Saint-Saëns: Sinfonia nro 3 C-molli op. 78 "Urkusinfonia" ("avec orgue").
Dukas: Noidan oppipoika (L'Appreti sorcièr), Sinfoninen scherzo Goethen balladin mukaan.
Simon Preston, urut. Berliner Philharmoniker, James Levine. Deutsche Grammophon, äänitetty Berliinissä 1986.
Camille Saint-Saëns (1835-1921) sävelsi kolmannen numeroidun sinfoniansa vuonna 1886, jolloin hän oli uransa, maineensa ja menestyksensä huipulla. Hän johti maailmanensi-illan itse Lontoossa, jonka Philharmonic Society sinfonian tilasi. Tapaus oli valtava menestys. Teos on pysynyt siitä saakka sinfoniaorkesterien ohjelmistossa, ja se levytetään huomattavan usein - suorastaan suhteettoman usein, kun ottaa huomioon, miten vähäisesti edustettuna Saint-Saëns tapaa muutoin levytyksissä olla. Levytystiheys ei valitettavasti johtune sinfonian musiikillisista ansioista, vaikka se taitavaa tekoa onkin - tämä teos on akustista karkkia, jonka äänittäminen mahdollisimman vakuuttavasti ja vaikuttavasti on aina uusi sulka levy-yhtiön hattuun. Osittain on ymmärrettävää ja jopa oikeutettua suhtautua Saint-Saënsin tunnetuimpaan orkesteriteokseen orkestraalisena efekti-ilotulituksena ja huumaavana akustisena haasteena: säveltäjä käyttää tehokeinoja nimenomaan tehokeinoina, tehden sen toki mestarillisesti. Tämä sinfonia ei ehkä ole beethoveniaaninen tai bruckneriaaninen mestariteos. Se on ehkä hieman turhan mahtipontinen tullakseen otetuksi täysin vakavasti. Mutta vaikka se ei ehkä olisi mestariteos, on se mestarin tuotantoa ja hyvää musiikkia, jota ei kannattaisi typistää pelkkään fysikaalisen äänentoiston demonstraatiotarkoitusten kategoriaan. Liian monta kertaa olen kuitenkin kuullut Urkusinfonian, jossa kaikki - kapellimestari ja minä mukaan lukien - vain odottavat pääsyä finaalin suurenmoiseen, kohottavaan pauhuun. Ikään kuin kolme neljäsosaa sinfoniasta olisi tyhjänpäiväistä täytemateriaalia, joka on käytävä läpi pelkän rituaalin takia. Jos tähän teokseen ei usko kokonaisuutena, en ymmärrä, miksi sitä vaivautuu levyttämään. Jos haluaa pelkän äänentoistollisen vautsivau-efektikäyntikortin, on varmasti täysin mahdollista äänittää pelkkä finaali ja yhdistää se muihin vastaaviin karkkeihin levyllä.
Yhdysvaltalainen James Levine (s. 1943) onnistuu tekemään tästä erikoisesti suositusta ja samalla laiminlyödystä sinfoniasta läpeensä mielenkiintoisen, toimivan ja palkitsevan kuunteluelämyksen. Levinen Saint-Saënsia kuunnellessaan uskoo kuulevansa mestariteosta. Asiaa auttaa se, että käytössä on Berliinin filharmonikot, orkesteri, joka soittaa vaivattomasti ja äärimäisen kauniisti. Lisäetua saadaan siitä, että äänitys on ensiluokkainen - todentuntuinen ja finaalissa aidosti vapisuttava kokemus.
Saint-Saëns on Berlioz'n ohella huomattavin ranskalainen romantikkosäveltäjä, ja häntä on tapana soittaa stereotyyppisen ranskalaisesti - korostaen musiikin keveyttä ja pirskahtelevaa eleganssia, vältellen raskassoutuisuutta ja mieluummin mahdollisimman ilmavasti, ettei peräti hattaraisen nasaalisesti. Levine erkanee tällaisesta nationalistisesta determinismistä ja ottaa Saint-Saënsin merkkiteokseen hieman "saksalaisemman" otteen. Vaikka sinfonian kesto ei juuri näytä poikkeavan valtavirrasta, ja tempot ovat jopa kohtalaisen ripeitä - turhaa viipyilyä ei ole ohjelmassa - on Levinen tulkinnassa suurempaa tilan ja niin sanoakseni arkkitehtonisen monumentaalisuuden tuntua kuin useimmissa muissa kuulemissani esityksissä - efekti on hieman kuin Anton Bruckner olisi samppanjahuppelissa. Tämä on mielenkiintoista ja jopa paradoksaalista, sillä toisaalta sointi on hyvin ilmava, eikä esityksessä ole mitään raskasta. Jos kokee tarvetta kategorisoida säveltäjiä ja tyylillisiä traditoita kansallisuuden mukaan (ja tiettyyn rajaan asti siinä on järkeä) - saattaa tämä levy edustaa ranskalaisen ja saksalaisen tyylin erinomaista tasapainoa. Niitä ei varmasti kannatakaan nähdä vastakohtina: vaikka Saint-Saëns katastrofaalisen Ranskan-Preussin sodan jälkeen liputti juuri ranskalaisen musiikin puolesta, oli hän keskeinen hahmo saksalaisten innovaatioiden, kuten sävelrunon (hänen hyvän ystävänsä, syntyjään unkarilaisen mutta kulttuurisesti käytännössä täysin saksalaisen Franz Lisztin keksintö), tuomisessa Ranskaan. Levine ei liimaa berliiniläiseen sointiin pinnallisia ranskalaisuuksia - ei nasaalisia vaskia, ei laskelmoitua kepeyttä, joka vaikuttaisikin yhtä luontevalta kuin debytantin kumarrus ensitanssiaisissa. Se toimii, ja teoksesta pääsee nauttimaan ilman pakotetun esitystradition turhaa painolastia. Saint-Saënsissa on viehätysvoimaa aivan tarpeeksi omasta takaa - sitä ei tarvitse keinotekoisesti lisätä. Kun leikataan pala täytekakkua, ei päälle enää sirotella sokeria.
Mitään pakotettua hartautta ei Levinen astetta painokkaammassa lähestymistavassa ole - itse asiassa kapelliestari hyödyntää sinfonian draamaa niin nautinnollisesti ja tehokkaasti kuin se lienee mahdollista. Avauksen Adagiossa, joka voi olla vaikea esittää vakuuttavasti, saavutetaan tehokkain ja vihjailevin kliimaksi, jonka olen tässä teoksessa kuullut. Huipennus on luonteeltaan peittelemättömän eroottinen. (Les français!) Toisena osana oleva ongelmallinen Poco adagiokin tuntuu tarkoituksenmukaiselta, ja urkumusiikki tarjoaa nautinnollisen pehmeän vuoteen, jolla jouset saavat lekotella melodisesti.
Syklinen kolmas osa, joka voi joskus olla hieman junnaava, rakentaa erinomaisesti jännitystä finaalin räjähdystä kohden. Teoksen erikoislaatuisuuden ja finaalin suhteettoman suosion huomioon ottaen on melkoinen tunnustus tälle taltioinnille myöntää, että Levinen johtamana sinfonian jokaista osaa kuuntelee mielellään vaikkapa aivan erillisenä teoksena. Finaali tosin pysyy yhä oikeutetusti teoksen huipentumana: se on edelleen selvästi vahvin osa, ja vaikka efekti onkin loistavan äänityksen ja loistavan orkesterin ansiosta huumaava, ei kyseessä ole pelkkä tehostekikkailu. Urkuri Simon Preston soittaa kautta linjan hyvin älykkäästi ja herkästi, ja ennen kaikkea musiikillisesti palkitsevasti: finaalissakin urut soittavat hänen käsissään juuri musiikkia - eivät siis törise vain ukkosenjyrinää jäljittelevää tehostemölyä, kuten voi joskus käydä. Finaalin päätyttyä olen yhä kuin ällikällä lyöty, vaikka tunnen teoksen ennalta ja tiedän, millaisilla kikoilla se viettelee pauloihinsa. Upea esitys, ei voi muuta sanoa.
Täytteenä levylle on päätynyt myös Paul Dukas'n (1865-1935) tunnetuin sävellys, lyhyt orkesterischerzo Noidan oppipoika (L'Apprenti sorcièr). Dukas sävelsi tämän kymmenminuuttisen sinfonisen runon vuonna 1897, melko täsmälleen sata vuotta sen jälkeen, kun Johann Wolfgang von Goethe oli julkaissut säveltäjää työhönsä inspiroineen runon Der Zauberlehrling. Kulttuurimme kannalta on paljonpuhuvaa, että sekä Goethen runo että Dukas'n sävellys ovat nykyisin lähes tuntemattomia itsessään, mutta paljon useammat tunnistavat tämän:
Eikä se välttämättä ole sittenkään vain nolo asia. Disneyn ansiokkaan Fantasia-animaatioelokuvan (1940) episodi on itse asiassa Disneylle epätavallisen uskollinen kuvaus Goethen balladista, ja Dukas'n musiikki on kuin tehty animaatiota varten - se on luonnostaan koomisen kineettistä. Kertomus apulaisvelhosta, joka käyttää vaillinaisia taitojaan noituakseen luudat hoitamaan vedenkantourakan puolestaan - ja aiheuttaa katastrofin, josta vain oppimestari voi niskuroivan oppilaansa pelastaa - on Dukas'n nerokkaan orkestraation ansiosta teos, joka suurin piirtein soittaa itse itsensä, ensiluokkainen ja valtavan hauska sinfoninen runo. On hyvä, että siitä on olemassa Berliinin filharmonikkojen upeasti soittama esitys, jossa Levine vielä vahvistaa nokkelan pikkuteoksen vahvuuksia: humoristinen musiikki tempaa mukaansa, ja samanaikaisesti se on myös muodollisesti moitteeton scherzo, jossa on mukaansatempaava draivi ja ilahduttavaa, ilmeikästä keveyttä. Sitä ei tosin ehkä kannata kuunnella samalla kertaa sinfonian kanssa.
Onpa siis kaiken kaikkiaan loistava levy, erinomaiset tulkinnat, esitykset ja äänitykset molemmista teoksista. Palkitseva albumi, jonka pariin on aina hauska palata. Tarjoaa elämyksiä niin aloittelijoille (nähdäkseni ihan vaikkapa musiikkikasvatuksellisiinkin tarkoituksiin) kuin kokeneillekin ranskalaisen musiikin ystäville. Mutta: levyn kesto on törkeän lyhyt. CD-levylle mahtuu 80 minuuttia musiikkia, ja Deutsche Grammophon on saanut tätä varten kasaan vähän päälle 47 minuuttia. Tämä on lähestulkoon törkeää. Kun kerran kaikki meni näin hyvin, olisiko yhtiö mennyt nurin, jos samaan hintaan olisi tarjottu vielä jokin Saint-Saënsin sinfonisista runoista, jolloin oltaisiin päästy edes tunnin pintaan? Sietäisivät huutia, vaikka tekevätkin muuten ihan loistavia tallenteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti