Delius: Orkesterimusiikkia

Frederick Delius (1862 - 1934) viettää tänä vuonna (2012) 150-vuotisjuhlaansa. Ei niin, että se olisi juurikaan näkynyt missään. Delius ei koskaan saavuttanut suurta kuuluisuutta, eikä häntä moni muistakaan. Hän on suurista brittiläisistä säveltäjistä (ja se on melkoisen pieni joukko se) epäbrittiläisin. Delius oli juuriltaan ja elämäntavaltaan kosmopoliitti, eikä hän ollut erityisen kiinnostunut 1800-luvun lopun kansallismielisestä huumasta. Hän muutti Manner-Eurooppaan, missä hänet elinaikanaan tunnettiinkin paremmin kuin synnyinmaassaan. Musiikin historian omituisuuksien vuoksi nykyään Deliusin musiikki elää lähinnä Britanniassa, missä hänet on omittu saarivaltakunnan omaleimaisen musiikkitradition erääksi ilmentymäksi. Suomessa häntä ei tunneta juuri lainkaan, mikä on harmi, sillä Deliusissa on jotain samantyyppistä kuin kypsässä Sibeliuksessa - hieman panteistista eetosta ja traditioiden ulkopuolelle kasvavaa voimallista yksilöllisyyttä. 
Tietysti erojakin on paljon: Sibeliuksen tuotannossa kansallisromanttinen vaihe on merkittävä, ja Sibeliuksen tapa muotoilla teoksensa on hyvin erilainen ja kiinteämmin kytköksissä taidemusiikin traditioon. Lisäksi Sibelius oli tuotteliaampi ja menestyksekkäämpi. Tästä huolimatta molemmat säveltäjät ovat selvästi ainutlaatuisia tyylillisiä individualisteja.

Lisäksi Delius näytti romantiikan ajan säveltäjältä suurin piirtein niin vähän kuin on mahdollista vaatteet päällä. Hänellä oli enemmänkin tällainen asianajotoimiston nuorempi osakas -look.

Fritz Theodore Albert Delius syntyi Bradfordissa 29.1.1862 - hän alkoi käyttää Frederick-nimeä vasta 40-vuotiaana. Hänen vanhempansa muuttivat Yorkshireen Westfalenista, minne suku taas oli kulkeutunut aikoinaan Alankomaista. 

Deliusit olivat vaurasta kauppiassukua, joten rahaa riitti kulttuurihuvituksiinkin. Mm. Johannes Brahmsin läheinen ystävä, unkarilainen huippuviulisti Joseph Joachim oli Deliusin lapsuudenkodissa toisinaan nähty vieras. Nuori Fritz opiskeli musiikkia, muttei ollut erityisen kiinnostunut tuolloin vallinneesta keskieurooppalaisesta klassisesta perinteestä, joka pohjasi Beethoveniin ja Mendelssohniin. Pikemminkin Deliusta kiehtoi tuokiokuvamainen ja tunnelmallinen musiikki, jota Chopin ja Grieg olivat säveltäneet.

Isä-Delius piti musiikkia kuitenkin sopivampana harrastuksena kuin ammattina, ja lähetti poikansa hoitamaan appelsiiniviljelmiä Floridaan. Fritz, tai kutsunpa häntä tästedes selvyyden vuoksi Frederickiksi, ei kuitenkaan ollut tippaakaan kiinnostunut liiketoimista. Floridassa, Jacksonvillessä, hän kuitenkin jatkoi omatoimista musiikinopiskelua ja vaikuttui mustien amerikkalaisten musiikkitraditiosta sekä orastavasta jazz-kulttuurista.

Vuonna 1886 Deliusin isä myöntyi poikansa musiikkiuran suhteen ja tarjoutui maksamaan tämän varsinaiset musiikkiopinnot. Delius lähti opiskelemaan Leipzigin konservatorioon. Saksassa hän tapasi norjalaiset säveltäjät Edvard Griegin ja Christian Sindingin, jotka rohkaisivat häntä. Saksassa Delius altistui myös Wagnerille, jolta hän omaksui pitkälinjaisen säveltämisen taidon. 

Leipzigista Delius suuntasi Pariisiin, missä hän ystävystyi nimekkäiden taiteilijoiden - tuttavapiiriin kuuluivat Paul Gauguin, August Strindberg ja Edvard Munch - kanssa, mutta ei pyrkinyt kontaktiin ranskalaisten muusikoiden suuntaan. Aikakauden ranskalainen musiikkityyli ei puhutellut Deliusta, vaan häntä kiehtoivat symbolistinen taide, pohjoismaiset aiheet ja Friedrich Nietzschen kirjoitukset. Pariisissa Delius kuitenkin viihtyi peräti niin hyvin, että sai sieltä loppuelämän mittaisiksi tuliaisiksi kupan. Tapasi hän Pariisissa myös vaimonsa, taidemaalari Jelka Rosenin.

Aviopari asettui Pariisin lähistölle asumaan, ja Delius keskittyi sävellystyölleen.
Hänen läpimurtonsa tapahtui 1900-luvun alussa Saksassa, missä hänen teoksensa saavuttivat suurta suosiota. Samanaikaisesti säveltäjä kuitenkin alkoi eristäytyä kotiinsa. Hän ei juuri käynyt ulkona, tuttavien vierailut vähenivät, ja säveltäjä alkoi vieraannuttaa ystäviään töykeällä käytöksellään - hän otti tavakseen poistua omiin oloihinsa sanaakaan sanomatta heti, kun vieraat alkoivat ikävystyttää häntä. Elämänsä viimeiset vuodet säveltäjä vietti kupan rappeuttamana invalidina kaksin vaimonsa kanssa säveltämättä juuri mitään.

Deliusin musiikin kuvaileminen tai ylipäänsä sen paikan hahmottaminen eurooppalaisen taidemusiikin kentässä on vaikeata. Delius ei suostunut asettumaan mihinkään tiettyyn koulukuntaan tai traditioon, eikä hän perustanut mitään selvästi määriteltävää tyylisuuntaa, jolle olisi ilmaantunut jatkajia tai henkisiä perillisiä. Hänen teoksensa ovat vapaamuotoisia ja häilyviä. Niissä on rakenne ja selvästi tunnistettavia, omaperäisiä melodioita - joita on tosin sangen vaikeata hyräillä. Delius suosii huumaavia ja herkkiä tunnelmia, ja hänellä on uskomaton kyky houkutella orkesterista esiin lumoavia, häilyviä ja viipyileviä vaikutelmia. Ehkä paras määritelmä hänen musiikistaan korostaakin sen vaikutelmallisuutta, häilyvyyttä ja tunnelmallisuutta: musiikillinen impressionismi. Deliusta voi verrata ranskalaiseen aikalaiskollegaansa Claude Debussy'hyn, vaikka herrojen tyylit ovatkin mm. harmonian kannalta sangen erilaiset.

Deliusin asema Britanniassa perustuu pitkälti yhden miehen, kapellimestari Thomas Beechamin (1879 - 1961) ponnisteluihin. Beecham haltioitui Deliusin musiikista ja pyrki koko loppuikänsä edistämään sen tunnettuutta, tulkintaa ja arvostusta. 1920-luvulla Beecham organisoi suuren Deliusin musiikille omistetun festivaalin, joka oli suurenmoinen menestys. Säveltäjä oli paikalla kunniavieraana. Hän ei ehtinyt enää nähdä suosionsa huipennusta - kuppa oli tehnyt hänestä sokean - mutta hän kuuli konserttien nostattamat myrskyisät suosionosoitukset. Delius kuoli brittiläisen musiikin mustana vuonna 1934 - saman vuoden aikana menehtyivät myös Edward Elgar (s. 1857) ja Gustav Holst (s. 1874).

Thomas Beecham piti Deliusin lippua korkealla, ja on pitkälti tämän erikoisen kapellimestarin ansiota, että säveltäjää ylipäänsä enää muistetaan. Ehkä tosin myös hiukan hänen syytään siinä, että Deliusta levytetään yhä melko harvoin - Beechamin levytysten antama esimerkki on niin vahva ja täydellisyyteen hiottu, että se saattaa karkottaa uusia yrittäjiä. Beecham teki uransa loppupuolella erinomaiset levytykset Deliusin keskeisestä tuotannosta, ja näistä useasti uudelleenjulkaistuista äänitteistä onkin hyvä aloittaa tämän omaperäisen säveltäjän lähestyminen.

Delius: Brigg Fair - englantilainen rapsodia; Tanssirapsodia nro 2; Over the Hills and Far Away; Rekiretki (Winternacht); Kesäilta; Florida-sarja; Kaksi kappaletta pienelle orkesterille: Kevään ensimmäistä käkeä kuunnellessa (On Hearing the First Cuckoo in Spring), Kesäyö joella (Summer Night on the River); A Song before Sunrise; Fennimore & Gerda: Intermezzo; Irmelin-preludi; Songs of Sunset -laulusarja Ernest Dowsonin runoihin.
John Cameron (baritoni) & Maureen Forrester (kontraltto), laulut. Beecham Choral Society.
Royal Philharmonic Orchestra, Sir Thomas Beecham.
EMI (2CD), äänitetty Lontoossa 1956-57.

Tätä tuplalevyä parempaa tutustuttamispakettia Deliusin musiikkiin ei varmasti markkinoilla ole. Beechamin viimeiset Delius-levytykset ovat olleet jo vuosikymmenet klassikon asemassa, ja 1950-luvun lipun äänitykset ovat teknisestikin hyvää tasoa.

Varhaisinta Deliusta Leipzigin opintoajoilta edustaa mutkattoman viehkeä Florida-sarja vuodelta 1887. Neliosainen orkesterisarja muodostaa löyhän kronologisen tunnelmapalakokoelman, joka alkaa aamunkoitosta ja päättyy yöhön. Selvästikin lopulta perin hyödyllistä oli se aika, jonka Delius haluttomana appelsiinitilallisena Floridassa vietti.

Brigg Fair vuodelta 1907 lienee Deliusin tunnetuin ja esitetyin teos - ja paljonpuhuvasti se on melko epätyypillinen hänen tuotannossaan: autenttiseen englantilaiseen kansansävelmään perustuva pastoraalishenkinen muunnelmasarja. Australialainen säveltäjä Percy Grainger (1882 - 1961) toi sävelmän Deliusin tietoon. Delius innostui laatimaan laajahkon muunnelmasarjan, jossa on taustalla kerronnallinen elementti talonpoikaisromanssista. Brigg Fairia pidetään yleensä säveltäjän kypsän mestaruuden ensimmäisenä teoksena, ja se ilmentääkin hyvin Deliusin erityistä lahjakkuutta tunnelmallisen instrumentaation ja vaivattoman kuljetuksen parissa. Puupuhaltimet saavat erityisen paljon palkitsevaa ja herkkää esitettävää. Kansansävelmän prominentin hyödyntämisen vuoksi se on Deliusin tuotannon "brittiläisin" teos.

Tanssirapsodia nro 2 vuodelta 1916 edustaa säveltäjää omaperäisimmillään ja täysin itsevarmana. Se on hieman arvoituksellinen ja ainakin minusta jopa panteistisen tyyppinen sävellys, joka saattaa aluksi mennä miellyttävän huomaamattomasti ohitse. Mutta useammat kuuntelukerrat palkitsevat aina edellistä runsaammin, ja Deliusin musiikissa voikin arvostaa juuri sitä, että uusia tai unohtuneita yksityiskohtia löytyy likipitäen jokaisella uudelleenkuuntelulla. Asiaa edesauttaa Beechamin käsinkosketeltava innostus ja detaljien virtuoosimainen hallinta.

Thomas Beecham vuonna 1910. Ymmärrän kyllä, että silloin valotusajat olivat pidempiä, mutta ehkä silti olisi mahdollista edes teeskennellä, ettei ole pitkästynyt kuollakseen.

Kaksi kappaletta pienelle orkesterille on Deliusia kaikkein impressionistisimmillaan. On Hearing the First Cuckoo in Spring tietysti sisältää käen kukunnan imitaatiota, kuten varmasti kaikki jo nimestä arvasivatkin. Suomessa käen kukunta yhdistetään pikemminkin alkukesään, mutta ilmastollisesti onnekkaammissa Keski- ja Länsi-Euroopan maissa se on yleisesti kevään ensi merkkejä ja lupaus kesän ihanuudesta ja toivosta.

Sekä häikäilemättömästä pesäloisinnasta, joka käyttää brutaalisti hyväksi emon hoivavaistoa. Romanttista! (Kuva: Per Harald Olsen)

Käki putkahtaa esiin melko usein klassisessa musiikissa. Bachin klaveerikonsertoissa ja Händelin urkukonsertoissa kuulee sangen selviä kukuntoja, ja käki on erittäin kuuluvasti muiden lintujen joukossa niin Beethovenin Pastoraalisinfoniassa kuin Saint-Saënsin Eläinten karnevaalissa. Kaikkein ilmeisimpiä ja humoristisimpia käkikappaleita orkesterirepertoaarissa lienee Johann Strauss nuoremman Im Krapfenwaldl -polkka. Deliusin pieni tunnelmapala on tervetullut lisä orkestraaliseen käkikirjallisuuteen, sillä säveltäjän uhkean omaperäinen tyyli kietoo tarkkaavaisen kuulijan upottavaan lumoukseen.

Vielä käkikappalettakin paljon tunnelmallisempi on vangitseva Summer Night on the River, suorastaan kermaisen paksu joskin silti ilmava ylistys hellepäivän jälkeiselle vilvoittavalle yölle. Kappale saattasi jopa ilman kuvaavaa otsikkoaan tuoda välittömästi mieleen erittäin yksityiskohtaisesti tyynen, vaaleassa kesäyössä seisovan puron vesirajassa parittelevine sudenkorentoineen. Paras tapa kokea kesäyö tyynen vesistön äärellä, jos haluaa tehdä sen ilman hyttysiä. 

Kaksoislevyn tarjoaman runsauden muita herkkuja ovat haaveelis-hilpeä sävelruno Over the Hills and Far Away sekä runollinen Kesäilta. Rempseä Rekiretki (Sleigh Ride), joka tunnetaan saksalaisella alkuperäisnimellä vain Talviyönä (Winternacht), on toki menevä, mutta myös hieman nopeasti unohtuva ja keskinhertaisehko jolkottelu. Lisäarvoa levylle tuo, että mukana on jopa Deliusin tuotannon mittakaavassa melko harvoin kuultuja teoksia, nimittäin väli- ja alkusoittoja säveltäjän harvoista oopperoista, joita ei käytännöllisesti katsoen esitetä ikinä. Teosten librettoja mainitaan heikoiksi, mutta musiikkiin Delius on selvästi panostanut kaikkensa. Hyvin harvinaista kuultavaa on myös liki unohdetun, mutta tuotteliaan dekadenttirunoilija -kirjailija, -kriitikko ja -kääntäjä Ernest Dowsonin (1867 - 1900) runoihin sävelletty Songs of Sunset -orkesterilaulusarja. 

Ernest Dowson. No, ainakaan hän ei näytä pitkästyneeltä. Vaan pahoinvoivalta joukkoliikenneasiakkaalta.

Alkoholimyrkytykseen 32-vuotiaana kuolleella (uskottava dekadentti siis) runoilijalla on selvästi huomattavat lyyriset lahjat. Runoissa ei ole teennäisyyttä tai ylidramatisointia, vaan niiden lyriikka on hyvin luontevaa ja välitöntä. Delius on selvästi tehnyt tekstivalinnat tarkkanäköisesti omien mieltymystensä mukaan, ja musiikki sopii loistavasti yhteen sanojen kanssa sen lisäksi, että kuulostaa hyvin kauniilta. Moinen yhdistelmä ei ole musiikissa niin yleinen kuin odottaisi ja toivoisi. Solistit lisäksi tulkitsevat erittäin vakuuttavasti.

Minulla on tästä edullisesta ja laadukkaasta kaksoislevystä vain hyvää sanottavaa. Äänitys vastaa hyvin pitkälle nykyaikaisia odotuksia, ja ennen kaikkia esityksistä ja tulkinnoista välittyy parhaansa tekemisen ja sen ylittämisen meininki, rakkaus ja syvällinen paneutuminen musiikkiin sekä vaivaton arvovaltaisuus. Lehtisen teosesittelyt tosin ovat minimaaliset ja aines aiemmin jo monesti julkaistua, mutta äänitemateriaali on niin valloittavan hyvää, ettei voi kuin suositella tätä kiehtovaa esittely- ja/tai tutkimusmatkaa hyvin omaperäisen myöhäisromantikon ainutlaatuiseen musiikkimaailmaan.