kantautuvan äänen lähteestä. Sotilaat paljastavat, että kyseessä on se vangittu profeetta, joka aina haukkuu Salomen äitiä Herodiasta. Salome kaipaa vaihtelua sietämättömään seurapiirielämään ja pyytää sotilaita noutamaan Johanneksen tyrmästä voidakseen tavata tämän. Narraboth ja Salome käyvät aiheesta pitkän keskustelun, ja lopulta Narraboth taipuu, kun Salome lupaa tälle suosiotaan ja implikoi saattavansa vilautella tälle tuonnempana. Narraboth käskee noutaa Johanneksen tyrmästä terassille. Johannes kipuaa portaat sangen hitaasti, joten tähän väliin sijoitetaan värikäs interludi, joka räjähtää täyteen loistoon, kun kalpea, takkupartainen profeetta viimein astuu näkyviin. Orkesteri lainaa Straussin Zarathustraa, sillä onhan sekin tosi hyvää musiikkia.

Salomen ja Johanneksen keskustelusta ei oikein tule mitään. Johannes käyttää suurimman osan ainoista hetkistään sellinsä ulkopuolella herjatakseen Salomen äitiä huoraksi kiemuraisin viittauksin, ja Salome taas kommentoi pitkään profeetan ulkomuotoa, jota pitää perverssillä tavalla kiehtovana. Neito yllyttää itsensä seksuaaliseen kiihtymykseen ylistämällä Johannesta vuoroin hämmästyttävän kauniiksi, vuoroin kuvottavan rumaksi kuoleman ja sairauden kuvaksi. Musiikki ei ainakaan tyynnytä tilannetta, vaan yllyttää Salomea ekstaattisesti harppujen, tamburiinien ja käyrätorvien voimin. Salome vaatii saada suudella Johannesta. Narraboth, joka on seurannut kauhulla kohtauksen edistymistä, ei enää kestä paineitaan (Ich kann es nicht vertragen...), vaan tappaa itsensä kaatuen hengettömänä profeetan ja prinsessan väliin. Kumpikaan ei kiinnitä kapteenin itsemurhaan mitään huomiota, varsinkaan Salome, joka uudistaa vaatimuksensa suudella Johannesta. Profeetta kieltäytyy ehdottomasti, kiroaa Salomen, ja palaa tyrmäänsä. Paluukin tapahtuu melko hitaasti, ja orkesterilla on kosolti aikaa esittää jälleen väkevä intermezzo, joka yhdistelee Salomen ja Johanneksen musiikillisia aiheita.

Herodes ilmaantuu terassille; hänen seitsentoistavuotias tytärpuolensa on ollut liian pitkään poissa hänen silmistään. Kun Salome haluaa olla terassilla, haluaa siellä pysyä tetrarkkikin. Herodes komentaa palvelijat siirtämään pidot terassille. Herodias tietää varsin hyvin, mistä on kyse, ja moittii miestään tyttärensä himoitsemisesta. Herodes ihastelee kuuta ja vertaa sitä juopuneeseen naiseen. Herodias toteaa kuivasti, että kuu muistuttaa hänestä lähinnä kuuta, (Nein, der Mond ist wie der Mond, das ist alles.) ja ehdottaa, että Herodes palaisi suosiolla sisälle palatsiinsa. Herodes on liukastua vereen (huononpuoleinen enne) ja huomaa pian myös terassilla retkottavan ruumiin. Joo, kapteeni meni sitten tappamaan itsensä, raportoivat sotilaat tetrarkille. Tetrarkki on lievästi harmissaan ja käskee sotilaita viemään ruumiin pois: veriset ruumiit ovat omiaan pilaamaan juhlatunnelman.

Tytärpuolenviettelytunnelmasta puhumattakaan.

Herodes luulee kuulevansa tuulen huminaa tai raskaiden siipien iskuja; Herodias sanoo miehensä kuulevan olemattomia. Tämän avioparin suhde on viehättävän koominen. Herodes tarjoaa Salomelle viiniä (Tiberius Caesarin, toisen seksuaalisesti varsin epäilyttävän tyypin, Roomasta lähettämää!) ja hedelmiä, mutta tälle ei maistu. Salmoea ei huvita myöskään tulla istumaan isäpuolensa viereen, jolloin Herodes moittii vaimoaan tyttären huonosta kasvatuksesta. Herodias, josta alkaa aina tässä vaiheessa muodostua suosikkihahmoni tässä oopperassa, toteaa kuivasti, että hän ja hänen tyttärensä ovat kuninkaallista sukua, kun taas Herodes polveutuu kamelikauppiaista ja ryöväreistä.

Hyvää vauhtia kehkeytymässä ollut perheriita keskeytyy Johanneksen julistuksiin, joista onneksi saadaan lisää kinastelun aihetta. Herodias sanoo inhoavansa mokomaa hurskastelijaa, kun taas Herodes sanoo pitävänsä miestä pyhänä, vaikkakin hieman vaarallisena. Jerusalemista saapuneiden juutalaisten kvintetti käy pitkähkön opillisen keskustelun, ja pari varhaiskristittyä turinoi Jeesuksen edesottamuksista. Vähän väliä Johannes puhkeaa profetoimaan ja herjaamaan peitellysti Herodiasta, joka vaatii miestään tukkimaan vangin leipäläven. Best banquet ever.

Herodes joko tajuaa juhlien olevan alamäessä tai sitten vain seuraa likaisen äijän viettejään ja pyytää Salomea tanssimaan hänen mielikseen. Salomea ei huvita tanssia, ja Herodes panee parastaan lyyrisessä maanittelussaan, jota orkesteri säestää erittäin sympaattisesti. Herodiaan mielestä tanssiminen ei olisi suotavaa. Herodes tarjoaa lopulta Salomelle palkkioksi mitä tahansa, jonka arvo ei ylitä puolikasta hänen valtakunnastaan, jos tämä vain suostuu tanssimaan hänelle. Kiinni veti, sanoo Salome, ja esittää seitsemän hunnun stripteasen. Tämä tanssi ei minusta aivan täytä skandaalimaisia odotuksia, mutta toisaalta Wilden draamassa tanssi on Salomelle itseilmaisun väline, jonka päätarkoitus ei ole vietellä Herodesta, joka on jo sitoutunut lupaukseen. Orkesteri tekee isomman vaikutuksen heijastellessaan Herodeksen innostunutta reaktiota (Herrlich, wundervoll!)

Tanssin päätteeksi Salome tietysti vaatii palkkiokseen Johannes Kastajan päätä. Herodias on tästä pyynnöstä iloisesti yllättynyt, Herodes taas suunnattoman järkyttynyt. Tetrarkki tarjoaa kuumeisesti mitä mielikuvituksellisimpia ja arvokkaimpia korvikepalkintoja, jalokiviä ja ties mitä kallisarvoista. Vastineeksi Herodeksen epävakaalle ja kaaosta lähestyvälle musiikki-ilmaisulle on Salomen vaatimus jäisen jääräpäinen ja selkeä: Johanneksen pää eikä mitään muuta. Loisteliaan jakson päätteeksi voimaton Herodes antaa lopulta periksi, ja vasket reagoivat perverssillä vinkunalla osoittaakseen, että pidot ovat nyt lopullisesti pilalla. 

Salome odottaa hievahtamatta, kun orkesteri kuvaa dekapitaation, ja viimein näyttämölle tuodaan Johanneksen irtileikattu pää, entistäkin kalpeampana ja tukka verestä entistä pahemmin takussa. Salome antaa periksi hillittömälle ekstaasille, ja orkesteri tekee samoin. Musiikki on suurenmoista, ihmeellistä, taianomaista, lyyrinen ylistys nekrofiilisen hupakon kaamealle pakkomielteelle. 

Sädekehä tuli pään mukana. Mitä odotitte? Että se kilahtaisi tyrmän lattialle ja jäisi sinne?

Kun Salome viimein suutelee Johanneksen kylmenneitä huulia, liittyvät urutkin, oopperassa harvoin kuultu instrumentti, mukaan orkesteriin, joka antaa viimeisen voimannäyttönsä kirkkaan kuunvalon tulviessa kohtausta valaisemaan. Herodes katsoo irvokasta näkyä kauhulla (joissain produktioissa implikoidaan, että Salome käyttää Johanneksen päätä vielä paljon siveettömämmillä tavoilla) ja tajuaa, että hän oli sittenkin seksuaalisesti tytärpuoltaan puhtoisempi. Tetrarkki karjaisee käskyn tappakaa tuo nainen (Man töte dieses Weib!). Sotilaat rynnivät Salomen luo ja rusentavat tämän kuoliaaksi kilvillään. Tetrarkin pitovieraat oletettavasti alkavat liueta paikalta viimeistään tässä vaiheessa. Esirippu.

Richard Strauss:

Salome
Yksinäytöksinen ooppera, libertto Oscar Wilden samannimisen näytelmän mukaan, saksaksi kääntänyt Hedwig Lachmann

Herodes Antipas, Juudean tetrarkki (tenori): Reiner Goldberg
Herodias, edellisen vaimo (sopraano): Anja Silja
Salome, Herodiaan tytär, Herodeksen tytärpuoli (sopraano): Inga Nielsen
Jokanaan (Johannes Kastaja), profeetta (bassobaritoni): Robert Hale
Narraboth, tetrarkin kaartin syyrialainen kapteeni (tenori): Deon van der Walt

Lisäksi paašeja, juutalaisia, nasareeneja (Jeesuksen seuraajia), sotilaita, orjia.

Tanskan radion sinfoniaorkesteri, Michael Schønwandt.

Chandos (2CD), äänitetty Kööpenhaminassa 1997. 59 + 40 min.

Salomen voimavara ja ongelma on orkesterin muhkeus. Strauss tuo oopperalavalle dramatisoidun sävelrunon, jossa orkesteri on pääosassa ja jatkuvassa vaarassa tukahduttaa solistit. Draamalliselta kannalta pulmaksi voi muodostua myös Salomen rooli. Useimmiten ne sopraanot, joilla on kykyä ja kokemusta selviytyä roolista kunnialla, eivät kuulosta kovin 17-vuotiailta. Varsinkaan he eivät usein näytä siltä tai liiku siten, mikä tekee seitsemän hunnun tanssista haasteellisen. Joskus tanssin esittääkin näyttämöllä Salomen dance double, ei sopraano itse. Levytyksissä ulkomuotokysymykset on onneksi ratkaistu kuulijan mielikuvituksella, mutta sopraanon roolityö on silti äänellisesti haasteellinen. Juuri Salomen roolityön kohdalla tämä tanskalaistuotanto loistaa.

Inga Nielsen (1946–2008) on erinomainen Salome. Hänen äänensä on todella puhdas, kirkas ja kaunis, ja hän saa siihen kiehtovaa terävyyttä. Kun oopperoissa reaktiot tapaavat kuulostaa joko olemattomilta tai tolkuttomasti ylidramatisoiduilta, on Nielsen tässä äärimmäisessä roolissa horjumattoman uskottava näyttelevänä sopraanona. 

Muutenkin roolityö on tasokasta. Robert Hale (s. 1938), Nielsenin tuolloinen aviomies, on vaikuttava ja arvokkaan totinen Johannes, joka ei vaikuta pelkältä kopealta pylväspyhimykseltä. Reiner Goldbergin (s. 1939) Herodes on myös herkullisesti draamamielessä toimiva Herodes, jonka hätääntynyt hämmennys kuulostaa viehättävän vilpittömältä. Hän on vakuuttava myös peitellyn himokkaana irstailijana ja helposti säikyteltävänä, taikauskoisena surkimuksena. Anja Silja (s. 1940) on itsevarma Herodias, joka voisi välillä olla kuivempikin muutamissa sanailuissaan, mutta hänen inhonsa Johannesta kohtaan välittyy käsinkosketeltavasti ja kiihkeästi.

Michael Schønwandtin (s. 1953) johtama Tanskan RSO tekee mestarillista työtä Straussin tiiviin, oikukkaan ja ylenpalttisen sävellyksen parissa. Pienet vivahteet, salamannopeat käänteet, rytmilliset kummallisuudet ja pakahduttavat kliimaksit todella säpsähdyttävät, ja lisäksi äänitys on upea, kirkas, yksityiskohtainen ja tarvittaessa massiivinenkin. Äänitysteknikkoja on syytä kiittää myös siitä, että orkesterin ja solistien balanssi on erittäin toimiva ja selkeä. Tämä oopperalevytys on niin verevä, dramaattinen, mehevä ja ylellinen kuin kehtaan tältä ylettömältä teokselta toivoa.