Schumann: Sinfonia 1, Piano- ja sellokonsertot, pianomusiikkia

Beethovenin (1770–1827) juurrutettua lopullisesti romantiikan saksalaisen kulttuurialueen musiikkiin, ei uudella säveltäjäsukupolvella ollut enää paluuta klassismin ihanteisiin. Sen oli relevanttina pysyäkseen keksittävä omat ratkaisunsa postbeethoveniaanisessa romantiikassa. (Jos haluaa monimutkaistaa tilannetta mielikuvituksessaan, kuten minua huvittaa, voi aina pohtia, miten musiikin historia olisi edennyt, jos Mozart (1756–1791) olisi elänyt isänsä tapaan 68-vuotiaaksi eli vuoteen 1824! Niinkin voi aikaansa kuluttaa, tämmöisiä miettimällä. Ja sitten ihmetellä, miksei tunnu saavan mitään aikaiseksi.) 
Robert Schumann (1810–1856) edusti 40 vuotta Beethovenia nuorempana selvästi romantiikkaan syntynyttä säveltäjäsukupolvea. Hänen mielenlaatunsa sopii myös säveltäjistä ehkä parhaiten ja kuvaavimmin 1800-luvun alkupuoliskon saksalaiseen romantiikkaan. Hän oli haaveksija, joka kiehtoivat syvästi luonto, unet ja runous.

Kuten kuvasta näkyy.

Schumannissa oli kuitenkin myös toinen, kunnianhimoinen, intohimoisen uudistusmielinen ja kärsimätön puoli. Hän oli tuottelias musiikkikriitikko, joka sieti huonosti puolivillaisuutta ja keskinkertaisuutta, mutta joka puolusti raivokkaasti taiteellista innovaatiota ja riskinottoa. Säveltäjänä Schumann oli tinkimätön ja ihanteilleen uskollinen, ja hänen sävellyksensä tarjoavat aitoromanttiseen tapaan ikkunan säveltäjän omaan sielunelämään.

Schumannin orkesteriteosten rungon muodostaa hänen neljän sinfonian sarjansa. Ne ovat hyvin persoonallisia teoksia, ja niitä voi tarkastella myös yrityksenä sopeutua Beethovenin jälkeiseen musiikkimaailmaan. Siinä missä Schumannia vuoden vanhempi Mendelssohn pyrki sinfonisessa tuotannossaan yhdistämään klassistiset mallit ja ilmavuuden romantiikan tunnelmiin ja tummempiin sävyihin, lähti Schumann täysromantiikan tielle. Hänen sinfonoissaan on usein paksuhkot orkesteritekstuurit, ja jälkiä klassismin ihanteista on vähänlaisesti. Schumannin sinfoniat ovat alusta asti saaneet jakautuneen vastaanoton. Toisten mielestä ne edustavat hienointa saksalaista sinfonista täysromantiikkaa, toisista taas ne ovat läpinäkymättymättömästi orkestroituja kömpelöitä kokonaisuuksia, joissa on hyviä kohtia seassa. Oma näkemykseni on lähempänä ensimmäistä kuin jälkimmäistä kantaa, mutta tietyin varauksin. Pidän Schumannin sinfonioista, mutta en tule kuunnelleeksi niitä kovin usein. Yleisemminkin olen sitä mieltä, että Mendelssohnin ja Schumannin sinfoniat ovat hyviä ja muutama niistä mainioita, mutta että ensimmäisen suuren postbeethovenilaisen sinfonian kuullakseen on odotettava Brahmsin ensimmäistä (1876).

Schumannin konsertot on yleensä otettu iloisemmin vastaan kuin hänen sinfoniansa. Pianokonsertto ja sellokonsertto ovat jatkuvasti suosiossa, ehkä siksi, että Schumann tuntuu olevan luontevimmillaan kirjoittaessaan sooloinstrumentille. Se tuntuu tarjoavan säveltäjälle enemmän mahdollisuuksia hallittuun runollisuuteen, ja orkesteri tuntuu vähemmän raskaalta. 
Piano oli se instrumentti, jonka parissa Schumann oli parhaiten kotonaan. Hänhän oli pianovirtuoosi, joka tuhosi konsertointikykynsä härömielisellä tekniikkaviritelmällään: huomattuaan, että nimettömän liikekapasiteetti on sormista pianismin ja muunkin toiminnan kannalta mitättömin, yritti hän teknisillä apuvälineillä venyttää sitä ja kasvattaa sen fleksibiliteettiä. Tulos: sormen entisestäänkin pieni liikkuvuus vaurioitui pysyvästi, ja pianovirtuoosin uran saattoi sitä myöten unohtaa.

Hmm... ei kannattane lähettää Niksi-Pirkkaan.

Schumannin tuotanto soolopianolle on mittava ja merkittävä. Schumannin puoliso Clara (os. Wieck, 1819–1896) oli lahjakas pianisti, joka ensiesitti eräitä miehensä teoksia sen jälkeen, kun tämä itse oli menettänyt konserttipianistin edellytykset. Suosituimpia Schumannin pianoteoksista on sarja Kinderszenen, joka kuvastaa säveltäjän muistumia lapsuuden ajoilta. Kyseessä on minuutin, parin pituisia herkkiä kuulokuvia, joista tunnetuin on Träumerei (Unelmointia). Schumannin pianotuotannon vakavaa päätä sopii hyvin edustamaan C-duurifantasia, joka kolmessa osassaan liikkuu jossakin sonaatin ja sinfonisempien rakenteiden välimaastossa.

Tänään käsiteltävä kaksoislevy kokoaa yhteen Schumannin tunnetuimpien teosten taltiointeja neljältä vuosikymmeneltä.

Robert Schumann:

Sinfonia nro 1, "Kevätsinfonia".
Wiener Philharmoniker, Leonard Bernstein, 1985.

Pianokonsertto.
Maurizio Pollini, piano; Berliner Philharmoniker, Claudio Abbado, 1990.

Sellokonsertto.
Mstislav Rostropovitš, sello; Leningradin filharmoninen orkesteri, Gennadi Roždestvenski, 1961.

Fantasia C-duuri op. 17; Arabeski op. 18.
Maurizio Pollini, piano, 1973 (op.17), 1984.

Kinderszenen (Kohtauksia lapsuudesta).
Wilhelm Kempff, piano, 1973.

Deutsche Grammophon (2CD).

Onpahan tasokas kokoonpano. Deutsche Grammophon on tehnyt melkoisen mainioita valintoja tätä säveltäjäkohtaisen Panorama-sarjansa tuplalevyä kootessaan. 
Amerikkalaisen kapellimestarilegenda Leonard Bernsteinin (1918–1990) myöhäisuralta oleva Wienin-levytys Kevätsinfoniasta on verrattoman energinen ja riemullisen elämäntäyteinen. Schumann sävelsi ja orkestroi teoksen noin yhden kuukauden sisään tammi-helmikuussa 1841 polttavan kevään kaipuun innoittamana. Se on aseistariisuva kuvaus kevään voitosta ja kukoistuksesta. Musiikki on erittäin ilmaisuvoimaista ja sopii hyvin kuvastamaan keväisiä maisemia ja ilmiöitä.
Kyseessä on hauska ja kekseliäs ohjelmallinen sinfonia, mutta Bernstein ottaa sen valloittavan vakavasti. Wienin filharmonikot esittää teoksen herkeämättömällä jännitteellä, jossa jokainen nuotti on elintärkeä; mutta myös joustavassa viipyilyssä ja tunnelmasta nauttimisessa orkesteri on loistelias. 
Sinfonian ensiosa on Bernsteinin käsissä pidäkkeetön kuvaus kevään triumfista. Sulamisvesien solinan voi kuulla hyvin elävästi, ja kukkien puhkeilu on niinikään elävästi aistittavissa. Energisyys, tarttuva voitonriemu ja aurinkoinen juhlallisuus ovat mainiosti tasapainossa, ja kapellimestarille kevään voitto talvesta on selvästi kaikkein suurin voitto ikinä mistään – eikä kuulijalle tuota vaikeuksia vakuuttua vaikutelmasta. Sinfonian seuraavissa ja lyhyemmissä osissa rentoudutaan luonnon helmassa pastoraalitunnelmissa, ja Bernsteinin riemukas inspiraatio kukkii ensiosasta tuttuun malliin. Viimeisessä osassa kevään pirteä riemu vaihtuu kesän tasaisempiin iloihin, ja lopulta takana on unohtumaton tulkinta sinfoniasta, joka usein jää kategoriaan "erittäin mukava", mutta joka innostuneen – tekisi mieli sanoa vakaumuksellisen – kapellimestarin ja häneen täysillä vastaavan huippuorkesterin hallussa kohoaa suuruuden porteille. Kyseessä on upein ja spektaakkelimaisin kuulemani esitys Schumannin rakastettavasta esikoissinfoniasta. Keväälle ei juuri parempaa soundtrackiä löydy, tuskin edes Vivaldilta.


Venäläistä Mstislav Rostropovitšia (1927–2007) pidetään yleisesti aikamme suurimpana sellistinä. Hänellä oli ainutlaatuisia ystävyyssuhteita 1900-luvun merkittävimpiin säveltäjiin, ja hän oli myös ahkera uuden sukupolven kouluttaja. Tälle albumille valittu esitys Schumannin sellokonsertosta on Leningradista noin 15 vuotta ennen kuin toisinajattelusta hankaluuksiin joutunut Rostropovitš poistui Neuvostoliitosta, jonne hän palasi vasta vuonna 1990, kun neuvostojärjestelmä veteli viimeisiään.

Rostropovitš esiintyi Valkoisessa talossa presidentti Carterille vuonna 1978, jolloin Neuvostoliitto perui hänen kansalaisuutensa.

Schumannin sellokonsertto on taiturillinen ja säveltäjälle tyypillisesti syvän runollinen teos, joka, hämmästyttävää kyllä, löysi yleisönsä vasta 1900-luvulla, ja yleisesti leikkelemättömänä ja lyhentämättömänä versiona vasta vuosisadan jälkipuoliskolla. Rostropovitš tietysti kunnioittaa säveltäjän omaa visiota, ja lopputuloksena on suurenmoista sellismiä. Varsinkin konserton ensiosa tuntuu kasvavan kestoaan (12 min) laajempiin mittoihin, kun Rostropovitš löytää siitä nautinnollisia hetkiä, jotka rytmittää erittäin ilmavasti. Lyhyen hitaan osan jälkeen seuraa eloisa finaali, jossa energinen sellisti loistaa huippukunnossa. Kapellimestari Gennadi Roždestvenski (s. 1931) tekee orkesterista luontevan ja vivahteikkaan taustan sellistin laulavalle romantiikalle.

Pianokonsertossa voi halutessaan kuulla Schumannilla toisinaan pintaan nousevaa mystistä huminaa, jota Berliinin filharmoninen orkesteri tarjoilee mainion haikeasti Claudio Abbadon (s. 1933) johdolla. Italialainen Maurizio Pollini (s. 1942) loistaa herkkänä pianistina, jonka tulkinnassa luontevuus ja tekninen mestarillisuus ovat vaikuttavassa tasapainossa. Pollini tavoittaa hienosti Schumannin konserton viehättävimmän vahvuuden, jatkuvasti läsnä olevan hennon vaihtelun ja improvisaatioon vivahtavan tunnelman. Tämä upea esitys lyö selvästi laudalta aiemmin käsittelyssä olleen Barenboim-tulkinnan.  

Pollini jatkaa samalla luonnollisen schumannilaisella linjalla myös soolopianoteoksissa. Kunnianhimoinen C-duurifantasia onnistuu olemaan sekä sinfoninen että välitön ja intiimi. Pollinin soitto on teknisesti häikäisevää, mutta siinä soi myös syvä ja taitavasti annosteltu tunne. Mittavan Fantasian vastineeksi mukana on myös lyhyt Arabeski, hauska ja kepeä ilottelu. Pollinin pianismissa ei ole moitteen sijaa; aivan kuin hän olisi syntynyt soittamaan Schumannia.

Kinderszenen-sarjan esittää saksalaiseen pianorepertuaariin erikoistunut Wilhelm Kempff (1895–1991), jota Sibelius ylisti: "Soitatte kuin ihminen, ette kuin pianisti", lausui Sibelius, kun Kempff esitti hänelle Beethovenin Hammerklavier-sonaatin hitaan osan. Kinderszenen on kuitenkin Kempffin käsissä tällä kertaa hieman vähemmän inhimillinen kuin mitä olisi varaa toivoa. Hänen tekniikkansa on toki loistava ja sointi äärimmäisen kaunis, mutta lyhyet kappaleet soljuvat ohi hieman liiankin vaivattomasti. Ideaaliin esitykseen toivoisin vielä hieman lisää intoa ja ennen kaikkea haaveellisuutta sekä lapselle ominaista uutuudenviehätystä, jonka tämä rakastettava sarja voi parhaimmillaan tavoittaa. Jos nämä elementit riisutaan liiaksi, on vaarana vajoaminen sentimentaalisen elokuvataustamusiikin maailmaan, ja niillä rajoilla nyt käydään varsinkin kuuluisassa Träumerei-osassa. Tästä huolimatta kyseessä on kiistatta kovatasoinen musisointi.

DG:n tupla-albumi tarjoaa hyvän perustan Schumanniin tutustumiselle ja on myös hieno lisä kokoelmaan, jossa näitä esityksiä ei vielä ole. Kaksoislevyn huippuluokan musisoinnista paistaa syvä persoonallisuus ja yksilöllisyys, mikä on Schumannin kohdalla erittäin tärkeätä. Hänen musiikkinsa voi helposti kuulostaa rutinoituneelta ja innottomalta, jos tulkitsija ei ole täysillä mukana tai usko musiikin ansioihin.