Berlioz: Romeo ja Julia

William Shakespearen juhlavuosi kulminoituu 26.4.2014, jolloin hänen kasteestaan Stratford-on-Avonissa on kulunut 450 vuotta. (Shakespearen tarkkaa syntymäaikaa ei tiedetä, mutta symmetriasta pitävät ajoittavat sen huhtikuun 23. päivään, koska hän kuoli samalla päivämäärällä 1616.) Sitä sietää muistaa, jos ei nyt varsinasen bardolatrian merkeissä, niin ainakin tunnustaen, että lähinnä Raamatun kirjoittajilla sekä kreikkalaisten myyttien kirjallistajilla on ollut yhtä laaja-alainen ja välittömästi tunnistettava vaikutus koko länsimaisen kulttuurin kokonaisuuteen. Puhumattakaan siitä, että hän loi englannin kieleen yli 1700 sanaa, kuten auspicious, bump, generous, gloomy, hurry, lonely, obscene, road ja suspicious.

Hmm, en löydä oikeaa sanaa ilmaistakseni asian... no, keksin uuden.

Shakespearen teokset eivät koskaan ole ensiesityksiensä jälkeen pysyneet poissa näyttämöiltä (joskin on surullisen huomionarvoista, että tietooni ei ole tullut, että tänä juhlavuonna yhdessäkään suomalaisessa ammattilaisteatterissa esitettäisiin Shakespeare-produktiota), mutta niiden globaali ja rakettimainen nousu suureen suosioon tapahtui romantiikan aikakaudella 1800-luvulla. Tuolloin Shakespeare teki lopullisen läpimurron Manner-Euroopassa, jonka kulttuurielämä täyttyi nopeasti shakespeariaanisista aiheista kaikkien taiteiden alueella. Nuoret romantikot ottivat englantilaisen draamakirjailijan vastaan kiihkeän innokkaasti. Suosituimmiksi romantiikan aikana osoittautuivat Shakespearen tragediat kohtalonomaisine ja aavemaisine elementteineen. Macbethille profetoivat noidat, Hamletin harhailut Helsingørin linnanmuureilla ja Learin iloton hovi vetosivat romantikkojen mielikuvitukseen. Ehkä kaikkein suosituin Bardin (kuten häntä äidinkielellään kutsutaan) aiheista aina 1800-luvulta lähtien on kuitenkin kertomus kahdesta veronalaisesta teinistä, jotka heittävät henkensä typerän sukuriidan vuoksi. Romeo ja Julia on tuottanut niin paljon erilaisia kulttuurisia tulkintoja ja johdeteoksia, että vain Hamlet pystyy kilpailemaan sen kanssa. Shakespeare-merkkivuoden kunniaksi käsittelen tänään erään ranskalaisen romantikon näkemystä Romeon ja Julian tragediasta.

Romanttinen näkemys Romeon ja Julian viimeisestä yhteisestä suudelmasta. Francesco Hayezin maalaus 1820-luvulta.

Hector Berlioz (1803–69) oli ranskalaisista romantikoista vimmaisin ja todennäköisesti myös neuroottisin. Hän oli myös kirjallisuuden suurkuluttaja, joka innoittui erityisesti ajattomien draamojen intohimoisimmista kohtauksista. Klassisesta ja mannermaisesta traditiosta häneen vetosivat erityisesti Vergilius ja Goethe, mutta syvimmin hän oli lumoutunut englanninkielisestä kirjallisuudesta, jota ahmi käännöksinä (Berlioz osasi tuskin lainkaan englantia ja oli ilmeisesti poikkeuksellisen huono oppimaan kieliä.) Hän muunsi musiikiksi vaikutelmiaan lordi Byronin runoelmista, Sir Walter Scottin historiallisista romaaneista ja Shakespearen draamoista. 

1800-luvun alussa Shakespearen vaikutus oli huomattavan voimakas juuri ranskalaisten varhaisromantikkojen, kuten Berlioz'n ja Delacroix'n, keskuudessa. Stratfordin mestarin draamoissa nuoriin ranskalaisiin vetosi epäilemättä ainakin hänen teostensa suuri kontrasti ranskalaiseen teatteritraditioon. Vielä 1800-luvun alussa ranskalaisessa teatterissa ihanteena oli draamallinen ykseys, joka edellytti, että ihanteellisessa näytelmässä tapahtumat sattuvat samassa paikassa mielellään saman vuorokauden aikana. Tällaiseen kieltämättä rajoittavaan ihanteeseen kyllästyneille Shakespearen luova ajan ja tapahtumapaikan vaihtelu sekä enemmän tai vähemmän pääkertomukseen liittyvät sivujuonet olivat epäilemättä raikas ja mielikuvitusta kiihottava tuulahdus.

Berlioz oli jo valmiiksi Shakespearen lumoissa käydessään Ranskassa vierailevan brittiläisen teatteriseurueen näytännössä 1828, kun hän lisäksi kaukorakastui palavasti Julian ja Ofelian rooleja esittäneeseen irlantilaiseen Harriet Smithsoniin, jonka kanssa aloitti kirjeenvaihdon, jolle sävelsi kuuluisan Fantastisen sinfoniansa ja jonka kanssa lopulta avioitui 1833. Avioliitto ei ollut onnellinen, sillä pariskunnalla ei ollut yhteistä kieltä - Smithsonin ranska oli hapuilevaa ja Berlioz'n englanti lähes olematonta - ja lisäksi Berlioz ranskalaisena miehenä alkoi ennen pitkää pitää rakastajatarta. Pari erosi vuonna 1843.

Romanttinen valokuvanäkemys Hector Berlioz'sta.

Vaikka Berlioz'n avioelämässä ja henkilökohtaisissa romansseissa on tragikomedian ja farssin piirteitä, vaikutti häneen Shakespearen teoksista vahvimmin romanttinen tragedia Romeo ja Julia. Hän suunnitteli näytelmän tiivistämistä musiikilliseen versioon pitkään, kunnes siihen tarjoutui mahdollisuus vuonna 1839. Alun perin tähtäimessä oli ooppera, mutta äskettäin flopannut suurponnistus Benvenuto Cellini oli Berlioz'lle sellainen isku, että hän katsoi mahdottomaksi ottaa uutta yhtä suurta taloudellista riskiä. (Tunnetuimman oopperaversion draamasta laati sittemmin Charles Gounod 1867. Muita tunnettuja veronalaisesta tragediasta ammentavia sävellyksiä ovat Tšaikovskin "fantasia-alkusoitto" [1869] ja Prokofjevin baletti [1935].)

Berlioz päätyi säveltämään laajan ohjelmallisen sinfonian, johon sisältyy merkittäviä osia kuorolle ja solisteille. Tämä oli sinfoniakirjallisuudessa vielä varsin uutta: ensimmäinen näitä konsteja käyttävä sinfonia, Beethovenin Yhdeksäs, oli sävelletty vain viitisentoista vuotta aiemmin. Berlioz hylkäsi ajatuksen näytelmän tapahtumien uskollisesta toistamisesta roolituksineen, vaan sävelsi kokonaisuuden, joka käsittelee muutamia häntä itseään kiinnostavia kohtauksia ja aiheita osin täysin instrumentaalisesti, osin kuoron ja solistien kommentoimina ja kertaamina. Tekstikään ei ole Shakespearea, vaan säveltäjän oman proosamuotoisen uudelleenkerronnan pohjalta runoilija Émile Deschampesin lyyriseksi sovittama tulkinta. Rooleja ei solisteilla ole, lukuun ottamatta bassoa, joka (hieman erikoinen valinta kieltämättä) esittää Veli Laurencea.

Berlioz itse ei pitänyt teosta sävelrunona tai kantaattina (se kävisi molemmista), vaan "dramaattisena sinfoniana". Luokituksesta riippumatta se on Fantastisen sinfonian ohella hänen mestariteoksiaan, joka ei erityisvaatimustensa takia kuitenkaan pääse kovin usein esille sen paremmin konserttiohjelmistoissa kuin levytyksissäkään. Taltiointeja ei siis ole tarjolla mielin määrin, ja nyt otan käsittelyyn yhden varsin viimeaikaisen.

Berlioz: Roméo et Juliette: Symphonie dramatique.

Daniela Barcellona, mezzosopraano; Kenneth Tarver, tenori;
Orlin Anastassov, basso.

London Symphony Chorus, Stephen Westrop.

London Symphony Orchestra, Sir Colin Davis.

LSO (2CD), äänitetty Lontoon Barbicanissa 2000. 92 min 11 sek.

Sir Colin Davis (1927–2013) tunnettiin erityisesti Berlioz'n tulkitsijana, ja hän levytti useita ranskalaisromantikon teoksia moneen kertaan tuottaen hieman erityyppisiä tulkintoja. Tämä vuonna 2000 Lontoossa taltioitu esitys on huomattava hienovireisyytensä, romanssivaikutelmien ja unenomaisten tunnelmien herkän korostamisen ansiosta.

Sinfonia alkaa ikään kuin taustoittavasta, rempseästä aiheesta, joka esittelee lyhyesti renessanssiajan Veronaa ja kuvastaa lyhyesti sukuriitoja sekä muita levottomuuksia. Solistit kommentoivat Capulet- ja Montague-sukujen traditionaalista vihanpitoa. Johdantona tämä on varsin mallikas, mutta sinfonian sydämen muodostavat keskiosan laajat, innovatiiviset, yllättävät ja herkästi hahmotellut orkesteriosat. Huomattavan hieno hetki on sinfonian toisen osion alkukappaleessa, jossa Romeon kaihon ja Capuletien järjestämän suuren juhlan aiheet punoutuvat yhteen samanaikaisesti esitetyssä larghettossa ja allegrossa, mikä lienee kontrapunktin ystäville pornografista lähentelevä kokemus. On hienoa kuulla säveltäjää innoituksen ja taidon huipulla.

Laaja, n. 20 minuuttia kestävä, kuoron tehostama Lemmenkohtaus on aistillinen, lennokas nokturni ja edelleen Berlioz'n parasta tarjottavaa. Tämä lumoava osa teki Richard Wagneriin suuren vaikutuksen. Hän lähetti sittemmin Tristanin ja Isolden autografikappaleen Berlioz'lle omistuskirjoituksella varustettuna katsoen Romeon ja Julian kuulemisen ko. oopperan alkusysäykseksi. Tätä lumoavaa kohtausta seuraa scherzo nimeltään Kuningatar Mab. Kyseessä ei ole näytelmän henkilöhahmo, vaan Mercution kiusoittelevassa puheessaan (1. näytös, IV kohtaus) mainitsema keijuhaltijatar, joka loihtii ihmisten mieliin lumoavia uninäkyjä:

She is the fairies’ midwife, and she comes
In shape no bigger than an agate-stone
On the fore-finger of an alderman,
Drawn with a team of little atomies
Athwart men's noses as they lies asleep;
Her wagon-spokes made of long spinners’ legs,
The cover of the wings of grasshoppers,
The traces of the smallest spider's web,
The collars of the moonshine's wat'ry beams,
Her whip of cricket's bone; the lash of film;
Her waggoner a small grey-coated gnat,
Not half so big as a round little worm
Pricked from the lazy finger of a maid:
Her chariot is an empty hazelnut
Made by the joiner squirrel or old grub,
Time out o’ mind the fairies’ coachmakers.

Tämä leikkisä ja touhukas osa on perin valloittava, ja sitä on toisinaan esitetty itsenäisenäkin kappaleena.

Seuraavassa osassa kuvataan Julian ruumissaattoa. Tämä kohtaus ei ole Shakespearen alkuperäistekstissä, vaan on myöhemmin lisätty kohtaus, joka kuului vielä 1800-luvulla usein näytelmäproduktioihin. Kyseessä on varsin erikoinen kappale, joka tuntuu aprikoivan hautajaismarssin ja surumielisen valssin välillä. Sinfonian loppuosiossa kuvataan kohtaus hautaholvissa hyvin kiihtyneissä tunnelmissa, ja sitten basso esittää Isä Laurencen roolissa valittavan aarian. Sinfonia kulminoituu suureen kuoro- ja orkesteripauhuun, jollaisten toteutuksessa Berlioz on mestari.

Tömän livekonserttitaltioinnin äänenlaatu ei ole missään nimessä ideaali. Äänitys ei ole kovin runsas, ja paikoitellen musiikki tuntuu kantautuvan sangen pitkän matkan päästä. Yksityiskohdat kuitenkin erottuvat, soitto on selkeätä, ja vivahteet välittyvät hyvin. Davisin johto on punnittua ja hienostunutta. Erityisesti pianissimot ovat vaikuttavia. Kokonaistulkinta on rauhallinen, sensuaalisia ja herkkiä sävyjä painottava. Solistit - italialainen Barcellona, amerikkalainen Tarver ja bulgarialainen Anastassov - tekevät erinomaista työtä, ja varsinkin viimeksi mainittu on perin vaikuttava. Äänitys voisi olla täyteläisempi, joskin konserttitaltioinniksi tätä voi pitää varsin hyvätasoisena, mutta ennen kaikkea kokonaisuus on lyyrinen, hellä, hienopiirteinen ja berlioz'maisella tavalla elegantti.