Yksinäinen nero itseensä käpertyneenä maailmankaikkeuden keskiössä. Mikä ikoninen kuva ja romanttinen kulttuuriarkkityyppi. Mozartia emme kykene polvihousuineen tällaiseen tilaan kuvittelemaan: möyryävä tunnekuohu ja vastaansanomaton, luonnonvoiman kaltainen persoonallinen individualismi musiikin (ja ehkä taiteenkin) historiassa alkaa Beethovenista. On huomionarvoista, kuinka kuvassa Beethoven on kuin elementti luonnon sisuksissa - järkähtämätön, vääjäämätön, ehdoton, "vastuussa" vain samalle panteistiselle luojalle kuin se lehmus, jonka varjossa hän talsii.
Taiteilijamyytti alkoi todellisuudesta. Beethovenin elinaikana eurooppalaiset taiteilijat alkoivat vähitellen erkaantua hovien, aatelin ja kirkon tarjoamista työpaikoista itsellisemmiksi ja riippumattomammiksi taiteentekijöiksi, joiden toimeentulo oli tosin samalla astetta epävarmempaa. Ja Beethoven tosiaankin tuo ensi kertaa populaaristi yhteen ne piirteet, jotka muodostavat romanttisen taiteilijamyytin keskeiset osat. Hän oli taiteensa suhteen varsin ehdoton ja itsellinen. Kuuroutuminen teki hänen elämästään syvän epäoikeudenmukaisen tragedian ja eristi hänet sosiaalisesta maailmasta; hänestä tuli katkera ja käytökseltään peittelemättömän omituinen. Rakkaudessa ei hänellä juuri ollut onnea, ja toimeentulo oli ainainen huoli vaikkei läheskään aina veitsenterällä. Nämä elementit - taiteilijan yksilöllisyys vs. kaikki normaalin elon banaliteetit - on sittemmin luettu yhä voimistuvalla innolla niin Beethovenin kuin lukemattomien muidenkin taiteilijoiden elämäntarinaan, yleensä postuumisti. Toisaalta jotkut ovat tietoisesti yrittäneet sovittaa itsensä tähän taiteilijamyyttiin.
Vaan onko myytille totuuspohjaa, onko perusteita jatkaa sen soveltamista? Se on selvästi jotakin, mitä yleisö haluaa ja vaatii, mutta toisaalta viimeiset viitisenkymmentä vuotta on puhuttu myös ns. tekijän/auteurin kuolemasta (toki ensisijaisesti kirjallisuudessa, mutta käsitteen voi helposti laajentaa musiikkiin). Tämä on ollut periaatteessa aivan aiheellinen muistutus siitä, että sen paremmin Beethoven kuin kukaan muukaan taiteilija ei luonut teoksiaan tyhjiössä vaan rakensi sekä aiemmalle perustalle ja olettamilleen yleisöodotuksille pitäen mielessä kysynnän, orkesterin tekniset taidot ja monta muuta asiaa, ja että teoksella voi olla useampi kuin yksi legitiimisti perusteltu merkitys. On myös syytä muistuttaa aina silloin tällöin, että säveltäjän työkin on osaksi vuorovaikutteista. Kaikki nämä huomiot ovat täysin aiheellisia, sillä kritiikitön neronpalvonta vaikeuttaa teosten kontekstointia, arviointia ja niiden elinvoimaisuutta edistävää uudelleentulkintaa omana aikanamme ja tulevaisuudessa.
Silti Beethovenin kohdalla tekijän kuoleman käsite on minun mielessäni tuomittu jäämään terveelliseksi sivuhuomioksi. Sillä... sillä... helkutti, kuunnelkaa. Katsokaa:
 |
| Näytänkö kuolleelta, juipit? Vai näytänkö joltain, joka on yhä ajankohtainen, kun teidän luidenne tummunut tuhka on enää muisto mikrobien ruuansulatuksessa? |
Tämä bonnilainen kuppapotilas raahasi käytännössä yksin ja muutamassa vuodessa koko länsimaisen musiikin klassismista romantiikkaan ja teki sen niin painokkaasti, niin rohkeasti ja niin tinkimättömästi, että romantiikka pysyi hallitsevana suuntana aivan viime aikoihin saakka - lehti kääntyi modernismiksi liki täsmälleen sata vuotta sitten. Hänen koko uransa on innoittava esimerkki yksilön lannistumattomasta päättäväisyydestä ja voittamattomasta itseluottamuksesta. Beethoven sai tietää kuuroutuvansa ennen pitkää täydellisesti ollessaan 26-vuotias; hän siis menettäisi sen aistin, joka oli hänelle ammatissaan kaikkein tärkein. Hän vastasi näihin musertaviin lääketieteellisiin uutisiin kiskaisemalla itsensä massiivisen tuotteliaisuuden pyörteeseen tuottaen tuhottomasti vallankumouksellista musiikkia - ja suosittua vallankumouksellista musiikkia, jonka vetovoima ja koskettavuus eivät ole lakastuneet. Joka ainoa ihminen tuntee viidennen sinfonian neljä avausiskua; kaikki tietävät Für Elisen; Kuutamosonaatin alku ei ole kenellekään vieras. Ja Beethovenin viimeisen, yhdeksännen sinfonian finaalin unohtumaton teema on päätynyt Euroopan hymniksi - siis: Euroopan maat ovat melko lailla yhtä mieltä siitä, että Beethoven on suurin piirtein parasta, mitä länsimainen sivilisaatio on taiteen saralla tuottanut.
Ludwig van Beethoven on ensimmäinen säveltäjä, jonka tiedämme pelkästään hänen musiikkinsa perusteella kokeneen sen laajan kirjon tuntemuksia, jotka itse käymme läpi. Mozart on kaunista, toisinaan iloista ja toisinaan haikeaa, barokkimusiikki taas moitteettoman eleganttia ja viimeisteltyä. Bachissa, Händelissä, Mozartissa ja Haydnissa kuulen usein erinomaista, mutta yleensä myös tiiviihkösti aikakauteen sidottua musiikkia; Beethoven sen sijaan on minulle ensimmäinen johdonmukaisesti ajaton säveltäjä.
Sekä barokki että klassismi vetoavat voimakkaasti intellektiin, ihmisen kvasimatemaattiseen kykyyn havaita sävelissä rakenteita. Barokin ja klassismin ajan musiikki kyllä usein pyrkii kuvaamaan tunnetiloja, mutta niiden käsittelytavassa on tiettyä hienostunutta etäännytystä.
Beethoven taas kiskoo kuulijat mukaan. On naiivia ajatella, että säveltäjän teoksista itsestään selvästi muodostuisi jokin emotionaalinen biografia sävelten muodossa, mutta Beethoven on kokemuksellisesti ja emotionaalisesti helpommin samaistuttava kuin vaikkapa Mozart, rehellisen kansanomainen olematta vulgaari. Kuulijoina uskomme Beethovenin olevan rehellinen. Enkä tarkoita tällä sitä, että konsertin aikana Mozart kävisi tyhjentämässä naulakkoon jätettyjen päällystakkien taskut.
Kun kuljemme halki Eroican, olemme kokemuksellisesti tutulla maaperällä, mutta saamme siihen aivan uuden näkö- tai kuulokulman. Innostus, menetys, suru, pettymys, toivo - nämä tuntemukset tekevät sävelten narratiivista (joka on itsessään yhtä abstraktin sinfoninen kuin mikä tahansa Mozartin kappale) paljon intensiivisemmän, mukaansatempaavamman ja upottavamman. Beethoven on ensimmäinen syvän persoonallinen säveltäjä. Hänen sinfoniansa liikkuvat suurten tunteiden maisemissa sortumatta sentimentaalisuuteen. Ne heijastavat hänen päättäväisyyttään ja järkkymättömyyttään. Ne uudistavat joka esityksessä hänen taiteilijamyyttinsä sikäli kuin esitys on mistään kotoisin.
Vaikka vain sinfonioista kolmas on nimeltään Eroica, tunnistan minä niissä kaikissa tiettyä tinkimätöntä sankarillisuutta, josta en soisi esitysten tinkivän. Jopa Pastoraalisinfonia, tuo sinfonioista joviaalein ja ilakoivin, pelaa yllättävänkin vahvoilla kontrasteilla ja... huoh. Minun on vedettävä johonkin raja ja käsiteltävä yksittäisiä sinfonioita tarkemmin omillaan, kun niiden aika on. Ne ovat sen ansainneet. Raja vedetään siis tähän. Beethoven on siis mahtava, kuolematon, yksilöllinen, rakastan hänen musiikkiaan, blaa blaa blaa. Ei silti kannata liikaa palvoa. Beethoven sävelsi myös ihastuttavan pöhköjä hurvelluksia, joita ei vain voi ottaa vakavasti, eikä taiteilijalle koskaan tehdä oikeutta sillä, että hänet jähmetetään epäjumalaksi, olipa hän miten merkittävä ja ikoninen tahansa.
Ai niin, vielä on mainittava, että ne säveltäjän nimeä kantavasta bernhardinkoirasta tehdyt elokuvat ovat saastaa, joka on hävitettävä maan päältä viimeiseen filmikelaan armoa tuntematta. Ne ovat anteeksiantamaton ja törkeä kauhistusten kokonaisuus, huonoin ja pahin ikinä kenenkään tekemä asia*. Etten menettäisi itsetyytyväisiä snobilukijoitani emotionaalisen bullshittini takia. Olen yksi teistä! Vihaan amerikkalaista sentimentaalista roskaviihdettä! Uskokaa minua!
*mahdollisesti poislukien Geneven reformaation ja kalvinistisen teologian
Ja sitten viimein asiaan. Beethoven sävelsi yhdeksän sinfoniaa. Niistä pitää kirjoittaa.
Beethovenin yhdeksän sinfonian kokonaisuus on hyvin todennäköisesti levytetty useammin kuin kenenkään muun koko sinfoniatuotanto. Kokonaislevytyksistä ei ole pulaa, ja niitä putkahtelee yhä julkaistavaksi enintään muutaman vuoden välein. Koska Beethovenin sinfoniat on joka tapauksessa massiivinen aihe, olen katsonut hyväksi lisätä massaa entisestään käymällä kerralla läpi kolme kokonaislevytystä näistä yhdeksästä suurteoksesta. Ne ovat minusta kaikki erittäin edustavia tapauksia ja hyviä hankintoja, ja niiden välillä on myös kiintoisaa ajallista välimatkaa - noin 40 vuotta. Ne ovat:
Beethoven: Sinfoniat 1-9. Gundula Janowitz, Hilde Rössel-Majdan, Waldemar Kmentt, Walter Berry; Wiener Singverein, Reinhold Schmidt (nro 9). Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan. Deutsche Grammophon (5 CD), äänitetty Berliinin Jesus-Christus-Kirchessä 1961-62.
Beethoven: Sinfoniat 1-9. Ruth Ziesak, Birgit Rämmert, Steve Davislim, Detlef Roth; Schweizer Kammerchor, Fritz Näf (nro 9).Tonhalle Orchester Zürich, David Zinman. Arte Nova (5 CD), äänitetty Zürichissä 1997-1998.
Beethoven: Sinfoniat 1-9. Karita Mattila, Violeta Urmana, Thomas Moser, Thomas Quasthoff; Ruotsin radion kuoro, Eric Ericson Chamber Choir, Tõnu Kaljuste (nro 9). Berliner Philharmoniker, Claudio Abbado. Deutsche Grammophon (5 CD), äänitetty Berliinissä ja Roomassa 2000-2001.
Käsittelen näitä ansiokkaita kokoelmia ensin lyhyesti erikseen aikajärjestyksessä pohtien ohessa niiden välisiä eroavaisuuksia ja yritän lopuksi valita kokoelmista suosikkini.
Herbert von Karajanin (1908–1989) Berliinin filharmonikkojen kanssa levyttämä ensimmäinen Beethoven-sykli on ehtinyt 50 vuoden ikään: äänitykset tehtiin Berliinissä 1961-62, ja kokonaisuus julkaistiin seuraavana vuonna. Karajan teki vielä kaksi muuta Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytystä Berliinissä, 1970- ja 1980-luvuilla. Näistä kolmesta kokoelmasta tämä ensimmäinen on säilynyt arvostetuimpana ja ylistetyimpänä.
Syitä arvostukseen on riittämiin: Berliinin filharmonikot on elementissään Beethovenin sinfonioissa, ja soitto on erittäin laadukasta, suorastaan loisteliasta. Karajanin tulkinta on hallittua, johdonmukaista ja silti elävää. Karajanille oleellista onkin juuri hallinta, mitä ei tule sekoittaa kapellimestareihin toisinaan iskevään epäterveeseen ja narsistiseen dominointihaluun. Karajanissa oli totta vieköön sitäkin, mutta tässä setissä hallinta tarkoittaa pettämätöntä kontrollia, joka tuottaa erittäin palkitsevia tuloksia. Sinfonioiden vääjäämätön energia, tuska ja riemu tulevat selvästi esiin, mutteivät koskaan riistäydy käsistä. Parhaimmillaan sinfonioista muodostuu emotionaalisesti järisyttäviä, mutta silti sivistyneitä kokonaisuuksia. Karajan on mestari pitämään yllä kuulijan mielenkiintoa. Hienostuneen ja rajun yhdistäminen on haastavaa, ja tässä se on tehty melko ihanteellisesti: Beethovenin raaka, tinkimätön voima, hänen hienostuneet rakenteensa, hänen ajoittainen hempeytensä saavat arvoisensa käsittelyn. Tästä musiikista ja näistä esityksistä välittyy sekä pitkä traditio että voimallisen nuorekas tuoreus: Karajan ymmärtää, että Beethovenin sinfoniat ovat jännittäviä ja dramaattisia teoksia, ja esittää ne sellaisina. Ei ole aina helppoa saada kanonisista klassikoista kaikkein vakiintuneimpia ja esitetyimpiä kuulostamaan tuoreilta, mutta Karajan onnistuu.
Nykyään vallalla olevana esitystapana tuntuu olevan pitää Beethovenin varhaisia sifnioita, etenkin numeroita 1 ja 2, jotenkin kevyempinä ja säyseämpinä kuin myöhempiä teoksia. Karajan ei mitä ilmeisimmin jaa tätä näkemystä. Hänen kokonaisnäkemyksensä johdonmukaisuus näyttäytyy siinä, että toisinaan väliinputoajiksi jäävät, "vähäisempinäkin" pidetyt sinfoniat tulevat esiin yllättävällä intensiteetillä. Toinen sinfonia lähes naulitsee kuulijan istuimelle, niin tuoreena ja nerokkaana se tässä näyttäytyy. Neljäs sinfonia, joka jää usein "suurien" Eroican (nro 3) ja Kohtalonsinfonian (nro 5) epäkiitolliseen väliin, nousee varsinaiseksi mustaksi hevoseksi.
Ja nimisinfoniatkin saavat melkoisen verrattomat esitykset. Eroica - ehdottomia suosikkejani koko musiikkimaailmasta - pääsee hyvin lähelle minun makuni mukaista ideaalia. Siinä on vallankumouksellista ja hyväluontoista, eteenpäinajavaa voimaa, toisen osan hidas hautajaismarssi saavuttaa teeskentelemätöntä paatoksellisuutta, ja kokonaisuutena tämä on hienoimpia ja syvällisimmin tyydyttäviä kuulemiani tulkintoja tästä minulle rakkaasta sinfoniasta.
Myös Sinfonia nro 5 on hyvin onnistunut. Tämän musiikin on kuullut niin monta kertaa, että tulkinnassa pitää olla jotain erityistä, jotta se yhä vain jaksaisi vavahduttaa. Karajanin esitys saa niskan karvoituksen nousemaan pystyyn alun hyytävän kohtalokkaista, puuskittaisista iskuista finaalin verrattomaan, sankarillisen aurinkoiseen lopetukseen. Rutinoituneesta puurtamisesta ei ole jälkeäkään tässä teoksessa, jonka orkesteri on esittänyt lukemattomia kertoja. Hienoinen moitteenaihe on tosin siinä, että Karajan jättää pois muutamia kertauksia. Hän tekee sitä muissakin sinfonioissa ja sitä on pidetty legitiiminä esitystapana, mutta viidennessä sinfoniassa sen huomaa herkimmin, varsinkin finaalissa, joka näinkin upeassa, voimaa uhkuvassa esityksessä menettää hieman emotionaalisesta kaarestaan kapellimestarin ratkaisun vuoksi.
Ainoa osa tästä paketista, josta en voi varauksetta väittää pitäväni, on Sinfonia nro 6 eli ns. Pastoraalisinfonia. Sitä voisi pitää kesäiseen maaseutuun viittaavine tunnelmaväliotsikoineen varhaisena sinfonisena runona, ja sen hellässä, tanssillisessa musiikissa Karajan ei tunnu olevan kotonaan. Ukkosmyrsky on tosin loistelias ja massiivinen, mutta maalaisten ilonpito kuulostaa välillä hieman liikaa keskimääräistä hauskemmilta sulkeisilta ollakseen tarttuvaa. Tämä sinfonia vaatisi runollisemman ja vapautuneemman tunnelman, ja tässä Karajanin kontrolloitu yleisilme muuttuu jonkinmoiseksi heikkoudeksi. Sääli, sillä Karajan on muualla osoittanut kykenevänsä olemaan hyvinkin runollinen ja herkkä.
Tanssillinen seitsemäs sinfonia on yleisilmeltään hieman rempseämpi, ja siinäkin tulkinta on taas hyvin toimiva - itse asiassa Karajan tuntuu korostavan tanssillisia piirteitä, ja tempovalinnat sekä säännölliset rytmit toimivat tässä kapellimestarin näkemyksen eduksi. Sinfonian toinen osa, hypnoottinen Allegretto, on tässä verraton.
Omalaatuinen, kekseliäs ja rakastettava kahdeksas sinfonia on pieni osoitus säveltäjän eloisasta huumorintajusta. Beethoven sen paremmin kuin Karajan ei ole varsinaisesti huumorimiehen maineessa, mutta jälleen kerran esitys on erittäin palkitseva, tarkkanäköinen ja raikkaan ikivihreä.
Kokoelman kruununa on massiivinen Sinfonia nro 9, joka solisteineen ja kuoroineen vei sinfoniamusiikin aivan uusille urille. Tämä nimenomainen Yhdeksännen levytys vuodelta 1962 on menestynyt erittäin hyvin CD-aikana myös yksittäislevytyksenä Coriolanus-alkusoiton kera. Laulusolistit Gundula Janowitz, Hilde Rössel-Majdan, Waldemar Kmentt ja Walter Berry panevat parastaan, ja Reinhold Schmidtin johtama Wiener Singverein -kuoro loistaa esityksessä, jossa kaikki tuntuu osuvan kohdilleen.
Amerikkalainen David Zinman (s. 1936) perustaa kuuluisan tulkintansa tutkija Jonathan Del Marin kriittiseen Bärenreiter-editioon, jossa keskeisiksi nousevat Beethovenin omat metronomimerkinnät. Metronomi oli Beethovenin aikana melko uusi keksintö: se tuli kuvioihin vasta säveltäjän uran loppupuolella. Beethoven teki tarkistetut rytmi- ja tempomerkinnät metronomin innoittamina ja sen avulla. Näitä säveltäjän omia merkintöjä on esitystraditiossa sovellettu hyvin vaihtelevasti. Siihen on syynsä. Vaikka säveltäjän omakätinen kynänjälki on hyvin painava argumentti, on kiistatonta, että Beethoven oli nämä merkinnät tehdessään täysin kuuro, eristäytynyt ja melko sairaalloinen yksilö, joka palasi parhaimmillaan vuosikausia aiemmin, täysin erilaisessa elämäntilanteessa, säveltämiensä teosten pariin.
Joka tapauksessa on tietysti arvokas ja myönteinen asia, että saatavilla on myös Beethovenin omiin metronomimerkintöihin perustuva kriittinen editio ja lisäksi hyvin edullinen levytys, joka tekee tuon edition pohjalta hyvää jälkeä.
Zinmanin Beethoven on nopeatempoista, niin rivakkaa, että ns. traditionalisteja voi hirvittää. Traditionalismi viittaa tässä 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla vakiintuneeseen Beethoven-esitystapaan, joka suosii hieman hitaampia tempoja, suuria orkestereja ja painokasta yleisilmettä. Traditionalismi ei viittaa Beethovenin oman elinajan esityksiin, jotka saattoivat olla kohtalaisen rivakoitakin. Oma makuni on kallellaan traditionalismin suuntaan osin siksi, että täysromanttinen lähestymistapa antaa mielestäni kaikessa epähistoriallisuudessaan paremmat lähtökohdat persoonallisten ja erottuvien tulkintojen tekemiseen; ja osin siksi, että ison orkesterin painokkaasti soittamana Beethovenin sinfoniat kuulostavat paremmilta ja oikeammilta. Zinmanin Beethoven on rivakkaa ja paikoin kirpeähköä, muttei koskaan sentään riipivää. Zürichiläisorkesteri ei onneksi käytä periodi-instrumentteja. Olen kuullut erinäisiä Beethovenin sinfonioita periodi-instrumenttiesityksinä, ja olen inhonnut niitä kaikkia. Ei ole Beethovenin vika, että nykyaikana orkestereilla on yleisesti ottaen paremmat ja varmemmat soittimet, eikä hänen musiikkinsa kuuluisi joutua siitä maksamaan.
Zinmanin nopeahkon Beethovenin pelastus on kapellimestarin tuore ja persoonallinen näkemys. Olen kuullut erinäisiä historialliseen tms. autenttisuuteen pyrkiviä esityksiä, joissa Beethovenin sinfonioita juosten-kustaan läpi sillä periaatteella, että sinfonian alku- ja loppunuotteja erottavan ajallisen välimatkan pitäminen mahdollisimman lyhyenä on tärkein tulkinnallinen aspekti (tai ylipäänsä "tulkintaa" alkuunkaan). Zinmanin ripeys ei mene äärimmäisyyksiin, ja tempot kuulostavat useimmiten sangen luontevilta. Orkesterin sointi on hyvä, mutta sveitsiläiset eivät lukumääränsäkään puolesta kykene kilpailemaan berliiniläisten täyteläisen soinnin kanssa. Ohuempi ja pienempi sointi johtaa kuitenkin yllättävän uskottaviin lopputuloksiin jopa viidennessä sinfoniassa. Pienempi orkesteri tarjoaa myös muutamia mahdollisuuksia virkistäviin kontrasteihin. Esimerkiksi Pastoraalisinfonian Ukkosmyrsky on innoittavan sähäkkä. Ennen kaikkea orkesteritekstuurit ovat hyvin selkeitä ja läpikuultavia miellyttävällä tavalla, ja äänitys tukee tätä kirkasta selkeyttä. Juuri tästä piirteestä huomaan useimmiten Zinmanin Beethovenissa pitäväni. Se tuo hienostuneesti esiin yksityiskohtia, jotka isompien modernien orkesterien kieltämättä täyteläisemmässä ja rehevämmässä soinnissa jäävät hieman pimentoon.
Parhaiten Zinmanin tulkinnat toimivat varhaisemmissa sinfonioissa. Nrot 1 ja 4 ovat suositeltavan onnistuneita, ja nro 2 on koko setin persoonallisin, erikoisin ja ainutlaatuisin taltiointi. En ole musiikkitieteilijä enkä ole tutustunut Bärenreiter-editioon, mutta en aivan usko, että kapellimestarin toteuttama musiikillinen ornamentaatio - hieman barokista muistuttava musiikkikoristelu - olisi Beethovenin omasta kynästä. Ei se minua häiritse, enkä valita siitä; se tekee teoksesta uudella tavalla mielenkiintoisen, ja se on kokoelman sinfonioista se, joka todella kannattaa kuunnella ja jota on hyvin antoisaa vertailla muiden tulkintojen kanssa, jos ei elämällään muuta tekoa näe.
Sinfonia nro 8 on Zinmanin käsissä hyvin suoraviivainen, ja se on ihan virkistävää, vaikka teos onkin riisuttu siihen yleensä yhdistetystä viehätyksestä ja huumorista. Nro 7:n tanssit eivät kyllä ihan tempaise minua mukaansa, mutta tämä on minusta ollut aina jostain syystä hiema hankala sinfonia toteuttaa täysin onnistuneesti.
Pastoraalisinfonia ja Eroica ovat minulle aika kaksijakoisia kokemuksia. Pastoraalisinfonian tunnelma on erittäin ilahduttava varsinkin ensimmäisessä osassa, mutta toinen osa kaipaisi hieman enemmän viipyilevää ja rauhallista otetta. Kokonaisuutena esitystä voi kuitenkin pitää onnistuneempana kuin Karajanin edellä käsiteltyä versiota, sillä Zinmanin taltioinnissa maalaismainen tunnelma on tavoitettu paljon uskottavammin ja yllättävästi leppoisammin.
Eroica on toisaalta välistä innostavan kipakka, mutta myös menettää selvästi suuruuttaan ja emotionaalista voimaansa, joka sille minusta kuuluu. Ensimmäisessä ja kolmannessa osassa on viehätyksensä, mutta toisen osan laaja surumarssi on melko lailla riisuttu syvyydestä. On osoitus musiikin voimasta, että osa tekee yhä jonkinmoisen vaikutuksen, mutta sen välittämä tunnetila on pikemminkin kävelyretki hautausmaalla kuin rakastetun sankarin hautajaiset.
Eroica-kokemukseni Zinmanin kanssa pätee pitkälti myös viidenteen sinfoniaan. Vaikka orkesterissa ei ole Berliinin massaa, on iskuissa silti ytyä, ja paikoitellen teos todella tempaa mukaansa. On myös mainittava, että Zinman toteuttaa niitä kertauksia, jotka Karajan saksi pois, ja tämä on kiitettävä ratkaisu. Ikävä kyllä sinfonian toinen osa, joka on teoksen narratiivin (tässä teoksessa on sellainen, olkoon se sitten tappiosta voittoon tai pimeydestä valoon) kannalta oleellinen, tuntuu alamittaiselta ja riittämättömältä oikeuttaakseen finaalin koettelemusten jalostaman voitonriemun.
Pahiten kärsii teoksista monumentaalisin, Sinfonia nro 9. Tämän sinfonian jännitteet ovat hyvin hienovaraisia, ja kokonaisuus on riskialtis. Toinen ja kolmas osa voivat joskus kärsiä fokuksen puutteesta, ja tässä liian hidas tempo on myös vakava virhe. Ikävä kyllä myös liian ripeä tempo kuulostaa kyseenalaiselta. Tämä on ainoa sarjan sinfonioista, joissa tempo alkaa yleensä häiritä minua ylitsepääsemättömästi. Kaikki kuoron mukaantuloa edeltävä kuulostaa turhan päiten kiirehdityltä. Sfäärien sijasta kuulen klaustrofobiaa. Finaali on kohtalaisen hyvä, mutta silti minulle enemmänkin mielenkiintoinen kuin puhtaasti nautinnollinen. Mukana on myös vaihtoehtoinen versio finaalista. Se ei juuri eroa lopullisesta eikä tuo muutenkaan mukaan oikein mitään kiintoisaa, mutta onpahan sekin nyt taltioitu.
Olen ehkä ollut tätä Zinmanin levytyskokonaisuutta kohtaan turhankin ankara. Olen näet aikanaan pitänyt siitä valtavasti ja vähitellen vieraantunut siitä. Levytystä ei voi kuitenkaan väittää huonoksi, heikoksi tai ansiottomasti. Päinvastoin: kyseessä on hyvin kunnioitettava ja lajissaan hienosti toteututettu saavutus. Kaikissa sinfonioissa ehkä yhdeksättä lukuun ottamatta on niin paljon hyvää, että ne ansaitsevat tulla kuulluiksi. Zinman osoittaa olevansa näkemyksellinen ja mukaansatempaava tulkitsija, jonka aikaansaannoksista on helppo nauttia, vaikkei ehkä haluaisikaan hänen tulkintansa olevan ainoa tulkinta. Tämä on täysin legitiimi tulkinta Beethovenista. Siinä on vain minun mielestäni se vika, että se ei ole pidemmän päälle erityisen mielenkiintoinen tulkintatapa. Ja tätä tulkintatapaa on yritetty paljon toistaa, mutta ikävä kyllä usein paljon Zinmania mekanistisemmin. Kyseessä on silti suositeltava kokonaislevytys, joskaan sitä ei voi suosittaa ainoaksi Beethovenin sinfonioiden mittapuuksi. Kokoelman hinta-laatusuhde on niin erinomaisen hyvä, että jo sen vuoksi pakettia voi pitää hyvänä hankintana. Palaan melko usein näihin tulkintoihin, sillä niissä on sähäkkää raikkautta, joka tuntuu toisinaan tarpeelliselta.
Milanolainen Claudio Abbado (s. 1933) seurasi Karajania Berliinin filharmonikoiden johdossa, ja hän on tehnyt globaalisti hyvin huomattavan ja musiikillisesti monipuolisen uran. Parhaiten kotonaan Abbado tuntuu olevan keskieurooppalaisten klassikoiden parissa; mitenkään leimallisesti tai stereotyyppisesti "italialaisilta" eivät hänen tulkintansa yleensä kuulosta.
Taltioinnit ovat Berliinin filharmonikkojen Rooman-konserteista helmikuulta 2001 lukuun ottamatta Yhdeksättä sinfoniaa, joka on Berliinistä keväältä 2000. Konserttitaltioinneiksi ei näitä levytyksiä aivan heti arvaisi, sillä yleisöhälyä on päätynyt levyille tuskin lainkaan, ja sointi on hyvin lämmin ja täyteläinen.
Ennen kaikkea Abbadon tulkinnat ovat kuitenkin perinpohjaisesti mietittyjä, intensiivisiä, jännittäviä ja moitteettomasti soitettuja. Tempot eivät eivät ole varsinaisesti mitään pikamatkalaisia, mutta musiikkissa on luontevasti etenevä virtaus, jolle kuulijana antaa mielellään periksi. Tämä vaatii tietysti vastapainoksi voimakkaita kontrasteja, ja niitä kapellimestari annostelee riittävästi ja älykkäästi. Abbadon Beethovenia leimaa hienostunut suhteiden ja rakenteiden taju: musiikissa on sopivasti tilaa sekä hengittää että painetta pidättää hengitystä kliimaksien edellä.
Sinfoniat nro 1 ja 2 Abbado ankkuroi selkeästi romantiikkaan korostaen varsinkin esikoissinfonian tunteikasta intensiteettiä ilman, että klassistiset muotoratkaisut tuntuisivat tästä vääristyvän. Eroica on tässä hyvä, mutta "vain" hyvä: minun makuuni esitys saisi olla vielä tulisempi ja intensiivisempi ja monumentaalisempi. Abbado on teoksen suhteen aavistuksen turhan kohtelias, mutta kokonaisuudesta on silti helppo pitää.
Neljännessä sinfoniassa kapellimestari korostaa teoksen laulumaisia piirteitä, ja orkesteri vastaa tähän innokkaasti tehden lopputuloksesta vastustamattoman, erään suosikkinelosistani. Äänitys tukee oivallisesti tätä hyvin viehättävää tulkintaa pitäen orkesterin tekstuurit selkeinä ja linjakkaina, mutta äänen sävyn silti miellyttävän lämpimänä ja inhimillisenä. Viides ja Seitsemäs sinfonia onnistuvat hienosti, varsinkin jälkimmäinen, jossa suurin piirtein kaikki hankalat palaset loksahtavat paikoilleen osoittaen kapellimestarin olevan muodonhallinnan mestari: Beethovenin Seitsemännen tasapainottaminen koherentiksi ja toimivaksi sinfoniseksi kokonaisuudeksi ei ole aivan yksinkertaista. Viides taas on kaikkine myrskyisine kontrasteineenkin hyvin keskittynyt ja jopa meditatiivinen esitys, josta rakentuu emotionaalisesti hyvin tyydyttävä musiikillinen kertomus.
Pastoraalisinfonia on hieman ongelmallinen. Se on toisaalta hyvin täyteläinen ja tunnelmallisesti miellyttävä, mutta toisaalta näissä levollisissa maisemissa Abbadon suvereeni hallinta tuntuu hieman horjahtelevan. Kyseessä on kokoelman ainoa esitys, jossa upeasta soitosta ja mukavasta meiningistä huolimatta tapaan paikoitellen lähestyä pitkästymistä. Ukkosmyrsky ja sitä seuraava finaalin Paimenlaulu kuitenkin pitkälti pelastavat esityksen johtaen sen lopetukseen, jossa tuntuu olevan jopa haikeata loppukesän tuntua. Persoonallista ja vangisevaa.
Beethovenin Kahdeksas sinfonia oli säveltäjän omia suosikkeja, mutta jälkimaailma on aikalaisyleisön tapaan suhtautunut siihen tietyllä varovaisuudella. Sitä pidetään mukavana ja kekseliäänä, mutta myös vähän outona pikku sinfoniana. Abbado ei ainakaan pyri tekemään teoksesta mitään rakastettavaa pikku huumoriherkistelyä, vaan hänen tulkintansa on hyvin tunteikas ja jopa raju. Siinä on myös suuruutta ja jämeryyttä, joka tuntuu valmistelevan kiitorataa Yhdeksännen sinfonian monumentaalisuudelle. Sinfonia ei kuitenkaan menetä tiettyä arvoituksen häivähdystä, sillä mukana on yllättävän modernilta kuulostavaa levottomuutta, joka toivottavasti on tarkoituksellista, sillä se tekee esityksestä erittäin mielenkiintoisen ja jännittävän.
Oletan että Abbadon ja berliiniläisten Rooman-konserttisarjaan kuului myös Beethovenin Sinfonia nro 9. Mitään selitystä ei tarjota sille, miksi kokoelmassa Yhdeksännen paikkaa pitää kuitenkin vuotta aiemmin Berliinissä taltioitu versio, joka oli jo ehditty julkaistakin osana aiempaa levytyssarjaa. Ei sillä, että tässä musiikillisesti olisi pienintäkään valittamisen aihetta: sinfonia etenee miellyttävästi ja vaivattomasti ilman, että syvyys ja arvoituksellisuus siitä vähenisivät, ja kuorofinaali on mykistävän upea, esimerkillinen saavutus.
Jos näistä kolmesta sinfoniasyklistä olisi valittava vain yksi, mikä se olisi? Pahan pistin itselleni tuossa ylempänä.
Valintani kallistuu tässä kolmikossa Karajanin puoleen. Vaikka hänen johtamansa sarjan Pastoraalisinfonia ei olekaan tunnelmallisesti kovin onnistunut, on hänen levytyskokonaisuudessaan eniten ja johdonmukaisimmin minua miellyttäviä piirteitä, ennen kaikkea johdonmukainen ja järkkymätön intensiteetti, joka jalostaa musiikista esiin parhaat piirteet sortumatta tyhjiin eleisiin tai onttoon mahtailuun. Karajanilla on läsnä Berliinin muhkea sointi, horjumaton artikulaatio ja vuorenvarmat muotoratkaisut, jotka antavat kuitenkin tilaa emotionaaliselle vaihtelulle, jota ilman Beethoven jää vaille syvyyttä. Abbadon sykli pääsee hyvin lähelle, mutta valintaani vaikuttaa merkittävästi se, että preferoin voimakkaasti Karajanin vitaalista, vilpitöntä, mahtailematonta ja intensiivistä Eroicaa.
Tämä ei tietenkään, kuten edellä on jo selvinnyt, tarkoita, etteikö muillakin olisi huomattavia ansioita. Beethovenin sinfoniasyklin levytyksiä on markkinoilla tuhottomasti, ja valitettavan moni niistä on enemmän tai vähemmän "pakollisia" velvollisuudesta tehtyjä esityksiä, jotka olisivat usein hyviä yksittäisinä konsertteina, mutta joilla ei ole juuri tulkinnallisia ansioita, joiden vuoksi ne ansaitsisivat julkaisun kaupallisina taltiointeina. Mikään tässä käsitellystä kolmesta kokonaislevytyksestä ei vajoa tähän keskinkertaiseen kategoriaan. Karajan, Zinman ja Abbado ovat huolellisia, innostuneita ja näkemyksellisiä taiteilijoita, joiden tulkinnat tekevät oikeutta Beethovenin suurimmalle musiikilliselle elämäntyölle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti