tiistai 28. toukokuuta 2013

Dutilleux: Correspondances; "Tout un monde lointain..."; The Shadows of Time

Merkittävin ja omaperäisin sekä 1900- että 2000-luvuilla vaikuttanut ranskalainen säveltäjä on poissa. Henri Dutilleux kuoli Pariisissa 22.5.2013, sattumalta Wagnerin 200-vuotispäivänä. Hänen poismenonsa ei sinänsä tullut valtavana yllätyksenä, sillä hän oli syntynyt 22.1.1916. Terävänä aivan 97-vuotisen elämänsä loppuun saakka pysynyt säveltäjä lähti tekemään modernismia omalla tavallaan 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla hyläten kaikki tarkoin määritellyt koulukunnat ja oppisuunnat. Hän muodosti viimeisen elävän linkin Claude Debussyn (1862–1918) ja Maurice Ravelin (1875–1937) suggestiiviseen ja leimallisen ranskalaiseen modernismiin.
 
                                                       Clestur

Länsi-Ranskassa Angers'n keskiaikaisessa kaupungissa ensimmäisen maailmansodan raivotessa syntynyt Dutilleux opiskeli 1930-luvulla Pariisin konservatoriossa, jossa käytiin ristivetoa Debussyn ja Ravelin impressionistisen modernismin ja teknisemmin määriteltyihin koulukuntiin sitoutuneen modernismin välillä. Vuonna 1938 Dutilleux voitti kilpailusävellyksellään tavoitellun Prix de Romen, kahden vuoden opiskeluresidenssin Italiassa. Tämä kuitenkin keskeytyi, kun toinen maailmansota syttyi, ja Ranskasta ja Italiasta tuli viholliset. Työskenneltyään lääkintäjoukoissa Dutilleux asettui Ranskan tappion jälkeen Pariisiin, missä hän toisen maailmansodan aikana työskenteli opettajana ja kuoronjohtajana.

Ranskan vapautumisen jälkeen Dutilleux teki huomattavan uran Ranskan merkittävissä musiikki-instituutioissa. Hän johti Ranskan radion musiikintuotantoa lähes 20 vuotta toimien myös sävellyksen professorina ja vuodesta 1970 opettajana Ranskan kansalliskonservatoriossa. Sävellystyö oli Dutilleux'lle hidasta ja huolellista sekä yksityiskohtiin paneutuvaa. Tässä suhteessa hän muistuttaa Maurice Ravelia, jonka kanssa jakaa myös tarkan korvan sointiväreille ja orkestraalisille vivahteille. Dutilleux'n tuotanto ei ole kovin suuri, mutta se jakautuu ajallisesti laajalle. Hänen ensimmäinen virallinen opusnumeronsa julkaistiin 1948, ja sävellystyö jatkui 2000-luvulle saakka.

Jo virallisen säveltäjänuransa alussa Dutilleux osoitti halukkuutensa etsiä oma polkunsa muodikkaiden ja vaikutusvaltaisten koulukuntien ulkopuolelta. Hän julkaisi esikoissinfoniansa 1951, ja osa Ranskan uudesta musiikillisesta establishmentista oli pöyristynyt siitä, että joku kehtasi vielä esitellä niin aikansa elänyttä lajia kuin sinfoniaa. Sarjallisuus ja matemaattisuus olivat ajan henkeä Ranskassa niin vahvasti, että omaperäinen säveltäjä leimattiin taantumukselliseksi vain siksi, että hän sävelsi sinfonian ja kutsui sitä sinfoniaksi.

Dutilleux yhdisteli musiikissaan erilaisia vaikutteita. Hän ei torjunut sarjallisuutta, vaikutusvaltaisinta eurooppalaisen musiikillisen modernismin suuntausta, vaan omaksui siitä valikoiden vaikutteita siten kuin katsoi niiden sopivan omaan sävellystapaansa ja ilmaisuunsa. Hän ei kuitenkaan hylännyt aistillissävyistä varhaista ranskalaista modernismia, vaan hänen teoksissaan pystyy yleensä kuulemaan myös Debussyn, Ravelin ja Rousselin vaikutteita. Myös jazzista Dutilleux oli kiinnostunut, ja tämän voi toisinaan huomata hänen erikoisissa ja monimutkaisissa rytmeissään. Ulkomusiikillista innoitusta säveltäjä ammensi kirjallisuudesta ja kuvataiteesta; hänen suurin ihailunsa kohdistui Charles Baudelairen, Marcel Proustin ja Vincent van Goghin tuotantoon.
Dutilleux'n musiikki on ranskalaisen tradition mukaisesti aistillisesti suggestiivista, mutta myös häilyväistä ja unenomaista. Hänen useimmissa teoksissaan yhdistyvät aistillisuus ja täsmällisyys. Impressionistinen ohikiitävien vaikutelmien taltiointi ja melankolia ovat piirteitä, jotka toistuvat hänen tuotannossaan. Dutilleux'n teokset ovat häilyväisen luonteensa vuoksi hyvin riippuvaisia omistautuneesta ja innostuneesta esittäjäkunnasta. Olen kuullut livenä muutamia hänen teoksiaan ja pettynyt siihen, miten esityksistä on puuttunut kaikki jännitys, keskittyneisyys ja hienovireinen yritys. Ilman näitä avuja Dutilleux'n laadukas musiikki voi jättää kylmäksi.

Vaikka uusi sodanjälkeinen musiikkiestablishmentti ensin torjui Dutilleux'n, oli yleisön reaktio toinen, ja vähitellen sitkeä ja kärsivällinen säveltäjä sai yhä enemmän tunnustusta omaperäisestä ja tinkimättömästä tuotannostaan. 1970-luvulla hänet jo tunnustettiin merkittäväksi nykysäveltäjäksi, ja 1990-luvulla hän sai kunnioitetun musiikkivanhuksen sädekehän. 2000-luvulla uusia sävellyksiä lähetettiin yhä harvakseltaan maailmalle Dutilleux'n kodista Pariisin Île Saint-Louis'lta. Dutilleux'n puoliso, pianisti Geneviève Joy (s. 1919) kuoli vuonna 2009, ja tämän jälkeen säveltäjän terveys heikkeni, mutta aivan loppuun saakka hän seurasi musiikkimaailman tapahtumia ja osallistui aktiivisesti musiikkinsa esitysten ja levytysten valmisteluun. Seuraavaksi käsiteltävää albumia voi hyvällä syyllä pitää Dutilleux'n jäähyväislevyä. Se julkaistiin tämän vuoden tammikuussa.



Henri Dutilleux:

Correspondances (2003). [Ensimmäinen levytys]
Barbara Hannigan, sopraano.

"Tout un monde lointain..." sellolle ja orkesterille (1970).
Anssi Karttunen, sello.

The Shadows of Time: viisi edpisodia orkesterille (1997).
 Basile Buffin, Alexandre Selvestrel, Armand Sztykgold, poikakuorosolistit.

Orchestre Philharmonique de Radio France, Esa-Pekka Salonen.

Deutsche Grammophon, äänitetty Opéra Bastillessa 2011 ja Alfortvillessa 2012 (Shadows).

Tämän vuoden alussa julkaistu, melankolisen urbaanilla kansikuvalla varustettu albumi on viimeinen, jonka tulkintoihin Dutilleux oli itse vaikuttamassa ja jolle hän antoi henkilökohtaisen hyväksyntänsä sekä suosituksensa alkaen siitä, että ehdotti itse tämän albumin tekemistä. Hän kuuli radiosta entisen oppilaansa Esa-Pekka Salosen johtavan vuonna 2003 valmistunutta laulusarjaansa Correspondances ja toivoi, että hän johtaisi ensimmäisen levytyksen tästä teoksesta. Myös sopraano Barbara Hannigan on säveltäjän oma valinta.

Vaikka nimivalinta pohjautuukin Dutilleux'n suuresti ihailemaan Baudelaireen, Correspondances kääntyisi varsin hyvin suomeksi muotoon Kirjeitä tai Kirjeenvaihtoa. Valitut tekstit sisältävät näet orkesterilaulun lajityypille luonteenomaisten runojen (kirjoittajina Rainer Maria Rilke ja Prithwindra Mukherjee) lisäksi myös kaksi otetta kirjeistä: Aleksandr Solženitsynin kirjeen Mstislav Rostropovitšille ja tämän puolisolle Galina Višnevskajalle sekä Vincent van Goghin veljelleen Theolle kirjoitaman viestin. Tekstien teemat vaihtelevat kaipauksesta maanpakolaisuuteen ja maalausten symboliikka-analyysiin, mutta niitä pitelee yhdessä säveltäjän Baudelairelta omaksuma idea aistien perimmäisestä yhteydestä. Musiikki tähtää ohjelmalehtisen mukaan jonkinlaiseen synestesian kuvaukseen, ja tätä puolta voinee parhaiten tarkastella kuuntelemalla teosta tarkkaan sanoja samalla lukien. 
Dutilleux käyttää orkesteria hyvin hienovaraisesti erittäin monipuolisiin efekteihin, ja Hannigan laulaa omistautuneesti sekä säveltäjän omintakeiseen tyyliin luonnollisen oloisesti mukautuen. Teoksen huipennuksena voi pitää tätä levytystä varten erikseen sävellettyä finaalia, jossa Vincent van Gogh yltyy runolliseksi kertoessaan veljelleen, millaista on maalata öistä tähtitaivasta. Musiikki tavoittaa tekstin haltioituneisuuden ja vakavan innostuksen vaikuttavasti ja värikkäästi.

Tout un monde lointain... on sellokonsertto kaikilta muilta osiltaan kuin virallisen nimensä puolesta. Nimi on jälleen peräisin Baudelairelta: se viittaa kaukaiseen maailmaan, ja musiikki tosiaan liikkuu arvoituksellisesti ja surumielisesti etäännytetyissä äänimaailmoissa, joihin ei ole aivan helppoa päästä sisään.
Anssi Karttunen hallitsee monimutkaisen ja vaativan teoksen ihailtavasti, ja hänen soitossaan on myös hieman viileyttä, mikä korostaa musiikin etäisiä piirteitä. Teos kuulostaa jatkuvasti olevan jossakin juuri ja juuri tavoittamattomissa. Tästä huolimatta kyseessä ei ole mikään hajanainen vaikutelmasarja, vaan tiivis ja etenevä kokonaisuus. Sellokonserttojen joukossa Dutilleux'n teos on ainutlaatuinen erikoisuus.

The Shadows of Time -sarjassa Dutilleux käsittelee itselleen merkityksellistä ajan ja muistin tematiikkaa. Samalla teos on eräänlainen surumielisen kaunis tilinpäätös Euroopan 1900-luvulle, sillä lyhyet, poikakuorosolistien laulamat tekstit viittaavat Anne Frankin päiväkirjaan. Vuonna 1997 valmistunut teos on minusta albumin loistokkain. Synkkien ja jopa kylmäävien vaiheiden jälkeen se sukeltaa lähes myöhäisromanttisen uhkeaan sointimaailmaan, missä Dutilleux todistaa olevansa pikkutarkan orkesterilla maalaamisen mestari.

Dutilleux'n musiikki ei ole varmasti helpoimmin lähestyttävissä vasta-alkajalle, joka tulee sen pariin tutustuttuaan vain 1700- ja 1800-lukujen klassiseen musiikkiin. Se on kuitenkin 1900-lukulaisen modernismin eloisinta, omintakeisinta ja palkitsevinta laitaa. Teokset vaativat aikaa ja kärsivällisyyttä, mutta ne myös kestävät lukuisia kuuntelukertoja, joilla aina tulee valoon jotain uutta, yleensä hätkähdyttävää ja nerokasta, sillä säveltäjä on hienovaraisen orkesterinkäytön, sointivärin sekä valon ja varjon mestari. Levyn valmistumisolosuhteet huomioon ottaen kuulija voi myös luottaa siihen, että esitykset tosiaan vastaavat säveltäjän tarkoituksia ja tavoitteita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti