Schumann: Sellokonsertto, Pianokonsertto ym.

Robert Schumann (1810 - 1856) oli arkkiromantikko jos kuka. Hän viimeisteli itsensä romanttisen taiteilijan arkkityyppinä kärsittyään sarjan rajuja hermoromahduksia, jotka veivät hänet itsemurhayritysten myötä elämänsä viime vuosiksi hermoparantolaan. Schumann korosti sävellyksissään yksilöllisyyttä, tunteellisuutta ja tunnelmaa. Hän halusi olla itsenäinen, kuvia kumartamaton taiteilija, joka kanavoisi omat välittömät tuntemuksensa ja kokemuksensa uudenlaiseksi persoonalliseksi musiikiksi. Hän oli myös merkittävä kriittikko ja musiikkijournalisti, joka omisti elämänsä taistelulle itsetarkoituksellisia, luovuutta tukahduttavia traditioita, tyhjää virtuoosisuutta ja poroporvarillisena pitämäänsä salonkimusiikkia vastaan. Schumannin tuotanto on sangen rajallinen, mutta historiallisesti sitäkin huomattavampi. Hänen kaikessa sävellystyössään on havaittavissa kaksi rinnan kulkevaa linjaa: persoonallisen, rehellisen emotionaalisen ilmaisun viljely ja uuden ajan musiikin luominen. Kaikilla teoksillaan hän pyrki samanaikaisesti tekemään jotain uutta ja ilmaisemaan itseään mahdollisimman aidosti. Monella tavoin ahdistuneella ja herkällä Schumannilla olikin paljon ilmaistavaa, ja juuri tunteellisuus on hänelle ominaista. Kyse ei ole mistään nyyhkylässytyksestä, vaan Schumann pysyttelee hyvin uskollisena rehellisyyden ja vilpittömyyden vaatimuksille.

Jos haluat olla menestyksekäs pianisti ja säveltäjä, älä (1) tuhoa sormiesi liikkuvuutta typerillä omatekoisilla venytysvirityksillä äläkä (2) hanki hurjassa nuoruudessasi kuppaa, joka vie sinulta ensin järjen ja sitten hengen. Ihan vain meille myöhemmille polville neuvoksi - Schumannille tämä on liian myöhäistä.

Schumann: Sellokonsertto op. 129; Pianokonsertto op. 54; Johdanto ja Allegro appassionato. Jacqueline du Pré, sello; New Philharmonia Orchestra (Sellokonsertto); London Philharmonic Orchestra. Daniel Barenboim, kapellimestari (Sellokonsertto), piano; Dietrich Fischer-Dieskau, kapellimestari (Pianokonsertto, Johdanto & Allegro). EMI, äänitetty Lontoossa 1968 & 1974.

Jacqueline du Pré (1945-1987) oli joskus raastavankin romanttinen brittiläinen sellisti, jonka tulkinnat edustavat tyypillisesti teknistä huippua ja voimakasta emotionaalista myötäelämistä. MS-tauti pakotti hänet lopettamaan mahtavaan nousuun lähteneen uransa 70-luvulla, ja hän kuoli tähän rappeumasairauteen vuonna 1987 42 vuoden iässä.
Du Pré avioitui vuonna 1967 argentiinalaissyntyisen Daniel Barenboimin (s. 1942) kanssa. Barenboim on tehnyt mittavan ja näkyvän konsertti- ja levytysuran sekä pianistina että kapellimestarina. Hänellä on Argentiinan, Israelin, Espanjan ja Palestiinan kansalaisuus, ja hän on viime vuosikymmenet ollut näkyvästi edistämässä musiikkikulttuurista yhteistyötä Lähi-idässä. 

Schumann sävelsi sellokonserttonsa inspiraation puuskassa, joka seurasi hänen muuttoaan Saksista Reinin rannalle Düsseldorfiin. Se on puhtaan romanttinen, tunteellinen ja runollinen teos, jota jostakin käsittämättömästä syystä hyljeksittiin aina 1900-luvulle saakka. Sen jälkeen se onkin ansaitusti päässyt suosituimpien sellokonserttojen joukkoon - ei siis vain siksi, että sellkonsertot ovat niitä harvoja asioita, joita ei voi koskaan olla liikaa.

Tämän sellokonserton romantiikka sopii du Prén heittäytymistä pelkäämättömälle sellismille erinomaisesti, ja lopputulos on sanalla sanoen huikea. Du Prén tapa tulkita teoksia jakaa aivan perustellusti mielipiteet, sillä tällainen lähestymistapa voi teoksesta riippuen vaikuttaa myös hakemalla haetulta melodramatiikalta, jota voi olla tuskaistakin kuunnella. Schumannin konsertossa se on ainakin minusta täysin paikallaan, enkä muutenkaan pidä pahana persoonallista ja poikkeavaa tulkintaa, jos se on mielestäni toimiva. Toimivuus ei välttämättä aina edellytä täyttä uskollisuutta säveltäjän luulotelluille alkuperäistarkoituksille ja -preferensseille, vaan niistä erkaantuvakin tulkinta voi hyvin saavuttaa jotakin kuulemisen, taltioimisen ja sanomisen arvoista. 
Du Prén käsissä Schumannin konsertto saavuttaa paikoin lähes repivän intensiteetin, joka ei kuitenkaan ole millään muotoa luotaantyöntävää. Hidas osa on sanomattoman liikuttava, ja tämä tulkinta ottaa valtaansa niin, että tätä musiikkia on vaikeata kuvitella esitettävän millään muulla tavalla sitä kuunnellessaan. Jos se ei ole mieleenpainuvan ja ansiokkaan tulkinnan merkki, niin en tiedä mikä olisi.

Lopultakin du Prén tulkinta vaikuttaa tekevän oikeutta Schumannin konsertolle ja säveltäjälle. Tämä on persoonallisen, jopa intiimin persoonallisen, säveltäjän persoonallista musiikkia persoonallisesti esitettynä. Jos kontrastit voivatkin vaikuttaa välillä äärimmäisiltä, on niille keksittävissä ainakin biografinen oikeutus: Schumannin hermot prakasivat melko pahasti - tai sitten etenevä kuppa teki hänestä hiljalleen mielenvikaisen - ja onnelliset päivät Düsseldorfissa päättyivät itsemurhayritykseen. Kalastusalus onki säveltäjän Reinistä, ja hän pelastui, mutta hakeutui lopulta suljettuun parantolaan, jossa vietti viimeiset vuotensa säveltämättä mitään.

Allegro appassionato on alle 20 minuutin pituinen teos pianolle ja orkesterille.Tämä on enemmänkin miellyttävää päiväunta, ei suurta romanttista unelmointia, joka haaveilee maailman muuttamisesta ja muista suurista asioista. Orkesterissa ilmenee paikoin miellyttävää huminaa, mutta muuten tulkinnasta puuttuu persoona, omistautuminen ja romanttinen vetovoima. Dramatiikkaa mahtuisi mukaan paljon enemmänkin ilman, että teos siitä ainakaan kärsisi.

Samoja ongelmia on tällä levyllä Schumannin pianokonsertossa. Esityksen kunniaksi voidaan sanoa, että se on sangen selkeä ja johdonmukainen. Ikävä kyllä nämä eivät ole niitä osa-aluieta, joilla Schumannille olennainen haaveksiva viehätys tulisi hyvin esille. Barenboimin soito ei kuulosta järin eläytyvältä, voimaa siitä tuntuu puuttuvan ja salaperäisyyttä on tuskin lainkaan. Itse odotan Schumannilta hieman muita asioita kuin selkeyttä ja loogista esitystapaa. Ne olisivat toki ansioita (varsinkin orkesteriteoksissa, sillä Schumannilla on hieman paha maine läpitunkemattomien orkesteritekstuurien suoltajana) sellaisessa tulkinnassa, joka tavoittaisi tyydyttävällä tavalla Schumannille niin oleellisen tunteikkuuden ja jopa arvaamattomuuden. Minusta Schumannissa on parasta ja omaperäisintä juuri hänen peittelemätön tunteellisuutensa, joka kannattelee käänteitä valahtamatta sentimentaalisuuteen. 
Joitakin kiinnostanee pianokonserton kapellimestarin nimi. Dietrich Fischer-Dieskau (1925-2012) tunnetaan parhaiten 1900-luvun loistavimpana Lied-laulajana, jonka baritoni oli vertaansa vailla. Hän toimi myös kapellimestarina, eikä häneltä siinä ainakaan kunnianhimoa puuttunut: hän tarttui Wagnerin, Richard Straussin ja Berlioz'n teoksiin myös tahtipuikon kautta. Tämän levyn tarjonnan suhteen Fischer-Dieskau vaikuttaa olleen korkeintaan kelvollinen kapellimestari. Hän ei mokaa, mutta ei tuo musiikista esiin mitään omaperäistä. Oivallukset puuttuvat. Sitä tosin tusin huomaisi, ellei Barenboimin solistiosuus olisi mielestäni hieman ilmaisullisesti puutteellinen ja alivirittynyt. On tosin myönnettävä, että tämä hieman persoonaton yhteistyö toimii sikäli hyvin, että sointi ja ääni on kautta linjan hyvin eleganttia ja kaunista.
Barenboim ei ole missään nimessä huono tai taitamaton pianisti, mutta tämä pianokonsertto on lopulta epätyydyttävä ja kuulostaa minusta turhan varautuneelta, kylmältä ja suoraviivaiselta. Välillä tosin päästään pehmeän runouden äärelle, mutta ilman dramatiikkaa sekin kuulostaa hieman yhdentekevältä.

Kokonaisuutena levy on ihan kelpo esitys Schumannin kahdesta tunnetuimmasta konsertosta (lisäksi on muutama tuntemattomapi viulukonsertto). Sellokonsertto on ainutlaatuinen, emotionaalisesti latautunut ja erittäin palkitseva, yksilöllinen esitys. Teokset pianolle ja orkesterille ovat ihan kelvollisia esityksiä, mutta minusta ne eivät ole ihanteellisessa tasapainossa ilmaisun ja jännitteen suhteen.