Wienin filharmonikoiden uuden vuoden konsertti 1979

Maailman tunnetuimpiin vuotuisiin musiikkitraditioihin kuuluu Wienin filharmonikoiden uuden vuoden konsertti, joka lähetetään 1. tammikuuta n. 50-60 miljoonalle katsojalle ja kuulijalle ympäri maailman. Se on hyvää mainosta Itävallan imagolle huolettoman eleganttina kulttuurimatkailukohteena ja tarjoaa pitkälle kevääseen riittävän annoksen Wienin suurimman viihdemusiikkidynastian, Straussien, tuotannosta. Vuoden vaihtuessa Straussit edustavat tuttua ja turvallista, mutta myös menevää ja miellyttävän itsevarmaa pysyvyyttä uuden kalenterin kynnyksellä. Ja mitä viihdesäveltäjiin tulee, ovat he alan ehdotonta huippua, samoin kuin Wienin filharmonikot omalla alallaan. On helppo ymmärtää vuotuisen ja ohjelmaltaan melko toisteisen konsertin vetovoima.

Wiener Musikverein, jonka pääsalissa uuden vuoden konsertti järjestetään, sijaitsee Wienin tiiviissä ja erittäin pittoreskissa ydinkeskustassa.

Johann Strauss vanhempi (1804 - 1849), tämän pojat Johann Strauss nuorempi (1825 - 1899), Josef Strauss (1827 - 1870) ja Eduard Strauss (1835 - 1916) nostivat wienervalssin valtaisaan suosioon ja tuottivat Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian populaarin soundtrackin. Isä-Straussin tarkoituksena ei ollut aloittaa musiikkidynastiaa ja hän joutui kilpailemaan viihdemusiikkimarkkinoilla poikiaan (joista toivoi juristeja, lääkäreitä ja virkamiehiä) vastaan. Straussin dynastia loisti aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka, jolloin eurooppalainen kulttuuri romahti musertavaan kriisiin. Dynastian viimeinen edustaja oli sangen vaatimatonta menestystä saanut Johann Strauss III (1866 - 1939). Mutta loistonsa päivinä Straussit olivat yleisesti rakastettuja koko Euroopassa. Heillä oli kaikki, mitä menestykseen tarvittiin: vastaanottavainen yleisö, joka kulutti paljon aikaa tanssiaisissa, lahja tuottaa vaivatonta melodiaa ja sulavaa orkestraatiota, hyvä huumorintaju ja mahtavat viikset.

Johann Strauss II

Josef Strauss

Eduard Strauss

On kuitenkin terveellistä muistaa, että Straussin dynastian ollessa voimissaan ei moisella populaarimusiikilla ollut asiaa vakaviin konserttisaleihin, joissa tehdiin Taidetta eikä viihdettä. Vakaviksi määritellyt säveltäjät eivät tosin olleet aivan yhtä yksioikoisia: taiteellisesti niinkin vastakkaisilla linjoilla olleet herrat kuin Johannes Brahms ja Richard Wagner löysivät yhteisen sävelen ihailustaan Straussin valssidynastiaa kohtaan. 
Straussit olivat viihdealan yrittäjiä, jotka ylläpitivät omaa orkesteria, jota tapasivat johtaa ensiviulistin roolissa.

Vasta vuonna 1939 - kun Strauss-dynastian viimeinen valtias Johann vieläkin nuorempi kuoli, pidettiin uudenvuodenaattona erikoiskonsertti, joka koostui pelkästään Johann nuoremman teoksista. Tämä kevyemmän sinfoniaorkesterimusiikin traditio siirtyi uudenvuodenpäivälle ja - hämmästyttävää kyllä - jatkui läpi sotavuosien.

Wienin uuden vuoden konsertissa on yleensä kaksi pakollista ohjelmanumeroa, jotka tosin tavataan soittaa encorena: Johann Strauss nuoremman valssi Tonava kaunoinen (An der schönen blauen Donau) ja Johann Strauss vanhemman Radetzky-marssi. Jälkimmäisen aikana yleisön odotetaan osallistuvan esitykseen lyömällä tahtia - tapa, jota ei muutoin pidetä suotavana käytöksenä konserttisalissa.

Näiden kappaleiden symbolinen arvo on Itävallassa ollut suunnaton. Radetzky-marssi on keisarikunnan viimeisiltä todellisen suuruuden päiviltä 1848, jolloin itävaltalaiset onnistuivat vielä kukistamaan kapinan Italian-alueillaan. Marssi on nimetty keisarillisia joukkoja Custozan taistelussa komentaneen böömiläiskenraali Joseph Radetzky von Radetzin (1766 - 1858) mukaan.

Haaveet vapaudesta ja kansallisesta ykseydestä on murskattu sotavoimin! Juhlikaamme tätä iloisella tivolimusiikilla!

Tonava kaunoinen on taas jo imperiumin loisteliaan alamäen ajoilta: se sävellettiin eräänlaisena kulttuurisena demonstraationa vuosi sen jälkeen, kun Itävalta oli kärsinyt ratkaisevan tappion Preussille 1866. Tämän valsseista loisteliaimman voi tulkita syntyaikansa taustaa vasten lohdulliseksi vetäytymiseksi ajatukseen kulttuurisesta suuruudesta, eurooppalaisen sivistyksen virrasta ja harmonian, melodian sekä itävaltalaisen viehätysvoiman lopullisesta voitosta. Valssi on sentimentaalinen mutta myös hyvin ja huolellisesti tehty sekä ennen kaikkea uskomattoman tarttuva.

Straussilaisen wienervalssin pelastus onkin ehkä ollut siinä, että Itävallan sotilasmahti ja sananvalta Euroopassa heikkeni, kun taas Preussin johdolla yhdistyvän Saksan kasvoi. (Harva muistaa, että ensimmäisen maailmansodan ensimmäisen sodanjulistuksen antoi juuri Itävalta.) Kun vielä ensimmäisen maailmansodan kulttuuri- ym. katastrofin päätteeksi Itävallasta jäi jäljelle vain tynkä, saattoi kulttuurinen nostalgia keskittyä 1800-luvun viimeiseen kolmannekseen ja 1900-luvun ensimmäiseen vuosikymmeneen. Ranskassa ajanjakso tunnetaan kauniina aikakautena, Belle époque, ja ehkä vielä paremmin kuvaus sopii saman ajan Wieniin, jonka kulttuurisesti itsevarmaa eleganssia Strauss-dynastian sävellykset henkivät. Poissa on suurten sosiaalierojen Wien, josta oli kehittymässä antisemitismin linnake. Poissa on puolilahjakas tekotaiteilija A. Hitler kaupungin kaduilta norkoilemasta. Poissa on pesäeroa vanhaan tekevä modernismi, jonka perustajiin on luettava wieniläinen psykoanalyytikko S. Freud. Valssien Wien on idealisoitu ja staattinen vanhan järjestyksen Euroopan tunnelmamuseo, jonka pimein puoli on se, ettei keisarinna Sissi jaksanut osallistua edustustehtäviin.

Uuden vuoden konsertti on siis kulttuurisena ilmiönä yllättävänkin monitahoinen ja kiintoisa, mutta pääpaino on tietysti annettava karamellimaiselle musiikille ja hyvälle yhdistelmälle vapautuneisuutta ja traditiota. Nykyisin konsertin kapellimestarit vaihtelevat vuosittain alan huippunimien kesken (vuonna 2013 vuorossa on toista kertaa Franz Welser-Möst), mutta vuodesta 1955 alkaen korokkeella oli 25 vuoden ajan filharmonikkojen konserttimestari Willi Boskovsky (1909 - 1991), ihastuttava itävaltalainen instituutio. Boskovsky muistetaan joviaalina Strauss-mestarina, joka yhdisti vaivattoman tuntuisesti valloittavan elämänilon hiottuun eleganssiin unohtamatta, että vanhan ajan Wienissä oli myös aimo annos rempseää hurvittelua. Uuden vuoden kunniaksi otan nyt käsittelyyn Boskovskyn viimeisen uuden vuoden konsertin vuodelta 1979.

Wienin filharmonikoiden uuden vuoden konsertti 1979:

Johann Strauss vanhempi: Loreley-Rhein-Klänge (valssi); Radetzky-marssi
Johann Strauss nuorempi: Bitte schön! (polkka); Wein, Weib und Gesang -valssi; Bei uns z'Haus -valssi; Tik-Tak-polkka; Auf der Jagd -polkka; Leichtes Blut -polkka; An der schönen blauen Donau -valssi (Tonava kaunoinen)
Eduard Strauss: Ohne Bremse -polkka
Josef Strauss: Die Emanzipierte -polkka; Moulinet-polkka; Rudolfsheimer -polkka
Johann Strauss nuor. & Josef Strauss: Pizzicato-polkka
Karl Michael Zieher: Hereinspaziert! (valssi)
Franz von Suppé: Die schöne Galathée (alkusoitto)
Wiener Philharmoniker, Willi Boskovsky.
Decca, äänitetty Wienin Musikvereinissa uuden vuoden konsertissa 1.1.1979.

Monipuolinen ohjelma pitää sisällään tavanomaisten numeroiden lisäksi muutamia harvemmin kuultuja paloja. Karl Michael Zieher (1843 - 1922) on lähes unohdettu, mutta aikanaan hän pyöräytteli valssia, polkkaa, katrillia ja galoppia siihen malliin, että kykeni kilpailemaan suosiossa Straussien kanssa. Turhan usein ei kuule myöskään Franz von Suppén (1819 - 1895) mainiota alkusoittoa operetista Kaunis Galatea. Ja mukaan on - peräti avausnumeroksi - päässyt Johann Strauss vanhemman kunnianhimoisimpiin teoksiin kuuluva Lorelei-valssi, joka on ottanut innoituksensa Reinin kallioilla miehiä turmioon houkuttelevalta seireeniltä.

Deccan taltiointi oli aikanaan ensimmäinen isoille markkinoille Euroopassa laskettu täysin digitaalinen levytys, ja se kuulostaa yhä mahtavan täyteläiseltä, selkeältä, muhkealta ja kirkkaalta. Musikverein on maailman parhaita konserttisaleja, ja se kuuluu myös levyllä.

Toki levyllä kuuluu myös aplodeja ja hieman yleisököhinää, mutta ne kuuluvat tilaisuuden luonteeseen eivätkä suuremmin häiritse. Yleisö lyö tahtia suurenmoisen eloisassa Radetzky-marssissa, ja Boskovsky lausuu sydämelliset hyvän uuden vuoden toivotukset.

Yleisesti ottaen kyseessä on kaikinpuolin parhaiten tyydyttävä, nautinnollisin, hyväntuulisin ja valloittavin kevyt wieniläiskonsertti, jonka olen kuullut. Pelkän taltioinninkin kuunteleminen on aito hyvän mielen kokemus, joka tapaa kohdallani kohentaa mielialaa. Esitykset ovat kauttaaltaan loistavia ja pirskahtelevat riemusta. Erityinen tunnustus on Boskovskylle ja orkesterille annettava tavasta, jolla he nostavat tuttuakin tutumman Tonava kaunoisen konsertin todelliseksi kohokohdaksi läpeensä harjoitellun pakko-ohjelmanumeron asemesta. Sinfonisiin mittoihin kasvavasta valssista muodostuu hellä ja iloinen rakkaudentunnustus koko sen edustamalle musiikkitraditiolle.

Valssi-Strausseihin minulla on sellainen suhde, että arvostan heidän melodisuuttaan ja orkesterinkäytöllistä nerokkuuttaan, mutta en juuri jaksaisi kuunnella heitä juuri yhden konsertin mittaa pidempään. Liian monet heidän rakastettavista tansseistaan kuulostavat pidemmän päälle identtisiltä, vaikka melodiat ovatkin loisteliaasti toteutettuja ja nokkelia. Ja kuten jo edellä vihjasin, tammikuun ensimmäisenä saatu annos kantaa ainakin minut pitkälle kevääseen. Mutta tämä kuuluisa ja historiallinen konserttitaltiointi on jotakin sellaista, johon ei voi suhtautua välinpitämättömästi vain "pelkkänä viihteenä". Siihen on valutettu niin paljon kokemusta ja rakkautta, että se nostaa pintaan hyväluontoista hellyyttä myös kuulijassa. En saata kuin suositella tätä levyä. Se on oikeastaan ainoa lajityyppinsä edustaja, jota katson kokoelmani tarvitsevan. On minulla hieman muutakin Straussin dynastian tuotantoa tallenteilla, mutta niiden pariin ei koskaan tule palattua sellaisella innostuksella kuin tämän loistavan levytyksen.  

Delius: Orkesterimusiikkia

Frederick Delius (1862 - 1934) viettää tänä vuonna (2012) 150-vuotisjuhlaansa. Ei niin, että se olisi juurikaan näkynyt missään. Delius ei koskaan saavuttanut suurta kuuluisuutta, eikä häntä moni muistakaan. Hän on suurista brittiläisistä säveltäjistä (ja se on melkoisen pieni joukko se) epäbrittiläisin. Delius oli juuriltaan ja elämäntavaltaan kosmopoliitti, eikä hän ollut erityisen kiinnostunut 1800-luvun lopun kansallismielisestä huumasta. Hän muutti Manner-Eurooppaan, missä hänet elinaikanaan tunnettiinkin paremmin kuin synnyinmaassaan. Musiikin historian omituisuuksien vuoksi nykyään Deliusin musiikki elää lähinnä Britanniassa, missä hänet on omittu saarivaltakunnan omaleimaisen musiikkitradition erääksi ilmentymäksi. Suomessa häntä ei tunneta juuri lainkaan, mikä on harmi, sillä Deliusissa on jotain samantyyppistä kuin kypsässä Sibeliuksessa - hieman panteistista eetosta ja traditioiden ulkopuolelle kasvavaa voimallista yksilöllisyyttä. 
Tietysti erojakin on paljon: Sibeliuksen tuotannossa kansallisromanttinen vaihe on merkittävä, ja Sibeliuksen tapa muotoilla teoksensa on hyvin erilainen ja kiinteämmin kytköksissä taidemusiikin traditioon. Lisäksi Sibelius oli tuotteliaampi ja menestyksekkäämpi. Tästä huolimatta molemmat säveltäjät ovat selvästi ainutlaatuisia tyylillisiä individualisteja.

Lisäksi Delius näytti romantiikan ajan säveltäjältä suurin piirtein niin vähän kuin on mahdollista vaatteet päällä. Hänellä oli enemmänkin tällainen asianajotoimiston nuorempi osakas -look.

Fritz Theodore Albert Delius syntyi Bradfordissa 29.1.1862 - hän alkoi käyttää Frederick-nimeä vasta 40-vuotiaana. Hänen vanhempansa muuttivat Yorkshireen Westfalenista, minne suku taas oli kulkeutunut aikoinaan Alankomaista. 

Deliusit olivat vaurasta kauppiassukua, joten rahaa riitti kulttuurihuvituksiinkin. Mm. Johannes Brahmsin läheinen ystävä, unkarilainen huippuviulisti Joseph Joachim oli Deliusin lapsuudenkodissa toisinaan nähty vieras. Nuori Fritz opiskeli musiikkia, muttei ollut erityisen kiinnostunut tuolloin vallinneesta keskieurooppalaisesta klassisesta perinteestä, joka pohjasi Beethoveniin ja Mendelssohniin. Pikemminkin Deliusta kiehtoi tuokiokuvamainen ja tunnelmallinen musiikki, jota Chopin ja Grieg olivat säveltäneet.

Isä-Delius piti musiikkia kuitenkin sopivampana harrastuksena kuin ammattina, ja lähetti poikansa hoitamaan appelsiiniviljelmiä Floridaan. Fritz, tai kutsunpa häntä tästedes selvyyden vuoksi Frederickiksi, ei kuitenkaan ollut tippaakaan kiinnostunut liiketoimista. Floridassa, Jacksonvillessä, hän kuitenkin jatkoi omatoimista musiikinopiskelua ja vaikuttui mustien amerikkalaisten musiikkitraditiosta sekä orastavasta jazz-kulttuurista.

Vuonna 1886 Deliusin isä myöntyi poikansa musiikkiuran suhteen ja tarjoutui maksamaan tämän varsinaiset musiikkiopinnot. Delius lähti opiskelemaan Leipzigin konservatorioon. Saksassa hän tapasi norjalaiset säveltäjät Edvard Griegin ja Christian Sindingin, jotka rohkaisivat häntä. Saksassa Delius altistui myös Wagnerille, jolta hän omaksui pitkälinjaisen säveltämisen taidon. 

Leipzigista Delius suuntasi Pariisiin, missä hän ystävystyi nimekkäiden taiteilijoiden - tuttavapiiriin kuuluivat Paul Gauguin, August Strindberg ja Edvard Munch - kanssa, mutta ei pyrkinyt kontaktiin ranskalaisten muusikoiden suuntaan. Aikakauden ranskalainen musiikkityyli ei puhutellut Deliusta, vaan häntä kiehtoivat symbolistinen taide, pohjoismaiset aiheet ja Friedrich Nietzschen kirjoitukset. Pariisissa Delius kuitenkin viihtyi peräti niin hyvin, että sai sieltä loppuelämän mittaisiksi tuliaisiksi kupan. Tapasi hän Pariisissa myös vaimonsa, taidemaalari Jelka Rosenin.

Aviopari asettui Pariisin lähistölle asumaan, ja Delius keskittyi sävellystyölleen.
Hänen läpimurtonsa tapahtui 1900-luvun alussa Saksassa, missä hänen teoksensa saavuttivat suurta suosiota. Samanaikaisesti säveltäjä kuitenkin alkoi eristäytyä kotiinsa. Hän ei juuri käynyt ulkona, tuttavien vierailut vähenivät, ja säveltäjä alkoi vieraannuttaa ystäviään töykeällä käytöksellään - hän otti tavakseen poistua omiin oloihinsa sanaakaan sanomatta heti, kun vieraat alkoivat ikävystyttää häntä. Elämänsä viimeiset vuodet säveltäjä vietti kupan rappeuttamana invalidina kaksin vaimonsa kanssa säveltämättä juuri mitään.

Deliusin musiikin kuvaileminen tai ylipäänsä sen paikan hahmottaminen eurooppalaisen taidemusiikin kentässä on vaikeata. Delius ei suostunut asettumaan mihinkään tiettyyn koulukuntaan tai traditioon, eikä hän perustanut mitään selvästi määriteltävää tyylisuuntaa, jolle olisi ilmaantunut jatkajia tai henkisiä perillisiä. Hänen teoksensa ovat vapaamuotoisia ja häilyviä. Niissä on rakenne ja selvästi tunnistettavia, omaperäisiä melodioita - joita on tosin sangen vaikeata hyräillä. Delius suosii huumaavia ja herkkiä tunnelmia, ja hänellä on uskomaton kyky houkutella orkesterista esiin lumoavia, häilyviä ja viipyileviä vaikutelmia. Ehkä paras määritelmä hänen musiikistaan korostaakin sen vaikutelmallisuutta, häilyvyyttä ja tunnelmallisuutta: musiikillinen impressionismi. Deliusta voi verrata ranskalaiseen aikalaiskollegaansa Claude Debussy'hyn, vaikka herrojen tyylit ovatkin mm. harmonian kannalta sangen erilaiset.

Deliusin asema Britanniassa perustuu pitkälti yhden miehen, kapellimestari Thomas Beechamin (1879 - 1961) ponnisteluihin. Beecham haltioitui Deliusin musiikista ja pyrki koko loppuikänsä edistämään sen tunnettuutta, tulkintaa ja arvostusta. 1920-luvulla Beecham organisoi suuren Deliusin musiikille omistetun festivaalin, joka oli suurenmoinen menestys. Säveltäjä oli paikalla kunniavieraana. Hän ei ehtinyt enää nähdä suosionsa huipennusta - kuppa oli tehnyt hänestä sokean - mutta hän kuuli konserttien nostattamat myrskyisät suosionosoitukset. Delius kuoli brittiläisen musiikin mustana vuonna 1934 - saman vuoden aikana menehtyivät myös Edward Elgar (s. 1857) ja Gustav Holst (s. 1874).

Thomas Beecham piti Deliusin lippua korkealla, ja on pitkälti tämän erikoisen kapellimestarin ansiota, että säveltäjää ylipäänsä enää muistetaan. Ehkä tosin myös hiukan hänen syytään siinä, että Deliusta levytetään yhä melko harvoin - Beechamin levytysten antama esimerkki on niin vahva ja täydellisyyteen hiottu, että se saattaa karkottaa uusia yrittäjiä. Beecham teki uransa loppupuolella erinomaiset levytykset Deliusin keskeisestä tuotannosta, ja näistä useasti uudelleenjulkaistuista äänitteistä onkin hyvä aloittaa tämän omaperäisen säveltäjän lähestyminen.

Delius: Brigg Fair - englantilainen rapsodia; Tanssirapsodia nro 2; Over the Hills and Far Away; Rekiretki (Winternacht); Kesäilta; Florida-sarja; Kaksi kappaletta pienelle orkesterille: Kevään ensimmäistä käkeä kuunnellessa (On Hearing the First Cuckoo in Spring), Kesäyö joella (Summer Night on the River); A Song before Sunrise; Fennimore & Gerda: Intermezzo; Irmelin-preludi; Songs of Sunset -laulusarja Ernest Dowsonin runoihin.
John Cameron (baritoni) & Maureen Forrester (kontraltto), laulut. Beecham Choral Society.
Royal Philharmonic Orchestra, Sir Thomas Beecham.
EMI (2CD), äänitetty Lontoossa 1956-57.

Tätä tuplalevyä parempaa tutustuttamispakettia Deliusin musiikkiin ei varmasti markkinoilla ole. Beechamin viimeiset Delius-levytykset ovat olleet jo vuosikymmenet klassikon asemassa, ja 1950-luvun lipun äänitykset ovat teknisestikin hyvää tasoa.

Varhaisinta Deliusta Leipzigin opintoajoilta edustaa mutkattoman viehkeä Florida-sarja vuodelta 1887. Neliosainen orkesterisarja muodostaa löyhän kronologisen tunnelmapalakokoelman, joka alkaa aamunkoitosta ja päättyy yöhön. Selvästikin lopulta perin hyödyllistä oli se aika, jonka Delius haluttomana appelsiinitilallisena Floridassa vietti.

Brigg Fair vuodelta 1907 lienee Deliusin tunnetuin ja esitetyin teos - ja paljonpuhuvasti se on melko epätyypillinen hänen tuotannossaan: autenttiseen englantilaiseen kansansävelmään perustuva pastoraalishenkinen muunnelmasarja. Australialainen säveltäjä Percy Grainger (1882 - 1961) toi sävelmän Deliusin tietoon. Delius innostui laatimaan laajahkon muunnelmasarjan, jossa on taustalla kerronnallinen elementti talonpoikaisromanssista. Brigg Fairia pidetään yleensä säveltäjän kypsän mestaruuden ensimmäisenä teoksena, ja se ilmentääkin hyvin Deliusin erityistä lahjakkuutta tunnelmallisen instrumentaation ja vaivattoman kuljetuksen parissa. Puupuhaltimet saavat erityisen paljon palkitsevaa ja herkkää esitettävää. Kansansävelmän prominentin hyödyntämisen vuoksi se on Deliusin tuotannon "brittiläisin" teos.

Tanssirapsodia nro 2 vuodelta 1916 edustaa säveltäjää omaperäisimmillään ja täysin itsevarmana. Se on hieman arvoituksellinen ja ainakin minusta jopa panteistisen tyyppinen sävellys, joka saattaa aluksi mennä miellyttävän huomaamattomasti ohitse. Mutta useammat kuuntelukerrat palkitsevat aina edellistä runsaammin, ja Deliusin musiikissa voikin arvostaa juuri sitä, että uusia tai unohtuneita yksityiskohtia löytyy likipitäen jokaisella uudelleenkuuntelulla. Asiaa edesauttaa Beechamin käsinkosketeltava innostus ja detaljien virtuoosimainen hallinta.

Thomas Beecham vuonna 1910. Ymmärrän kyllä, että silloin valotusajat olivat pidempiä, mutta ehkä silti olisi mahdollista edes teeskennellä, ettei ole pitkästynyt kuollakseen.

Kaksi kappaletta pienelle orkesterille on Deliusia kaikkein impressionistisimmillaan. On Hearing the First Cuckoo in Spring tietysti sisältää käen kukunnan imitaatiota, kuten varmasti kaikki jo nimestä arvasivatkin. Suomessa käen kukunta yhdistetään pikemminkin alkukesään, mutta ilmastollisesti onnekkaammissa Keski- ja Länsi-Euroopan maissa se on yleisesti kevään ensi merkkejä ja lupaus kesän ihanuudesta ja toivosta.

Sekä häikäilemättömästä pesäloisinnasta, joka käyttää brutaalisti hyväksi emon hoivavaistoa. Romanttista! (Kuva: Per Harald Olsen)

Käki putkahtaa esiin melko usein klassisessa musiikissa. Bachin klaveerikonsertoissa ja Händelin urkukonsertoissa kuulee sangen selviä kukuntoja, ja käki on erittäin kuuluvasti muiden lintujen joukossa niin Beethovenin Pastoraalisinfoniassa kuin Saint-Saënsin Eläinten karnevaalissa. Kaikkein ilmeisimpiä ja humoristisimpia käkikappaleita orkesterirepertoaarissa lienee Johann Strauss nuoremman Im Krapfenwaldl -polkka. Deliusin pieni tunnelmapala on tervetullut lisä orkestraaliseen käkikirjallisuuteen, sillä säveltäjän uhkean omaperäinen tyyli kietoo tarkkaavaisen kuulijan upottavaan lumoukseen.

Vielä käkikappalettakin paljon tunnelmallisempi on vangitseva Summer Night on the River, suorastaan kermaisen paksu joskin silti ilmava ylistys hellepäivän jälkeiselle vilvoittavalle yölle. Kappale saattasi jopa ilman kuvaavaa otsikkoaan tuoda välittömästi mieleen erittäin yksityiskohtaisesti tyynen, vaaleassa kesäyössä seisovan puron vesirajassa parittelevine sudenkorentoineen. Paras tapa kokea kesäyö tyynen vesistön äärellä, jos haluaa tehdä sen ilman hyttysiä. 

Kaksoislevyn tarjoaman runsauden muita herkkuja ovat haaveelis-hilpeä sävelruno Over the Hills and Far Away sekä runollinen Kesäilta. Rempseä Rekiretki (Sleigh Ride), joka tunnetaan saksalaisella alkuperäisnimellä vain Talviyönä (Winternacht), on toki menevä, mutta myös hieman nopeasti unohtuva ja keskinhertaisehko jolkottelu. Lisäarvoa levylle tuo, että mukana on jopa Deliusin tuotannon mittakaavassa melko harvoin kuultuja teoksia, nimittäin väli- ja alkusoittoja säveltäjän harvoista oopperoista, joita ei käytännöllisesti katsoen esitetä ikinä. Teosten librettoja mainitaan heikoiksi, mutta musiikkiin Delius on selvästi panostanut kaikkensa. Hyvin harvinaista kuultavaa on myös liki unohdetun, mutta tuotteliaan dekadenttirunoilija -kirjailija, -kriitikko ja -kääntäjä Ernest Dowsonin (1867 - 1900) runoihin sävelletty Songs of Sunset -orkesterilaulusarja. 

Ernest Dowson. No, ainakaan hän ei näytä pitkästyneeltä. Vaan pahoinvoivalta joukkoliikenneasiakkaalta.

Alkoholimyrkytykseen 32-vuotiaana kuolleella (uskottava dekadentti siis) runoilijalla on selvästi huomattavat lyyriset lahjat. Runoissa ei ole teennäisyyttä tai ylidramatisointia, vaan niiden lyriikka on hyvin luontevaa ja välitöntä. Delius on selvästi tehnyt tekstivalinnat tarkkanäköisesti omien mieltymystensä mukaan, ja musiikki sopii loistavasti yhteen sanojen kanssa sen lisäksi, että kuulostaa hyvin kauniilta. Moinen yhdistelmä ei ole musiikissa niin yleinen kuin odottaisi ja toivoisi. Solistit lisäksi tulkitsevat erittäin vakuuttavasti.

Minulla on tästä edullisesta ja laadukkaasta kaksoislevystä vain hyvää sanottavaa. Äänitys vastaa hyvin pitkälle nykyaikaisia odotuksia, ja ennen kaikkia esityksistä ja tulkinnoista välittyy parhaansa tekemisen ja sen ylittämisen meininki, rakkaus ja syvällinen paneutuminen musiikkiin sekä vaivaton arvovaltaisuus. Lehtisen teosesittelyt tosin ovat minimaaliset ja aines aiemmin jo monesti julkaistua, mutta äänitemateriaali on niin valloittavan hyvää, ettei voi kuin suositella tätä kiehtovaa esittely- ja/tai tutkimusmatkaa hyvin omaperäisen myöhäisromantikon ainutlaatuiseen musiikkimaailmaan.  

Berlioz: Kristuksen lapsuus (L'Enfance du Christ) ym.

Joulu on eräältä merkitykseltään Jeesus Nasaretilaisen syntymäjuhla, joten tutustutaanpa ajankohtaan sopivaan musiikkiin.

Berlioz: Kristuksen lapsuus (L'Enfance du Christ) op. 25; katkelmia Romeosta ja Juliasta (Roméo et Juliette) op. 17.
Victoria de los Ángeles (sopraano), Nicolai Gedda, Rémy Corazza (tenori), Roger Soyer, Ernst Blanc (baritoni), Xavier Depras, Bernard Cottret (basso); Chœurs René Duclos, Jean Laforge; Orchestre de la Société des Concerts du Conservatoire, André Cluytens. Äänitetty Pariisissa 1965 - 66 (L'Enfance du Christ).
Chicago Symphony Orchestra, Carlo Maria Giulini. Äänitetty Chicagossa 1969 (Roméo et Juliette).
EMI (2CD).

Hector Berlioz (1803 - 1869), ranskalaisista romantikkosäveltäjistä suurin ja uraauurtavin, ei säveltänyt kovin paljon hengellistä musiikkia. Silloin, kun hän intoutui käyttämään uskonnollista teostyyppiä, oli takana yleensä muita vaikuttimia kuin hurskaus. Esimerkiksi Berlioz'n valtava Requiem on osin poliittinen kannanotto vuoden 1830 vallankumouksessa kuolleiden muistolle.

Kirjeenvaihdossaan avoimesti ateistiksi tunnustautuvaa säveltäjää kuitenkin kiehtoivat kirkollinen musiikkitraditio ja innostavat kertomukset, jotka ruokkivat hänen romanttista mielikuvitustaan. Erään itseään innoittavan tarinakokonaisuuden hän löysi evankeliumeista ja niiden ympärille aikojen saatossa kertyneestä apokryfisestä perinteestä.

Oratorioksi vaivattomimmin luokiteltava Kristuksen lapsuus (L'Enfance du Christ) on sataprosenttisesti säveltäjän omaa käsialaa. Kirjallisuutta ja teatteria intohimoisesti seurannut Berlioz laati korkeimman omakätisesti teoksen tekstin ja musiikin Matteuksen evankeliumin pohjalta. Säveltäjä jakoi teoksensa kolmeen näytökseen "pyhäksi trilogiaksi" (trilogie sacrée) - tai oikeastaan eräs hänen aiemmista teoksistaan laajeni lopulliseksi Kristuksen lapsuudeksi. Teoksen synty- ja kehityshistoria on sangen erikoinen, sillä oratorio sai alkunsa pilana.

Berlioz ei saanut elinaikanaan yleisön arvonantoa. Kollegat kyllä ihailivat ja arvostivat hänen originellia, voimakasta ja värikästä tyyliään, mutta yleisö, ja erityisesti muusikon uralle niin tärkeä Pariisin yleisö, piti hänen musiikkiaan luokattomana, hiomattomana ja epämiellyttävänä. Monet menivät jopa niin pitkälle, että väittivät, ettei Berlioz muka edes osannut säveltää. Kierolla tavalla moisista väitteistä suivaantuneena Berlioz muunteli erään julkaisemattoman yksinkertaisen ja ystävien huviksi laatimansa urkukappaleen kuoroteokseksi ja esitti sen konsertissa vuonna 1850 väittäen sitä aiemmin tuntemattoman 1600-luvulla eläneen Ducré-nimisen säveltäjän (joka on tietysti täysin keksitty) juuri löydetyksi teokseksi. Yleisö otti teoksen innostuneesti vastaan, ja sanoivatpa eräät, että ehkä Berliozkin pärjäisi paremmin, jos osaisi säveltää yhtä vaatimattoman yksinkertaisesti ja kauniisti.

Hahaa, mikä kepponen! Sain heidät pitämään edes yhdestä sävellyksestäni. Hii. Haa.

Kappaleen nimi oli Paimenten jäähyväiset (L'Adieu des bergers), ja Berlioz päätti laajentaa kokonaisuuden kolmeksi lyhyeksi kappaleeksi. Hän sävelsi samanlaiseen, itselleen epätyypillisen pienimuotoiseen tyyliin kappaleen, jossa tenori kuvaa Jeesuksen perheen lepotaukoa pakomatkalla Egyptiin - ja vielä erikseen alkusoiton. Tämä kokonaisuus sai nimen Pako Egyptiin (La fuite en Egypte). Sen ensiesitys Leipzigissa vuonna 1853 oli niin menestyksekäs, että säveltäjä rohkaistui kasvattamaan sitä vielä suuremmaksi. Hän sai aikaiseksi kokonaan uuden osion nimeltään Saapuminen Saisiin (L'Arrivé à Sais), joka kuvaa Jeesus-lapsen ja tämän vanhempien pakomatkan päättymistä Saisin satamakaupunkiin Niilin suistossa. Jopa Joosef pääsee ääneen, mikä on erittäin harvinaista.

Ei kuitenkaan kahta ilman kolmatta. Teatterihullun säveltäjän mielestä teoksen draama vaati toimiakseen myös esityksen siitä, mitä pyhä perhe oikein pakeni. Niinpä viimeisenä valmistui nykyisen teoksen ensimmänen osio, Herodeksen uni (Le songe d'Hérode). Siinä vallanhimon ja vainoharhaisuuden riivaama Herodes Suuri määrää surmattaviksi Betlehemin poikalapset.

Näin sen tulkitsi Rubens. Hyvää joulua!

Täydellisessä asussaan kolmiosainen oratorio esitettiin ensi kerran Pariisissa 10.12.1854. Teoksen innostunut vastaanotto oli Berlioz'n uran suurimpia menestyksiä, ja ehdottomasti hänen suurin ja selkein voittonsa nirson pariisilaisyleisön keskuudessa. Teoksen ääni- ja sointimaailma on huomattavasti konventionaalisempi kuin säveltäjällä yleensä, ja siinä on aiheeseen hyvin sopiva intiimi tunnelma. Berlioz osaa tarvittaessa kirjoittaa koko orkesterillekin hyvin kamarimusiikkimaisesti ja ilmavasti.

Aivan konventionaalinen tämä teos ei sentään ole. Se esimerkiksi alkaa ilman alkusoittoja tai johdantoja menemällä suoraan asiaan. Alkusoittohan kuullaan vasta toisen "näytöksen" alussa. Berlioz on tunnettu räiskähtelevänä, jopa räjähtävänä säveltäjänä, mutta hän ei ole koskaan suinkaan yksioikoinen palikka, vaan taitava draaman kehittelijä. Tässä teoksessa hän osoittaa monipuolisuutensa ja taituruutensa sekä tarkkanäköisyytensä. Musiikkissa on aiheeseen sopivaa arvoituksellisuutta ja kauneutta. Draamaa rakennetaan tunnelman eikä niinkään tapahtumisen kautta.

Tällä kaksoislevyllä on suurenmoinen ranskalainen tulkinta herkästä romanttisesta oratoriosta talvelta 1965-66. Belgialainen André Cluytens (1905 - 1967) johtaa musiikkia hyvin vastustamattomaan ja pehmeän tyylikkääseen ranskalaiseen tapaan yrittämättä kärjistää teoksen hienostunutta dramatiikkaa. Esitys ei ole makeileva tai imelä, vaan tekee vaikutuksen osin juuri välittömyydellään. Orkesterin musisointi on nautinnollista, kuoro loistava, ja huipulle taltioinnin nostaa lopullisesti aikakauden parhaimpien solistien ykköskaarti laulamassa ensimmäisen joulun tapahtumista. Katalaanisopraano Victoria de los Ángeles (1923 - 2005) on herkkä ja inhimillinen Maria, ja ruotsalaisen Nicolai Geddan (s. 1923) kertoja herättää lämminhenkisen musiikillisen kertomuksen elämään. Tarkkanäköinen sävellys ja ensiluokkainen toteutus ovat tehneet tästä levystä suosikkini jouluaiheisen klassisen musiikin parissa. Se on erittäin onnistunut lisä lajityyppiin, joka turhan usein päätyy tyhjään mahtipontisuuteen tai pitkästyttävään tekomietteliäisyyteen vain näön vuoksi. Berlioz'n käsittely ei ehkä ole konventionaalisen harras, mutta nautinollinen ja herkullinen se on ehdottomasti, ja erittäin charmatti.

Koska Kristuksen lapsuus ei mahdu yhdelle CD:lle ja toisaalta ei saa toista aivan täyteen, on albumia paranneltu entisestään lisäämällä kakkoslevylle orkesteriotteita Carlo Maria Giulinin Chicagossa vuonna 1969 levyttämästä erittäin hyvästä Romeo ja Julia -sinfoniasta. Ne ovat arvokas lisä, mutta eivät ehkä yksinään pelkkinä otteina peruste ennestäänkin hyvin edullisen albumin hankinnalle. Moitteena on mainittava, että ohjelmalehtinen ei sisällä oratorion sanoja, vaan pelkän ylimalkaisen synopsiksen tapahtumista, jotka lienevät suurin piirtein kaikille jo entuudestaan tutut. Säveltäjän oman tekstin painattaminen mukaan olisi ollut hyvin mielenkiintoinen lisä, mutta ehkä edullisesti ei voi aivan kaikkea saada.

 Koska nyt on joulu, keskityin vain jouluaiheiseen teokseen. Tulen palaamaan Berlioz'n erikoislaatuiseen romanttiseen draamasinfoniaan toiste laajemmin.

Barokkihittejä

On kulunut melkoisen pitkä aika siitä, kun olen kirjoittanut barokkimusiikista. Kuten ehkä on käynyt ilmi, olen kallellani romantiikan ajan musiikkiin, mutta tasapainon vuoksi on syytä ottaa käsittelyyn kunnon paketti barokkimusiikin suosituimmistoa.

"Pachelbelin Kaanon, Albinonin Adagio ja muita barokkimusiikin suosikkeja":

Johann Sebastian Bach: Schafe können sicher weiden kantaatista 208 (sov. Marriner); Jesu bleibet meine Freude kantaatista 147 (sov. Marriner); Pastoraalisinfonia Jouluoratoriosta; Siciliano Huilusonaatista nro 3 BWV 1031; Air "G-kielelle" Sarjasta nro 3 BWV 1068.
Georg Friedrich Händel: Saaban kuningattaren saapuminen oratoriosta Salomo; Menuetti Berenikestä; Largo oopperasta Kserkses (sov. Connah).
Christoph Willibald Gluck: Autuaiden sielujen karkelo oopperasta Orfeus ja Eurydike.
Johann Pachelbel: Kaanon.
Henry Purcell: Sarja Kuningas Arthurista; Rondeau Abdelazerista.
Jermiah Clarke: Tanskan prinssin marssi.
Tommaso Albinoni (Remo Giazotto): Adagio G-molli.
Arcangelo Corelli: "Joulukonsertto" op. 6 nro 8 - Allegro.
Jean-Philippe Rameau: Musette et tambourin en rondeau oopperasta Les fêtes d'Hébé.
Marc-Antoine Charpentier: Preludi Te Deumista.
Useita solisteja ja orkestereja, joht. Sir Neville Marriner, Yehudi Menuhin, Louis Auriacombe, Sir Philip Ledger, Raymond Leppard, Christopher Warren-Green.
EMI HMV, äänitetty 1961 - 1994. 

Tämä albumi käsittää 76 minuutin edestä barokkikappaleita, jotka on koottu EMI-levy-yhtiön eri julkaisuista vuosien varrelta yhteen. Valikoima on melko monipuolinen ja mukana on paljon säveltäjiä. Mitään kovin syvällistä kuvaa tämän perusteella ei tietenkään säveltäjistä saa, mutta teosvalinnat ovat perusteltuja ja paikoitellen jopa hieman yllättäviä, mikä on aina ilahduttavaa tällaisten kauneimmat klassiset -tyyppisten kokoelmien kohdalla. Levy on muuten päätynyt kokoelmaani pelkästään naurettavan alhaisen hintansa vuoksi. Siihen nähden koen saaneeni rahalleni varsin hyvin vastinetta.

Kannessa mainitaan nimeltä vain Pachelbelin Kaanon ja ns. Albinonin Adagio. Aloitetaan siis niistä. Johann Pachelbel (1653 - 1706) oli nürnbergiläissyntyinen säveltäjä ja urkuri, jolla oli suuri merkitys preludin ja fuugan sävellystyyppien kehityksessä. Hän oli myös erään Johann Ambrosius Bachin hyvä ystävä - J. A. Bachin jälkeläisistä kuuluisin on tietysti Johann Sebastian Bach. Pachelbelin koko tuotannosta esitetään enää lähinnä yhtä ainoata teosta, Kaanonia. Kuten useamman barokkihitin kohdalla, painui myös Kaanon unohduksiin muutamiksi vuosisadoiksi. Se julkaistiin vasta 1919, ja ensimmäinen levytys tehtiin vasta 1940. Sen jälkeen Kaanonin eteneminen on tosin ollut täysin pysäyttämätöntä. Siitä on tullut eräs soitetuimmista klassisen musiikin teoksista. Jos et ole vielä kuullut sitä, kuuntele se heti. Mm. YouTubesta löytyy helposti. Pachelbelin Kaanon on kuulijasta riippuen joko loputtoman kiehtovaa ja liki ylimaallisen koskettavaa tai raivostuttavan päättymätöntä musiikkia. Itse pidän siitä, joskaan en varsinaisesti jumaloi. Se on teknisesti hyvin hauska ja mielenkiintoinen teos, ja tämän kokoelman esitys on erittäin hyvä, joskin se voisi minun makuuni olla aavistuksen verran ripeämpi.

Vielä Pachelbelin Kaanonia suurempi barokkihitti on ns. Albinonin Adagio. Juuri se on tehnyt venetsialaisen Tomaso Albinonin (1671 - 1751) maailmankuuluksi pari vuosisataa kuolemansa jälkeen. Erikoiseksi asian tekee se, että Albinoni ei ole säveltänyt nuottiakaan ns. Albinonin Adagiosta.

Sävelsin 80 oopperaa, tusinoittain konserttoja, sonaatteja, kantaatteja ja tolkuttoman määrän muuta siihen päälle, ja sitten jälkimaailma muistaa minut lyhyestä pikkukappaleesta, jota en säveltänyt. Kiitti.

Teoksen, joka tunnetaan Albinonin Adagiona, sävelsi todennäköisesti 1950-luvun puolivälissä italialainen musiikkitieteilijä Remo Giazotto (1910 - 1998). Hän väitti rekonstruoineensa Tomaso Albinonin säveltämän Adagion G-mollissa fragmentista, joka oli löytynyt Dresdenin pommitusten jälkeen vuonna 1945 Saksin valtionkirjaston kokoelman tuhoutuneesta jäämistöstä. Giazotto julkaisi sävellyksen vuonna 1958. Hän ei koskaan esitellyt julkisesti fragmenttia, johon väitti teoksen perustuvan - fragmenttia, joka muuten olisi kuulunut Saksin valtiolle, jos se olisi ollut olemassa. Mitään fragmenttia ei ole löytynyt myöskään Giazotton jäämistöstä, ja luulisi, että hän olisi pannut sen jonnekin talteen. Lyhyesti ilmaisten "Albinonin Adagio" on siis sataprosenttisesti Giazotton sävellys, jonka syntyyn Albinonilla ei ollut mitään osuutta ehkä epämääräisen postuumin innoittamisen lisäksi. (Laitan kuitenkin Albinonin nimen tämän artikkelin tunnisteisiin ihan vain sen takia, että Giazottoa ei yksin kukaan tunnista.)

Adagio on kaunis ja harras teos ja miljoonien ihmisten suosikki ympäri maailman. Minä en vain yksinkertaisesti oikein jaksa sitä. Se on soitettu niin puhki kaikissa elokuvissa, mainoksissa, siunaustilaisuuksissa sun muissa, että olen ikävä kyllä saanut siitä tarpeekseni enkä juuri välitä kuunnella sitä. Esitys on tällä levyllä kuitenkin kohtaisen hyvä. Lontoon kamariorkesteri ja Christopher Warren-Green välttävät sentimentaalisuuden pahimmat sudenkuopat ja saavat aikaan linjakkaan ja arvokkaan tulkinnan.

J. S. Bach (1685 - 1750) ei esittelyjä kaipaa. Häneltä on tällä albumilla useampikin kipale. Ns. Metsästyskantaatista (BWV 208) kuullaan aaria Schafe können sicher weiden eli Lampaat saavat rauhassa laiduntaa ilman laulua. Se on tunnelmaltaan arvattavan levollinen ja pastoraalinen tapaus samoin kuin ns. Pastoraalisinfonia Jouluoratoriosta. Oma suosikkini näistä lauluttomista kantaatti- ja oratoriosovituksista on Jesu bleibet meine Freude kantaatista Herz und Mund und Tat und Leben (BWV 147). Tämä rauhallinen, koruton ja lohdullinen koraali korostaa henkilökohtaista luottamusta ja ystävyyttä Jeesuksen kanssa, ja pidän siitä kovasti. Suosin tosin kosketinsoittimille laadittuja versioita, mutta ilokseen ja rauhakseen tätä Neville Marrinerin orkesterille sovittamaa ja esittämää versiotakin kuuntelee.

Bachilta on mukaan päässyt myös ilahduttava Siciliano kolmannesta huilusonaatista (BWV 1031). Kaikki Bachin huilusonaatit on jo käsitelty toisaalla. 
Tämän lisäksi kuullaan vielä Bachin ns. Air G-kielelle. Kyseessä on taas eräs barokkimusiikin suurimmista hiteistä, jolla on hieman kyseenalainen alkperä. Tosin Bach sentään on itse säveltänyt sen. Kyseessä on Air Orkesterisarjasta nro 3 (BWV 1068). 1800-luvun lopulla saksalainen viuluvirtuoosi August Wilhelmj (1845 - 1908) transponoi teoksen siten, että pystyi esittämään viuluosuuden käyttäen pelkästään yhtä instrumentin kielistä. Tämä muokattu versio on muuten ensimmäinen koskaan äänitetty Bachin teos (1902). Air G-kielelle kärsii minun mielessäni myös pahasta ylisoitosta. Onneksi Yehudi Menuhin kuitenkin johtaa Bath Festival Orchestran sangen ripeään esitykseen, joka etenee eikä turhia viipyile.

Georg Friedrich Händeliltä (1685 - 1759) mukaan on päässyt vain kolme kappaletta, eikä yksikään niistä yllättäen ole Vesimusiikista tai Messias-oratoriosta! Koko albumin avaa koreissa juhlatunnelmissa Saaban kuningattaren saapuminen, vaikuttava ja fanfaarimainen välisoitto oratoriosta Salomo. Se on mukava teos ja erinomainen aloitusnumero, jonka Academy of St Martin in the Fields esittää mukaansatempaavasti Marrinerin johdolla.

Lisäksi kuullaan orkesterille ilman laulua sovitettu versio aariasta Ombra mai fu alkujaan pahasti flopanneesta Kserkses-oopperasta. Aarian erilaiset lauluttomat sovitukset tunnetaan yleensä nimellä Händelin Largo. Kappale on koskettava ja sanomattoman kaunis, eikä sitä ole onneksi vielä soitettu puhki. Älkäähän siis kertoko tästä kavereillenne! Tämä kappale on ensimmäinen koskaan radiolähetyksessä esitetty musiikkiteos (Kanadassa jouluaattona 1906).

Lisäksi kuultava Händelin Menuetti on hyvin raukea ja rauhallinen tanssi oopperasta Berenike. Mihinkään eksoottiseen ei tämä egyptiläinen aihe säveltäjää innoittanut, mutta tanssissa on kiistatta tenhoa ja arvokkuutta.

Christoph Willibald Gluck (1714 - 1787) on aina tehnyt minuun äärimmäisen unettavan vaikutuksen. Häntä pidetään merkittävänä oopperan uudistajana, mutta minä en lähtökohtaisesti mene oopperaan nukkumaan, ja ikävä kyllä kaikki kuulemani Gluck on ollut lähes sietämättömän pitkäpiimäistä lurittelua antiikin maisemissa ilman ihmeempää intoa tai jännitettä.

Kyllähän Gluck nyt säveltäessään hereillä pysyy. Ongelma onkin pelkästään yleisöllä.

Autuaiden sielujen karkelo oopperasta Orfeus ja Eurydike on toki hyvää nukahtamismusiikkia, mutta minusta siitä vain puuttuu kaikki mielenkiintoinen jännite, ja siten n. kuusiminuuttinen kipale on sellaiset neljä ja puoli minuuttia liian pitkä.

Läntisessä Euroopassa tunnetaan 1600-luvulta alkaen lukuisia merkittäviä saksalaisia ja ranskalaisia säveltäjiä. Entäpä englantilaisia? Heitä on sangen vähän. Aina 1800-luvun lopun Edward Elgariin saakka Henry Purcell (1659 - 1695) oli merkittävin englantilainen säveltäjä ja maan omaperäisin musiikillinen kyky. Häneltä kuullaan yhdeksänminuuttinen lajitelma musiikkia oopperasta Kuningas Arthur. Se on hyvin viihdyttävää ja kekseliästä, eikä sitä ole ainakaan suomalaisena päässyt turhan usein kuulemaankaan. Puhallininstrumentteja käytetään hyvin mielenkiintoisesti ja tunnelmallisesti. Tämä sarja on kaikessa katkonaisessa episodimaisuudessaankin albumin kiintoisinta antia, ja se on saanut minut kiinnostumaan Purcellista enemmänkin.

Toisena kappaleena Purcellilta kuullaan kuuluisa Rondeau (eli lyhyemmin Rondo) oopperasta Abdelazer. Se kuuluu kategoriaan unohtumattomat sävelmät, jotka vain jäävät kalloon kaikumaan. Yehudi Menuhinin johtama orkesteri tekee Purcellin kohdalla erittäin hyvää työtä.

Englannista on päässyt hieman yllättäen mukaan toinenkin säveltäjä, Jeremiah Clarke (n. 1674 - 1707). Tämä urkuri ehti säveltää melko vähän, mutta hänen Tanskan prinssin marssinsa uruille on tullut tunnetuksi trumpetille ja uruille/orkesterille tehtynä sovituksena, ja se onkin hyvin viehättävä ja iloluontoinen kappale. Trumpettiversiota kutsutaan usein nimellä Trumpet Voluntary. Tällä levyllä kuullaan hieno versio trumpetille ja uruille. Ole Edvard Antonsen puhaltaa oikein mainiosti ja pitää oikean tasapainon juhlallisuuden ja riemun välillä.

Barokki alkoi musiikissa ja arkkitehtuurissa Italiassa, joten on vain sopivaa, että mukaan on päässyt edes yksi oikeasti barokkiaikaan elänyt italialainen säveltäjä. Arcangelo Corelli (1653 - 1713) oli aikanaan Rooman musiikkiseurapiirin keskushenkilö, ja mainittiinpa häntä Euroopan parhaaksi viulistiksikin. Hänen tuotantonsa tunnetuin kokonaisuus on kahdentoista concerto grosson sarja, johon tullaan kokonaisuutena tutustumaan joskus toiste. Tällä levyllä saa tyytyä hyvään maistiaiskappaleeseen. Joulukonserttona tunnettu Concerto grosso op. 6 nro 8 on luovuttanut albumille Allegro-osansa. Postuumisti julkaistuun (1714) konserttoon on säveltäjä tehnyt merkinnän Fatto per la notte di Natale eli tehty jouluyöksi. Se on vaikuttava, liki oopperamaisen dramaattinen pikku kappale, joka antaa hyvän kuvan Corellin vaikuttavista taidoista. Esitys on hyvin intensiivinen, ja tämä pätkä on levyn parasta antia. Pitänee etsiä ja hankkia kokonainen levytys Toulousen kamariorkesterin ja Louis Auriacomben esittämänä.

Jean-Philippe Rameau (1683 - 1764) oli menestyneimpiä ranskalaisia barokkisäveltäjiä, jonka teokset kuitenkin unohtuivat nopeasti. Hänen lukuisat oopperansa ja mittava sekä äärimmäisen kunnianhimoinen kosketinsoitintuotantonsa on elvytetty vasta 1900-luvun aikana. Rameauta on kuvattu musiikilliseksi monomaanikoksi. Hänen elämäänsä ei mahtunut juuri muuta. Menestys oli säveltäjälle toissijaista, sillä hän näki itsensä ennen muuta suurena teoreetikkona ja sangen profeetallisesti osana musiikillista jatkumoa. Rameau oli tämän vuoksi myös hyvin omanarvontuntoinen aina kiivailuun asti. Kun hänen kielellinen ilmaisunsa oli mitä ilmeisimmin sangen puutteellista, ajautui hän usein erimielisyyksiin seurapiireissä, joihin hänen oli pakko ammattinsa vuoksi kuulua.

Asiaa ei välttämättä ainakaan helpottanut se, jos sattui näyttämään ihan Voltairelta, maailman sanavalmiimmalta ranskalaiselta.

Persoonallisella tasolla tästä syntyy mielenkiintoinen vertailu toiseen suureen teoreetikkoon ja aikalaiseen, J. S. Bachiin. Bach kun kuuluu olleen nöyrä ja harras sekä jopa vaatimaton mies, joka ei edes aina tunnu olleen kovin kiinnostunut siitä, esitettäisiinkö hänen teoksiaan edes toista kertaa. Yhteistä säveltäjille tuntuu olleen tietty sosiaalinen hiomattomuus ja intellektuaalisten pyrintöjen lähes täydellinen rajoittuminen musiikkiin.

Tälle levylle on päätynyt lyhyt katkelma eräästä Rameaun monista oopperoista, tanssillinen välisoitto. Se tarjoilee ruokahalua kiihottavan vilauksen horjumattomasti toteutetusta kepeästä viehätysvoimasta, ja kansallisiin stereotypioihin vajoamisen uhallakin on todettava, että musiikki kuulostaa hieman "ranskalaiselta" Bachilta tai Händeliltä.

Ohjelman päättää toisen ranskalaisen, Marc-Antoine Charpentierin (1643 - 1704) tuttuakin tutumpi mahtailevan iloluontoinen Preludi hymnistä Te Deum. Kaikkihan sen tuntevat. Mitä, eikö nimi kuulosta tutulta? Sävelmä tunnetaan myös Eurovision tunnussävelenä.

Te Deum laudamus: Te Dominem confitemur.

Tämä asiayhteydestään tyystin irrotettu Jumalan kunnian ylistys on kelpo lopetus melkein mille tahansa. En valita.

Mitäpä levystä sanoisi? 76-minuuttinen kokonaisuus on tosin varsin sirpaleinen (pisin kappale on kymmenminuuttinen, lyhin minuutin mittainen), mutta esitykset ovat kauttaaltaan tasokkaita, paikoitellen oivallisia. Monilla barokkimusiikkia harrastavilla on varmasti jo useitakin versioita useista kokoelmaan päätyneistä teoksista. Kyseessä on kuitenkin selvästi greatest hits -tyyppinen kokonaisuus, ja siinä lajityypissä kokonaisuus on onnistunut ja paikoitellen jopa virkistävästi yllättävä. Levy soveltunee parhaiten niille, jotka haluavat tutustua klassiseen musiikkiin yleisesti tai barokkimusiikkiin erityisesti - tai sitten niille, jotka vain haluavat hyvin rytmitetyn ja laaja-alaisen kokoelman tasokasta barokkimusiikkia rentoutumiskuuntelemiseksi.

Sibelius: Lemminkäinen, Karelia-sarja & Finlandia

Itsenäisyyspäivä ja Jean Sibeliuksen sekä suomalaisen musiikin päivä olivat ja menivät, mutta otetaanpa nyt silti käsittelyyn näiden merkkipäivien kunniaksi valikoima Sibeliuksen (1865 - 1957)  kansallisromanttista (ja suosituinta) tuotantoa. Myöhässähän ei varsinaisesti olla, sillä hyvä musiikki on ajatonta eikä ole sidoksissa mihinkään tiettyyn teemapäivään.

Antaa siis teosten puhua puolestaan, joten paneudutaan saman tien itse asiaan. Vuorossa siis Sibeliuksen kolme tunnetuinta ja rakastetuinta puhdasta orkesteriteosta: Lemminkäissarja, Karelia-sarja ja säveltäjän ehdottomasti kuuluisin hitti, sävelruno Finlandia.

Sibelius: Finlandia op. 26; Karelia-sarja op. 11; Lemminkäissarja op. 22.
Islannin sinfoniaorkesteri, Petri Sakari.
Naxos, äänitetty Reykjavíkissa 1997.

Sibelius oli hengessä voimakkaasti mukana Suomen itsenäisyysliikkeessä 1800-1900-lukujen taiteessa. Tämän liikehdinnän voimakkain tunnusmerkki on tietysti Finlandia, tuo jykevä ja koskettava sävelruno, jonka hymnimelodia on levinnyt laajalle erilaisina virsiplagiaatteina. Ehtipä lyhytikäinen Biafran valtio käyttää Finlandia-hymniin pohjaavaa sävelmää kansallislaulunaankin. Finlandian syntyhistoria liittyy läheisesti Suomen valtio- ja vapaustaisteluun. Sävelrunon alkuperäinen versio, joka poikkeaa nykyisin kuultavasta vain hitusen viimeisten sekuntien osalta, kuultiin vuonna 1899 osana suurta suomalaista protestitapahtumaa. 

1899 Venäjän sensuuri kuritti ankaralla kädellä suomalaista lehdistöä. Mm. Helsingin Sanomain edeltäjä Päivälehti pantiin jäihin moneksi kuukaudeksi. Suomen kulttuurielämän kirkkaimmat tähdet, mm. Eino Leino, panivat hynttyyt yhteen ja organisoivat Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa isänmaallisen juhlatilaisuuden Sanomalehdistön päivät, jonka tarkoituksena oli virallisesti kerätä rahaa johonkin hyvään ja epäpoliittiseen journalistien eläköitymis- tms. rahastoon. 

Kyseessä ei ollut ainoa eikä virallisin kerta, kun Suomen taiteen eliitti kokoontui yhteen. (Gallen-Kallelan Symposion; maalauksessa vasemmalta taiteilija itse, Oskar Merikanto(?), Robert Kajanus ja Jean Sibelius valottamassa universumin saloja erinäisten substanssien voimalla.

Tosiasiassa kyseessä oli kuitenkin kulttuurinen protestitapahtuma Venäjän sensuuria vastaan. Illan huipensi kuvaelmasarja Suomen historiasta. Tässä sarjassa esitettiin historiantulkinta, jossa Suomi esitettiin urheana koettelemusten uhrina, joka kytkeytyi kulttuurisesti ja valtiomuodoltaan länteen. Sibelius sävelsi kuvaelmaan n. 35 minuuttia kuvailevaa musiikkia erilaisista historiallisista aiheista. Finlandia oli alkuperäisessä muodossaan kuvaelman viimeinen osio, Suomi herää, joka näyttämöllepanonsa osalta keskittyi 1800-luvun suomalaisiin suurmiehiin - Runebergiin, Lönnrotiin, Snellmaniin, Cygnaeukseen - ja tieteellis-teknisiin edistysaskeleisiin, kuten rautatiehen.

Myöhemmin samana vuonna Sibelius laati sarjan finaalista uuden, hieman muokatun version, joka sai nimen Finlandia. Teoksesta tuli menestys, mutta nimensä vuoksi se joutui myös toisinaan sensuurin hampaisiin. Venäjän viranomaiset mielsivät - sinänsä aivan oikein - teoksen protestiksi Venäjän politiikalle Suomessa. Ennakkosensuuria pystyttiin kuitenkin kiertämään keksimällä sävellykselle koko joukko peitenimiä, niiden joukossa Isänmaa ja Kevät. (Mainittakoon, että Timo Koivusalon kehnossa Sibelius-elokuvassa nähty pateettinen kohtaus, jossa venäläiset sotilaat keskeyttävät Finlandian esityksen, on kahdellakin tavalla virheellinen. Ensinnäkään moista ei koskaan tapahtunut. Toiseksi kohtauksessa Finlandiasta esitetään versio kuorolle ja orkesterille - siis sellainen, jossa kuoro laulaa hymniosan. Siinä missä ehkä mahdollisuuksien rajoissa olisi, että keisarillisen Venäjän viranomaiset olisivat saattaneet keskeyttää käynnissä olleen musiikkiteoksen, on elokuvassa nähtävä ja kuultava versio tyystin mahdoton. V. A. Koskenniemi näet laati hymnimäiseen osioon sanat vasta talvisodan aikana vuonna 1940.)

Finlandian voittokulkua ei tämän jälkeen ole voinut pysäyttää. Suomessa sävelruno kietoutuu tietysti niin syvästi meikäläiseen koruttomaan ja hartaaseen isänmaallisuuteen, että sen suosiota ei tarvitse erikseen selitellä. Mutta on kiistatta totta myös se, että Finlandia on kansainvälisesti Sibeliuksen suosituin ja esitetyin teos - Viulukonserton ohella. Finlandia on yksinkertaisesti hyvä sävellys, joka vetoaa yli kansallisten rajojen. Suomalaisille sävellyksessä on aina selvä poliittinen konteksti, mutta ulkomailla se vetoaa vähemmän eriytyneistä syistä. Finlandia on tehokas abstrakti teos. Siinä missä monet Sibeliuksen sävelrunot kertovat tai implikoivat esim. jonkin tietyn kalevalaisen tarinan, on Finlandia luonteeltaan alkusoittomaisempi. Otsikkona on pelkästään Suomen latinalainen nimi (joskin oikeampi latinalainen muoto olisi Finnia), ja assosiaatiot ovat näin ollen vapaita. Meidän ei tarvitse tietää mitään mistään määritellystä taustatarinasta - toisin kuin vaikkapa Pohjolan tyttären tai Lemminkäisen kohdalla - vaan musiikin tunnelmat luovat kuuntelijain päässä tyystin omaehtoiset narratiivit. Alakulon, koettelemusten, kamppailun, seestymisen ja voiton tematiikka on sävelrunossa tehokkaasti läsnä, ja sen voi tulkita kansallis-historiallisena allegoriana yhtä hyvin kuin puhtaasti yksilöllisenä inhimillisenä sävelkertomuksena. Ainoa ongelma Finlandian suhteen - ainakin näin suomalaisena - on se, miten välttää tottumasta tähän erittäin, erittäin usein esitettyyn ja usein levytettyyn ja usein kuultuun teokseen. Miten säilyttää siinä teokseen oleellisesti kuuluva vahva paatos, mukaansatempaavat nousut ja vilpitön koskettavuus?

Suomalainen Petri Sakari (s. 1958) on tehnyt 1990- ja 2000-luvuilla hyvää ja ahkeraa levytystyötä Islannissa. Tuloksena on mm. Sibeliuksen keskeinen orkesterituotanto Naxokselle ja Alfvénin orkesterimusiikkia Chandos-yhtiölle. Sakari vastaa erittäin hyvin Finlandian suomalaisille kapellimestareille esittämään haasteeseen. Hänen käsissään Sibeliuksen tuttuakin tutumpi sävelruno pysyy eloisana ja jännittävänä aina alun raa'asta, lannistumattomasta uhmasta lopun hektisen riemullisiin päristyksiin. Sakarin Finlandia ei ole jäykkä monumentti, joka nyt vaan täytyy aina soittaa, vaan huolellisesti punnittu ja elävä esitys, joka tempaa kuulijan mukaan, saa kuulijan hengittämään samaan tahtiin itsensä kanssa. Tempovalinnat ovat erinomaiset, ja hymniosuus on upotettu onnistuneesti osaksi kokonaisuutta - ja silti se pysäyttää kuulijan hyvin tehokkaasti. Islannin sinfoniaorkesteri seuraa kapellimestaria hyvin ja on selvästi juonessa mukana. Orkesterin soinnissa tosin ei ole suurempien kokoonpanojen hioutunutta eleganssia eikä myöskään tuuheaa massaa, mutta omassa kokoluokassaan se suoriutuu tehtävästä kiitettävästi. Varsinkin vaskien raaka sointi sopii teoksen alkuun kuin nakutettu.

Seuraavana ohjelmassa on noin vartin mittainen Karelia-sarja. Sekin on Sibeliuksen isommasta kokonaisuudesta muokkaama. Vuonna 1893 Sibelius sävelsi n. 40-minuuttisen historiallisen kuvaelmasarjan Karjalan menneisyydestä viipurilaisiin hyväntekeväisyysarpajaisiin. Alkuperäinen sarja oli pitkään ensiesityksen jälkeen pöytälaatikossa. Sibelius esti itse sen esitykset ja jopa tuhosi muutamia osia - hän tunnetusti oli hyvin itsekriittinen varhaistuotantoaan kohtaan. Onneksi sarja on kokonaisuudessaan rekonstruoitu ja sitä on nyttemmin myös levytetty kokonaisena. Pitkään kuitenkin oltiin vain Sibeliuksen itse kuvaelman osista koostaman kolmiosaisen Karelia-sarjan varassa. Ja parempihan sekin on kuin ei mitään. Musiikki näet on rakastettavinta ja helposti lähestyttävintä kansallisromanttista Sibeliusta. 

Sarjan keskukseksi sijoitettu herkkä ja hypnoottinen Balladi saa kehyksikseen kaksi menevää kappaletta, joiden rytmi ja jotensakin tervehenkisen maskuliininen iloisuus on vastustamattoman mukaansatempaavaa. Etenkin teoksen avaava Intermezzo sisältää hämäävän yksinkertaisen ja tanssimaisen melodian, jota on melkoisen mahdoton unohtaa. Finaaliosa Alla marcia ("Marssin tapaan") on säveltäjän tuotannon iloisimpia neliminuuttisia. Sakari korostaa alku- ja loppuosissa viisaasti rytmillistä dynamiikkaa, mikä tekee kokonaisuudesta jämäkällä tavalla hyvin viehättävän. Balladi on myös kapellimestarin vapautuneemman ilmaisun ansiosta erittäin onnistunut, ja ainoa moite tätä rakastettavaa kokonaisuutta vastaan on, että islantilaisorkesterin vasket kuulostavat välillä turhan heiveröisiltä ja kaukaisilta. Ehkä kyse on taas siitä, että ideaaliesityksessä orkesterilla olisi soinnissaan hieman enemmän massaa, mutta esimerkiksi Finlandian kohdalla vastaavaa pulmaa en vaskissa havainnut.

Finlandia ja Karelia-sarja olivat tällä levyllä kuitenkin lopultakin vain maittavia alkupaloja, ja varsinainen pääateria on Lemminkäissarja, joka tunnetaan myös nimillä Lemminkäinen ja Neljä legendaa Kalevalasta. Lemminkäisen synty- ja esityshistoria on kiintoisa. Sibeliuksen ensimmäinen suuri menestys oli massiivinen Kullervo-sinfonia, sävelrunon ja kalevalaisen oratorion synteesi, joka sai innostuneen vastaanoton vuonna 1893. Kalevala tarjosi säveltäjälle lisää innoitusta, ja hän alkoi valmistella oopperaa kansalliseepoksen teksteistä. Nimeksi kaavailtiin Veneen luomista. Kalevalasta ei vain ihan vaivatta saa aikaiseksi suoraa oopperalibrettoa. Lisäksi Sibelius alkoi etääntyä häneen aiemmin suuren vaikutuksen tehneestä Richard Wagnerin oopperatyylistä. Lopulta hankkeesta ei tullut mitään. Sibelius kuitenkin muokkasi oopperaa varten säveltämästään aineksesta neliosaisen sarjan, jonka hän asetti Lemminkäisen ympärille. Lemminkäinen oli toki nuorelle säveltäjälle ehkä parempi valinta kuin tahattoman insestin jälkeen itsemurhaan päätyvä Kullervo. Lemminkäinenhän on Kalevalassa tuo uhmakas ja piittaamaton wannabe-sankari, jonka vastustamaton elinvoima on mukaansatempaavaa, mutta jonka harkinnan puute tuottaa ongelmia. Lemminkäisen takiahan sampo lopulta tuhoutuu, kun tämä typerällä ja kovaäänisellä joikaamisellaan hälyttää Pohjolan väen kalevalaisten kannoille.

Tuttua. Olen yrittänyt nukkua ruotsinlaivalla. Eikä siellä ollut edes Keskustan vaaliristeilyä meneillään.

Sibeliuksen Lemminkäinen ei kuitenkaan keskity sampo-episodiin. (Ja muistutettakoon, että Kalevalan Lemminkäinen on Lönnrotin yhdistelmä useammalla eri nimellä tunnetuista samantyyppisistä hahmoista.) Ensimmäinen osa on nimeltään Lemminkäinen ja Saaren neidot. Siinä esitellään Lemminkäinen, tuo huikenteleva, itsekeskeinen ja vähäisestä syntyperästään kompleksin itselleen kehittänyt naistenmies. Saaren miesväki on poissa, ja lieto Lemminkäinen vetää siellä kalevalaista Don Juan -aktia ryöstäen vaimokseen ylhäisen Kyllikin.

Lemminkäinen ja Saaren neidot on liki 17-minuuttinen sinfoninen runo, joka pärjäisi mainiosti omillaankin. Se alkaa kuulailla torventörähdyksillä ja kehittyy tavalla, jota voi kuvata vain sibeliaaniseksi. Johdanto vaihtuu hilpeähköksi ja hieman tanssimaiseksi esittelyksi, jonka on ilmeisesti määrä kuvastaa Lemminkäistä ja tämän lystiä Saaren naisväen kanssa. Osa päättyy hyvin dramaattisesti, kun Saaren miehet tulevat kotiin. He eivät ole erityisen mielissään siitä, että joku nuorukainen on pyytettömästi viihdyttänyt heidän vaimojaan ja tyttäriään heidän poissaolonsa aikana. Lemminkäisen on siepattava Kyllikki ja karautettava ratsullaan melko pikaisesti tiehensä.

Tässä osassa Sibelius rakentaa musiikkiin paljon jännitteitä, joita ei ihan hetkessä ratkota. Sakari orkestereineen hyödyntää nämä jännitteet taidokkaasti, ja kuulija pysyy jännittyneessä tilassa aina loppuun asti. Soitto on Lemminkäisessä kauttaaltaan erittäin hyvää, selvästi parempaa kuin Karelia-sarjassa tai Finlandiassa, ja Sakarin viihdyttäviä ja älykkäitä tulkintoja on ilo kuunnella.

Yllättävää kyllä, väkisin vaimoksi pakotettu Kyllikki ei olekaan Lemminkäiselle erityisen uskollinen. Kyllikki lähtee "kylille" - voitte päätellä, mitä ilmaisu kalevalaisessa kielessä merkitsee - ja Lemminkäinen painuu tietysti saman tien Pohjolan neitoa riiaamaan. Hänen täytyykin neidon saadakseen suorittaa sarja herakleaanisia urotöitä. Lemminkäisen on mm. ammuttava Tuonelan joutsen. 
Tästä pääsemmekin seuraavaan osaan, joka on nimeltään Lemminkäinen Tuonelassa. Se on äärimmäisen tehokasta ja hyytävää kauhumusiikkia, jossa seikkaillaan kuoleman valtakunnassa. Lemminkäisellä ei tietystikään ole mitään mahdollisuuksia selvitä tehtävästä, sillä joutsen on pyhä lintu, jonka surmaajaa kohtaa tuho. Lemminkäisen aiemmin loukkaama märkähattuinen lappalainen onkin seurannut kosijaa Tuonelaan ja suistaa tämän Tuonen virtaan.

Siinähän tietysti kastuu litimäräksi Tuonen mustasta vedestä, mutta kaiken huipuksi Tuonen poika, Tuonelan portsari, saa Lemminkäisen verkkoonsa. Siinä ei enää pelkällä porttikiellolla pärjätäkään, vaan

Tuo verinen Tuonen poika iski miestä miekallansa,

kavahutti kalvallansa. Löi on kerran leimahutti

miehen viieksi muruksi, kaheksaksi kappaleksi;

heitti Tuonelan jokehen, Manalan alusvesille

Lemminkäisen äitiparka saa tiedon poikansa kuolemasta, kun harja alkaa vuotaa verta (voitte miettiä niitä mahdollisia eufemismeja ihan tykönänne, kiitos vaan). Ilmarinen takoo hänelle haravan, ja äitirukka lähtee naaraamaan poikansa kappaleita Tuonelan mustasta virrasta.

Ja enkö minä muka varoittanut lähtemästä seikkailemaan kuoleman valtakunnassa taruolentojen perässä, mitä? Nyt sitten on vaatteesikin ihan ryvettyneet. Se on nyt kyllä pitkä aresti tiedossa, nuori mies!

Poika saadaan lopulta kasaan erään ystävällisen mehiläisen avustuksella. Sibelius on kirjoittanut tähän erittäin kauniin kehtolaulun, ja kokonaisuudessaan tämä osa on erittäin tehokas ja mielestäni pahasti aliarvostettu Sibeliuksen tuotannossa. Sakari on ehkä parhaimmillaan juuri tässä osassa. Hän kiskoo orkesterista upeita ja hyytäviä efektejä, ja tunnelma on viimeisen päälle kohdallaan.

Kun Lemminkäinen on saatu pelastettua, on vuorossa kuuluisa ja verraton Tuonelan joutsen, jota Sibelius kaavaili valmistumattoman oopperansa alkusoitoksi. Se on ainutlaatuinen ja mestarillinen tunnelmateos, jonka suurenmoisesti hallittu kuulaus sekä musiikilliset valoefektit (minä "kuulen" tässä sellaisia) ja englannintorven upea osuus tekevät siitä ansaitusti erään säveltäjän kaikkein esitetyimmistä teoksista. Osa ei sinänsä esittelyjä kaipaa, ja orkesteri hoitaa sen mallikkaasti: etenkin englannintorvea soittavan Dao Kolbeinssonin suoritus on ylistettävän herkkä ja hallittu. Joskus varsinkin ulkomailla tulee vastaan Tuonelan joutsenesta turhan siirappisia versioita, jotka vesittävät teoksen tehon, mutta Sakarin ja islantilaisten käsissä musiikin mystinen kuulaus ja tietty lumoava, koruton autius pääsevät oikeuksiinsa. Tuonelan joutsenen kohdalla äänitemarkkinoilla on vain todella paljon kilpailua, eikä Islannin sinfoniaorkesteri voi soinnin uhkeuden ja linjakkuuden osalta kilpailla isompia ja menestyksekkäämpiä orkestereja vastaan, mutta näillä resursseilla lopputulos on erinomainen.

Sarjan päätösosa on uhmakas ja voittoisa Lemminkäisen paluu, joka kuulostaa pikemminkin elokuvan nimeltä. Palaava Lemminkäinen on joka tapauksessa nyt aito kalevalainen sankari kaikkine heikkouksineen, ja sankarina Sibelius hänet esittää. Musiikissa on dramatiikkaa, ja vaskia sekä varsinkin lyömä- ja rytmi-instrumentteja hyödynnetään kekseliäästi ja tehokkaasti. Sakari yltyy välillä hyvinkin villiksi, ja sarja saa arvoisensa päätöksen. Sakarin ansioksi on luettava myös se, että sarjan osat, jotka ovat tosiasiassa erillisiä sinfonisia runoja, tuntuvat aidosti muodostavan sinfonisen kokonaisuuden ja kehittyvän narratiivin. Teos esiintyy edukseen ja tekee peräti vaikutuksen. Sakari ja islantilainen orkesteri ovat mitä ilmeisimmin innoissaan tästä musiikista, ja kokonaisuutena esitys kuuluu onnistuneimpiin kuulemiini. Koko albumi on ehdottomasti kuulemisen arvoinen pelkästään Lemminkäisenkin ansiosta.