torstai 18. huhtikuuta 2013

Debussy: La Mer; Ravel: Boléro; Musorgski: Näyttelykuvia

Ranskassa urkeni 1800-luvun lopulla varhaismodernistinen musiikkisuuntaus, joka alkoi painottaa säveltämisessä klassillisen muoto-opin sijaan tunnelmaa, sointiväriä, unenomaisuutta ja liukuvuutta. Suuntaus alkoi myös erkaantua tonaalisuudesta, mikä musiikin teoriaan perehtymättömälle kuulijalle tarkoittaa lähinnä sitä, että musiikki kuulostaa hieman erilaiselta ja häilyvältä traditionaaliseen klassiseen musiikkiin verrattuna. Tätä suuntausta kutsutaan yleensä impressionismiksi, siis samalla termillä, jolla viitataan myös Ranskassa samoihin aikoihin vaikuttaneeseen maalaustaiteen suuntaukseen.
Eräs Claude Monet'n monista, monista lummelampimaalauksista, joita pidetään impressionismin perikuvina.
Kaikkein tunnetuin impressionistisäveltäjistä kuitenkin inhosi syvästi impressionismi-luokitusta, mahdollisesti siksi, että hän itse oli niin kuvataiteessa kuin kirjallisuudessakin vahvasti kallellaan symbolismiin. Hänen terminologisista preferensseistään huolimatta impressionismi on yhä kätevin ja yleistajuisin termi hänen perustamalleen suuntaukselle.
Tuo kyseinen säveltäjä on Claude(-Achille) Debussy (1862–1918).
Debussy eli ranskalaiselle taiteilijalle sopivaa elämää usein vaihtuvine ja riitaisine rakastajattarineen, mutta toisaalta hän oli myös hellä ja huolehtiva isä, joka piti tytärtään silmäteränään. Hän rakasti Stéphane Mallarmén symbolistista runoutta ja Edgar Allan Poen makaabereja kertomuksia sekä Gustave Moreaun maalauksia ja japanilaista taidetta. Erityisesti japanilaisgraafikko Hokusain (n. 1760–1849) hiljattain Eurooppaan levinneet työt tekivät säveltäjään syvän vaikutuksen, varsinkin eräs tietty painoteos:
Suuri aalto Kanagawan rannikolla, n. 1830
Säveltäessään Debussy oli hektisen määrätietoinen ja päätyi poikkeavien esteettisten näkemystensä vuoksi ankaraan vastarintaan Ranskan musiikkielämän konservatiivien kanssa. Konservatiivit, joiden johtohahmoksi nousi aikoinaan uudistusmielinen Camille Saint-Saëns (1835–1921) hyökkäsivät ankarasti Debussyä vastaan syyttäen häntä suurin piirtein kaikista keksimistään perversioista, mielisairauksista ja onnettomuuksista. Teostensa ja tyylinsä puolustamisessa Debussy oli lannistumaton (kiukkuisten ääliökonservatiivien suosimaa keskustelunrämetyskanavaa eli internetiä ei vielä ollut keksitty), mutta yksinäisyydessä taipuvainen myös melankoliaan; hän kirjoitti kollegalleen Ernest Chaussonille: "Sieluni väri on raudanharmaa, ja murheelliset lepakot kaartelevat unelmieni kirkontornin ympärillä." Just.

Debussyn tunnetuimpia, mestarillisimpia ja vaikutusvaltaisimpia teoksia on kolmen "sinfonisen luonnoksen" eli käytännössä sävelrunon (ns. impressionistit eivät harrastaneet varsinaisia sinfonioita) sarja La Mer eli Meri, joka valmistui 1905 ja jota innoitti vahvasti Hokusain yllä nähty grafiikantyö. Se välittää meren rajattoman, hypnoottisen muutoksen, tuulenvireet, kasautuvat aallot ja keinahdukset äärimmäisen suggestiivisella, jopa huumavalla tavalla. Debussyn oman Faunin iltapäivän (1894), Richard Wagnerin Tristanin ja Isolden (1865) sekä Igor Stravinskyn Kevätuhrin (1913) ohella se on musiikillisen modernismin keskeisiä perusteoksia, ja tällä kertaa käsiteltävällä albumilla on siitä loistava tulkinta.

Konservatiivien vastustuksesta huolimatta Debussy oli kohtalaisen menestyksekäs ja sai myös virallista tunnustusta Ranskan kunnialegioonan ritarinarvon muodossa (1903). Hän keräsi ympärilleen pienen joukon työstään innoittuneita taiteilijoita, jotka jatkoivat hänen työtään niin Ranskassa kuin muuallakin, erityisesti Espanjassa. Säveltäjän terveys kuitenkin heikkeni. Hänellä diagnosoitiin suolistosyöpä vuonna 1909, ja pitkien sekä erittäin tuskallisten ja muutamissa tapauksissa uraauurtavien hoitojen jälkeenkin sairaus kuihdutti häntä niin, että luomisyö kävi lähes mahdottomaksi. Lisäksi vuonna 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota siirsi ymmärrettävästi päähuomion sotaponnistuksiin, ja ennennäkemättömän sodan keskellä Claire de lunen kaltaiset, herkkyydellään juovuttavat sävellykset tuntuivat jotenkin vääriltä.

Debussy kuoli 55-vuotiaana kotonaan Pariisissa 25.3.1918 juuri, kun kaupungin puolustus suurhyökkäykseen lähteneitä saksalaisia vastaan oli romahtamaisillaan. Lopulta Pariisi pelastui, mutta modernismin synnyn kannalta huomattavimpiin kuuluva taiteilija menetettiin ennen kuin 1900-luku oli ehtinyt kunnolla edes alkaa. Hänet haudattiin Pienelle Passyn haustausmaalle Pariisin keskustaan Eiffel-tornin vastarannalle.

Maurice Ravel (1875–1937) oli Debussyn ranskalaisista ihailijoista merkittävin ja lahjakkain. Baskilais-sveitsiläiseen perheeseen syntynyt Ravel on Nikolai Rimski-Korsakovin (jota hän myös suuresti ihaili) ohella historian loistokkaimpia orkestroijia, jonka sointivärin ja orkesteritekstuurien hallinta on poikkeuksetta mestarillista.
Ravelin tuotanto on varsin suppea. Hänen voimakas, perfektionistinen itsekritiikkinsä teki sävellystyöstä hyvin hidasta. Lisäksi sotapalvelus kuormurinkuljettajana länsirintamalla keskeytti luomistyön ja johti lopulta pahaan hermoromahdukseen, josta Ravel onneksi toipui. Hänelle alkoi kuitenkin 1930-luvun alussa tapahtuneen auto-onnettomuuden jälkeen ilmetä neurologisia oireita, jotka vaikeuttivat sävellystyötä entisestään. Aiheuttajaksi epäiltiin aivokasvainta, jota yritettiin leikata vuonna 1937. Kasvainta ei löytynyt, ja Ravel kuoli 28.12.1937 oltuaan koomassa noin viikon leikkauksen jälkeen. Hänen perikuntansa (joka koostuu muista kuin jälkeläisistä; Ravel ei ollut naimisissa, ja hänen on otaksuttu olleen homoseksuaali) on tienannut hänen kuolemaansa seuranneen 70 vuoden aikana (tekijänoikeudet raukesivat 2008) enemmän kuin kenenkään muun ranskalaisen säveltäjän perikunta musiikkigenrestä riippumatta. Jo elinaikanaan Ravel tienasi erittäin mukavasti sävellyksillään. Hänet muistetaan myös kaikkein tunnetuimmasta Musorgskin Näyttelykuvia-sarjan orkestraatiosta (myös tällä albumilla; lisää tuonnempana).

Ravelin teoksissa on samantyyppistä häilyvyyttä ja suggestiivista kuvausta kuin Debussyllä, mutta niihin yhdistyy poikkeuksellisen briljantti orkesterin voimavarojen maalauksellinen käyttö. Ravelin baletti Dafnis ja Khloe (1912), jota säveltäjä itse kuvasi "koreografiseksi sinfoniaksi" on parhaita esimerkkejä hänelle ominaisista rehevistä harmonioista ja suitsukkeen lailla huumaavasta tunnelmanrakentamisesta.

Tällä kertaa käsittelyssä olevan albumin päättävä runsaan vartin mittainen Boléro vuodelta 1928 on epäilemättä Ravelin tunnetuin teos. Se on myös hänen viimeisiä kokonaisia sävellyksiään. Säveltäjä kutsui sitä mestariteokseksi vailla musiikkia. Se oli alun perin tarkoitettu baletiksi, jonka tilasi maineikas venäläinen koreografi Ida Rubinstein, mutta siitä on sittemmin tullut eräs konserttisalien suosituimmista tehopakkauksista.
Ida Rubinstein. Yksityiskohta Valentin Serovin maalauksesta (1910)
Boléro on sävellys, jota ihmiset yleensä rakastavat tai sitten inhoavat tulisella, hiuksiarepivällä turhautumisella. Ravelia kiehoivat erilaiset tanssirytmit, varsinkin vanhahtavat ja espanjalaiset, ja Boléro tarjoaa esimerkin ainakin jälkimmäisestä kategoriasta. Vartin mittainen teos on käytännössä yksi ja sama melodia, joka toistuu samassa rytmissä yhä uudelleen ja uudelleen näennäisen loputtomasti vain erilaisina orkestraalisina kokoonpanoina ja kasvaen jatkuvasti volyymin ja voiman suhteen. Kyseessä on myös pikkurummun suurin orkestraalinen tähtihetki, sillä ko. rytmi-instrumentti on äänessä koko ajan ja muodostaa teoksen jäntevän selkärangan. 

Boléro on Ravelin orkestroijankykyjen mykistävä voimannäyttö, huumava ja vastustamattoman rituaalinomainen, upottava teos, jossa on läsnä vahva eroottinen vire, varsinkin räväkässä kliimaksissa, jolla on tapana mykistää yleisö, vaikka nämä tietävät, mitä tuleman pitää. Boléro on ehkä seksuaalisesti suggestiivisinta koskaan kuulemaani musiikkia, eikä ole kyse siitä, että olisin mieleltäni erityisen perverssi. Itse asiassa monet ihmiset kokevat tietävänsä ihan tasan tarkkaan, millaista toimintaa Boléro kuvaa. Sävellyksen jättämä postkoitaalinen tila tosin vaikeuttaa sen sovittamista normaalin konserttiohjelman puitteisiin: sen näet on oltava illan viimeinen teos. Ajatus Bolérosta alkusoittona on mahdottomuus. Se vain ei toimi.


Nyt käsiksi itse levyyn. Albumin enimmän osan vie Modest Musorgskin Näyttelykuvia-sarja, mutta en käytä aikaa tämän esityksen arviointiin. Olen näet jo käsitellyt tämän taltioinnin toisen uudelleenjulkaisun muodossa. Se on myös hyvä.


Claude Debussy: La Mer: Trois esquisses symphoniques. (Meri: kolme sinfonista luonnosta)

Modest Musorgski: Näyttelykuvia. Orkestroinut Ravel.

Maurice Ravel: Boléro.

Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan.

Deutsche Grammophon, äänitetty Berliinin Jesus-Christus-Kirchessä 1964 (Debussy) ja 1965-66.

Herbert von Karajan (1908–89) tunnetaan saksalais-itävaltalaisen sinfonisen repertuaarin suvereenina mestarina, mutta kannattaa muistaa, että hän oli tietyin edellytyksin myös erinomainen ranskalaisen musiikin tulkitsija. Varsinkin Debussyn teoksiin Karajan tuntui saavuttavan innostuneen yhteyden, ja hänen orkesterinhallinnallinen perfektionisminsa palkitsee kuulijat erityisesti juuri tämän säveltäjän kohdalla. Berliinin filharmonikot musiikkiin sympaattisesti suhtautuvan kapellimestarin komennossa on nimittäin verraton kokoonpano juuri La Merissä. Orkesterin vaivaton virtuositeetti ja jousien sekä puupuhaltimien täyteläinen puhdassointisuus lumoaa mukaansa. Merellisten kuulokuvien edellyttämä vivahteikas ja tarvittaessa ripeä vaihtelu keveiden ja paksujen tekstuurien, runsaiden vyöryjen ja varovaisten vireiden välillä on nautinnollisen suurenmoista. Myös äänenlaatu on 1960-luvun standardeilla mainio. Unohtumaton esitys.

Samaa voi sanoa Bolérosta. Teoksen toisteinen, mutta silti vääjäämättä etenevä rytmillinen rakenne edellyttää onnistuakseen äärimmäistä keskittymistä, ja se onnistuu esimerkillisesti. Hurmioitunut ja hypnoottinen tanssi on suorastaan omistusvimmaisen vangitseva alusta loppuun, ja finaalin kaiken pysäyttävä energianpurkaus saa haukkomaan henkeä. Orkesterin ja kapellimestarin luonteva kurinalaisuus on lipsahtelemattoman juovuttavaa ja viettelevää kuunneltavaa. Tämä albumi riisuu minut aina täydellisest aseista; Boléro on vain viimeinen sensuaalinen armonisku. Levy on äärimmäisen suositeltava kenelle tahansa musiikinystävälle minkä tahansa laajuiseen kokoelmaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti