Jos voisin ilmaista sanoilla saman kuin musiikilla, käyttäisin tietysti kielellistä ilmaisua. Musiikki on itsenäistä ja paljon rikkaampaa. Musiikki alkaa siinä, missä kielen mahdollisuudet loppuvat. Siksi kirjoitan musiikkia.Jos on pakko valita yksi henkilö itsenäisen Suomen ensimmäisen vuosisadan taiteilijaksi ylitse muiden, on valinta minulle helppo. Niin monipuolinen ja tasokas taiteen kirjo kuin Suomessa onkin sadassa vuodessa maalattu, veistetty, esitetty ja kielillämme kirjoitettu, on yksi hahmo hieman ylitse muiden koko suomalaisen taiteen historiassa.
-Jean Sibelius, 1919
Jean Sibeliuksen merkitys Suomen itsenäistymisen murroskauden kulttuurille ja kansalliselle itseymmärrykselle on ollut valtava. Sibeliuksen omaperäinen äänimaailma ja sävelkieli herättivät mielenkiintoa jo varhain myös ulkomailla, mikä vaikutti osaltaan siihen, että musiikki nousi uudella tavalla Suomi-kuvan fokukseen. Suomen kirjallisuudella ja Kalevalalla oli edessään suuria vastuksia eurooppalaisella näyttämöllä, kun ei-indoeurooppalainen valtakielemme ei aivan mutkattomasti käänny germaanisiin ja romaanisiin ilmiasuihin. Musiikki taas on sangen universaali kieli, ja Sibeliuksen jäljittelemättömän omaperäisestä musiikista Suomi sai 1890-luvulta alkaen kulttuurisen erityislähettilään kaikkialla läntisessä maailmassa, jonka tiedostus ja sympatia ovat olleet koko maan kannalta niin tärkeitä.
Sibeliuksesta ja taidemusiikista yleensä tuli suomalaisen kulttuurin keskeisiä areenoja, millä on ollut suunnaton vaikutus suomalaiseen kulttuuriin. Se osoitti suomalaisten hallitsevan suvereenisti ja omalaatuisesti erään länsimaisen laiteen kompleksisimmista ja perinteikkäimmistä luomuksista, sinfonisen taidemusiikin. Suomi on maailman maista Itävallan ohella se, jonka näkyvyydessä ja omakuvassa klassisella musiikilla on muihin osa-alueisiin nähden huomattavan suuri merkitys. Ilman Sibeliusta Suomi tuskin olisi väkilukuun nähden eniten maailmanluokan taidemuusikkoja tuottava maa.
Sibelius itse kulki tien villistä kansallisromantikosta hillityn tehokkaaksi modernistiksi tinkimättä orkesterimusiikkinsa omaehtoisuudesta ja omasta sinfonisesta visiosta. Hänen musiikillinen ilmaisunsa tiivistyi vähitellen Kullervon laajoista ja seikkaperäisistä musiikkidraamoista yksiosaiseen sinfoniaan, jossa itse aikakin, maailmamme neljäs ulottuvuus, paketoidaan mystiseksi konsentraatiksi. Elämänsä kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana hän sävelsi enää hyvin vähän, lausuen usealle vieraalle arvoituksellisesti, että "hiljaisuus puhuu".
Vaikka Ainola pysyikin vuodesta 1926 huomattavan hiljaisena, nautti sen isäntä liki universaalista suosiosta ja rakkaudesta, joka elinaikana tulee harvan taitelijan osaksi. Hän sai syntymäpäivinään huomionosoituksia kaikkialta maailmasta, joista mainittakoon vaikkapa Churchillin ja Trumanin sikarilahjat sekä Paasikiven muistelot Hämeenlinnan lyseosta. Jopa Neuvostoliitossa Sibelius hyväksyttiin osana hyvien ja luottamuksellisten suhteiden kulttuurivaihtoa. Ankarin ja epäoikeudenmukaisin kritiikki tuli armeliaasti säveltäjän jo kuoltua, ja sekin on jäänyt ansaitun tunnustuksen varjoon. Sibeliuksen kolme viimeistä sinfoniaa on laskettava koko vuosisatansa omalaatuisimpiin ja kiehtovimpiin, ja säveltäjän tuotannon kokonaisuus kuuluu, kuten YK:n yleiskokous hänen kuollessaan julisti, koko maailmalle. Ammennettakoon tästä runsaasta ja raikkaasta kaivosta vielä vuosisatojen ajan.
Tämänkertaisen levyn teemana voisi olla vaikkapa Sibelius runoilijana. Luvassa on näet edustava ja kronologinen kattaus suuren taiteilijamme sävelrunoja aina hänen uransa alusta sen loppuun.
Jean Sibelius (1865–1957):
En saga (Satu), op. 9 (1892) (17:26)
Tuonelan joutsen, op. 22/2 (1895) (8:17)
Finlandia, op. 26 (1899) (7:41)
Aallottaret, op. 73 (1914) (8:57)
Tapiola, op. 112 (1926) (18:47)
Tukholman kuninkaallinen filharmoninen orkesteri, Sir Andrew Davis.
Warner Apex (alk. Finlandia Records), äänitetty Tukholmassa 1996. 61:57.
Muiden ansioidensa ohella tämä Finlandia Recordsin uudelleenjulkaisu Warnerin halvemmassa esillepanossa antaa edustavan katsauksen Sibeliuksen tyylin kehityksestä 1890-luvun kansallisromantiikasta 1910-luvun impressionistiseen modernismiin ja aina säveltäjän viimeisen suuren orkesteriteoksen hyiseen koruttomuuteen 1920-luvulla.
Valikoiman kehyksinä on kaksi toisiinsa peilautuvaa laajaa sävelrunoa. En saga (1892) oli Sibeliukselle hyvin henkilökohtainen ja psykologisesti merkityksellinen luomus, ja se vertautuu sekä kestonsa että arvoituksellisen ja kesyttömän pohjoisen aiheensa myötä Tapiolaan (1926), joka jäi säveltäjän viimeiseksi merkittäväksi teokseksi, ikään kuin koskaan valmistumattoman kahdeksannen sinfonian korvikkeeksi, joka tosin ansaitsee tulla kuulluksi omilla ehdoillaan.
Tuonelan joutsen ja Finlandia ovat tietysti vakituisempaakin vakituisempia Sibelius-numeroita, joita takavuosikymmeninä esiintyi täytteenä ja ylimääräisinä useimmilla herran sinfonialevytyksillä. Aallottaret sen sijaan on harvinaisempi valinta, ja juuri Aallotarten, En sagan (suomenkielinen nimi Satu tuntuu riittämättömältä ja konnotaatioiltaan väärältä) ja Tapiolan yhdistelmä tekee tästä albumista kunnianhimoisen ja mielenkiintoisen.
Andrew Davis on kunnostautunut brittiläisen musiikin runollisena tulkitsijana esimerkiksi Deliusin herkissä sävelmaalauksissa, ja hänen kärsivällinen korvansa ja yksityiskohtien hallintansa on avuksi myös Sibeliuksen sävelkertomuksissa. En saga käynnistyy hieman turhankin ripeästi, mutta mukaan on annosteltu ilahduttavasti lumousta ja mystiikkaa. Omintakeisen sävelrunon oikukkaat vaihtelut ja maagiset sävyt rakentuvat vetoavaksi musiikilliseksi seikkailukertomukseksi, jossa riittää vauhtia, käänteitä ja tilaa kuulijan omalle mielikuvitukselle narratiivine täydentämiseen. Tätä teosta esitetään turhan harvoin Suomen ulkopuolella, ja on erityisen ilahduttavaa kuulla sitä ulkomaisen, joskin Sibeliukseen tottuneen, orkesterin ja kapellimestarin näin mukaansatempaavasti toteuttamana.
Tuonelan joutsen ja Finlandia täyttävät kaikki odotukset. Englannintorvi soi kauniin synkästi joskin hieman kuin taka-alalta, ja Finlandiaa on ripeytetty. Jälkimmäinen on aivan pätevä valinta, sillä suomalaisissa juhlatilaisuuksissa tätä sinfonista runoa on käynyt tavaksi venyttää yli yhdeksänkin minuutin. Davis osoittaa, että oikeilla valinnoilla teos toimii myös tiiviimmällä tempolla, olkoonkin että tämä hieman heikentää kontrastia johdantojakson ja sitä seuraavan riemukkaan orkestraalisen taistelun välillä. Juhlallisuus ei tästä kuitenkaan tässä tulkinnassa kärsi.
Aallottaret kuuluu Debussyn La merin ohella orkesterimusiikin loisteliaimpiin ja läiskähtelevimpiin vesielementin kuvauksiin. Tämä vakavasti aliesitetty mestariteos luo läpikuultavia orkesteripyörteitä. Aallotarten orkestraaliset tekstuurit ja heijastuspinnat ovat äärimmäisen vaativia, ja Davis ruotsalaisorkestereineen suoriutuu tästä upean notkeasti. Davisin Aallottaret kestää vertailun mihin tahansa kuulemaani versioon, mikä kasvattaa tämän halvan uudelleenjulkaisun houkuttelevuutta.
Tapiola on haastava urakka kenelle tahansa kapellimestarille ja mille tahansa orkesterille. Sibeliuksen synkän abstrakti erämaarunoelma on vavisuttava kuvaus vieraasta ja epäinhimillisestä, joka silti pyrkii liki. Poikkitaiteellisesti tätä hyytävän yksinäisyyden vaikutelmaa huokuvaa mestariteosta voisi jopa luonnehtia lovecraftilaiseksi musiikiksi. Se ei kuitenkaan tietyistä vivahteistaan huolimatta ole suoranaista kauhumusiikkia, vaan pikemminkin aavistuksenomainen kokemus näköpiirimme rajamailta. Se maalailee hahmoja ja liikesarjoja, joissa olemme pareidolisesti havaitsevinamme jotakin tuttua, jotakin tarkoituksellista, kunnes se paljastuu joksikin täysin vieraaksi ja käsityskykymme ulkopuoliseksi – kenties vain jaetuksi atavistiseksi muistumaksi kaukaisesta menneisyydestä. Ehkä tähän viitoittaa myös säveltäjän partituurin saatteeksi sepustama runo:
On metsät Pohjolassa sankat, tummatSibelius rakasti luontoa tavalla, joka oli samanaikaisesti porvarillisen romanttinen ja panteistinen. Nuorena hän kävi tarkoituksellisesti hiihtoretkillä Karjalan salomailla, vanhemmiten hänelle riitti kävelyretki Järvenpään ympäristön metsäisissä ja kallioisissa maisemissa. Tapiolassa väikkyvät vahvoina panteismi ja romantiikan synkemmät sävyt. Sävellyksen tiiviin käsittelyn pohjana on lyhyt, surumielinen teema, joka käy läpi kehitystä ja muuntelua erilaisissa musiikillisissa kerroksissa ja orkestraalisissa tekstuureissa. Mitä tutummaksi teema meille käy, sitä vieraammaksi käy sen ympäristö, kuin johdattaen meitä maalauksellisen kuulaista metsiköistä kohti korpia, joissa valokin tuntuu vain viitteelliseltä.
ne ikisalat, haaveet hurjat loi.
Asunnot Tapion on siellä kummat,
haltiat väikkyy, hämyn äänet soi.
Sanallisten säkeiden ilmaisemat myyttiset hahmot ovat läsnä vain aavistuksina, ja tämä sinfoninen maisema on hyvin toisenlaisen kuin Arkadian lehtojen mytologiset näkymät, joissa ihmiskasvoiset nymfit kisailevat. Jos jotain klassillista haluaa Tapiolaan tuoda, olisi se ehkä paanisuuden tuntu. Kreikkalaisten mukaan ihminen saattoi kaukana sivistyksestä, syrjäisissä erämaissa, joutua paanisen kauhun valtaan. Tämän tilan aiheutti Pan-jumalan olemus, joka ilmeni jonkinlaisena merkkinä siitä, että kulkija on uskaltautunut liian kauas siitä maailmasta, jossa ihmisjärjellä ja sen luomuksilla on mitään sijaa.
Kerroksittainen orkestraatio ja petollinen teema johtavat tietysti hyiseen huipentumaan, joka jättää jälkeensä vain arvoituksellisen yksinäisyyden. Mitä siis on saavutettu? Parhaimmillaan ehkä ohimenevä tunne ykseydestä. Olen melko vahvasti kaupunki-ihminen, mutta olen muutamia kertoja kokenut jotakin (vieläpä selvin päin), mistä voin kuulla Tapiolassa kaikuja. Kun näkyvissä ei ole muuta merkkiä ihmisestä kuin nopeasti umpeutuva polku ja kun pelkästään kuivia oksia on niin tiheälti, että ne riittävät yksin pimentämään päivän, kun mättäiden koostumusta on mahdotonta enää arvailla ja kun naavaiset rungot hajauttavat tuulenvireenkin joka suunnasta puhkuvien epämääräisten, maanhajuisten puhallusten sarjaksi, ja kun siirtolohkareet alkavat näyttää olioilta, joilla on oma mieli, tunkeutuu tajuntaan epäilemättä aivojen omatekoisesta aktiviteetista sellainen kummallinen tuntemus, että on itse jonkin kollektiivisen tarkkailun kohteena, että jokin sinänsä välinpitämätön vieras seuraa liikkeitä. Hetken voi tuntua siltä kuin koko ympäristö olisi yhtä, jonkin yhden voiman hallitsema kokonaisuus. Tämä tuntemus ei kestä pitkään, ja vaikkei se olekaan välttämättä täysin epämiellyttävä, on se teknisessä kulttuurisivilisaatiossa elävälle itsestään tietoiselle yksilölle lievästi horjuttava. Ja tässä kielen mahdollisuudet loppuvat.
Tämä arvoituksellisen tuttuuden ja torjuvan vierauden volatiili rajapinta Tapiolassa minulle parhaimmillaan ilmenee, ja tämän ainutlaatuisuutensa sekä musiikillisen kokonaisuutensa horjumattoman hallinnan ansiosta kyseinen sävellys on minun kirjoissani 1900-luvun huomattavimpia läntisiä taideteoksia.
Davisin tukholmalainen Tapiola on ennen kaikkea rakenteellisesti ja musiikin kokonaisnarratiivin kannalta erinomainen. Runous on älykkäästi hallittua, ja tempot sekä painotukset tukevat ja rakentavat pettävän loogisen mysteerin orgaanista edistymistä. Teosta kelpaa seurata niin kuvallisena kertomuksena pohjoisten metsien hämäristä näkymistä kuin abstraktiksi kompressoituna sinfonianakin, tai miksei vaikka näiden yhdistelmänä. Davis on paljastanut Delius-levytyksissä olevansa herkkien vivahteiden mestari, ja Tapiolassa hän yhdistää nämä lahjansa kovaan mutta silti eläväiseen sinfoniseen logiikkaan, joka tavoittaa ihailtavasti sellaisen orgaanisen rakentumistyylin, josta Sibeliuksessa muun ohella pidän. Huipentumat hyytävät ansiokkaasti veren, mutta jos nyt jotain on keksittävä, niin paletilla olisi voinut sekoittaa vielä aavistuksen synkempääkin sävyä valittuihin kohtiin. Varsinaista moitittavaa ei kuitenkaan jää, ja kokemus on useidenkin kuuntelukertojen jälkeen vangitseva ja virkistävä.
Pelkkä kunnianhimoinen ohjelma tekee tästä albumista huomionarvoisen, mutta Davisin ja Tukholman kuninkaallisen filharmonian tasokas tulkinta nostaa sen arvokkaaksi lisäksi Sibeliuksen sävelrunojen sarjassa. Alalla on kohtalaisesti kilpailua, mutta tehokkaat ja runolliset tulkinnat levyn kolmesta laajasta ja hieman harvemmin kuullusta teoksesta nostavat julkaisun (ja uudelleenjulkaisun) arvoa. Äänitys on hyvää tasoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti