Saint-Saëns ei kuitenkaan ollut mikään patavanhoillinen taantumuksellinen, vaan parhaassa iässään ranskalaisen musiikin uudistaja. Ikävä kyllä hänen jälkimaineeseensa on vaikuttanut turhan vahvasti hänen myöhemmällä iällään osoittamansa ymmärtämättömyys muita uudistajia kohtaan.
Mozartin ja Mendelssohnin tapaan Saint-Saëns oli lapsinero (ensimmäinen oma sävellys nelivuotiaana, 10-vuotiaana kyky soittaa Beethovenin 32 pianosonaattia ulkomuistista), mutta näistä poiketen hänessä oli myös yleisneron vikaa. Hän oli kielellisesti erittäin lahjakas, ja osasi kääntää latinaa ja klassista kreikkaa alle seitsenvuotiaana. Hän oli kehuttu matkakirjailija ja kohtalaisen taitava arkeologi.
Saint-Saënsia on joskus tituleerattu Ranskan Mendelssohniksi, ja näillä säveltäjillä on paljon yhteistä: musiikillisen tyylin ja orkestraation selkeys, muodon ja klassillisten rakenteiden täydellinen hallinta, sävellysten näennäinen vaivattomuus - ja jälkimaailman vähättelyn kohteeksi päätyminen.
 |
| Camille Saint-Saëns. Aikalaiskuvauksissa parrakkaaksi papukaijaksi mainittu. |
Saint-Saëns: Sinfonia nro 3; Pianokonsertto nro 2; Eläinten karnevaali; Havanaise; Johdanto ja Rondo capriccioso; Bakkanaali & aaria "Mon cœur s'ouvre à ta voix" oopperasta Samson ja Dalila; Danse macabre; Le Rouet d'Omphale.
Gaston Litaize, urut (sinfonia); Pascal Rogé, piano (konsertto); Itzhak Perlman, viulu (Havanaise & Johdanto); Grace Bumbry, mezzosopraano (aaria); Martha Argerich & Nelson Freire, piano; Gidon Kremer & Isabelle van Keulen, viulu; Tabea Zimmermann, alttoviulu; Mischa Maisky, sello; ym. (Eläinten karnevaali).
Chicago Symphony Orchestra (sinfonia); Royal Philharmonic Orchestra (konsertto); New York Philharmonic (Havanaise & Johdanto); Orchestre de Paris (Bakkanaali, Danse macabre); Radio-Symphonie-Orchester Berlin (aaria); Orchestre National de France (Le Rouet).
Daniel Barenboim (sinfonia, Danse macabre, Bakkanaali); Leonard Bernstein (Le Rouet); Charles Dutoit (konsertto); Zubin Mehta (Havanaise & Johdanto); Janos Kulka (aaria).
Deutsche Grammophon Panorama (2 CD), äänitetty 1961-1988.
Tämä, kuten useimmat tällaiset aiemmin julkaistusta aineksesta koostetut kokooma-albumit valituista teoksista yleensäkin, sopii parhaiten uusille tulokkaille, jotka haluavat tutustua säveltäjän musiikkiin. Sellaiseen tarkoitukseen tämä kokoelma on erinomainen ja erittäin kätevä. Mutta, kuten tällaisissa julkaisuissa on tapana, kaikki esitykset eivät ehkä ole aivan yhtä ylistettäviä.
Aloituspaikalle on sijoitettu Saint-Saënsin ehdottomasti tunnetuin ja esitetyin orkesteriteos, Sinfonia nro 3, myös Urkusinfoniana tunnettu. Neliosaisen sinfonian kahdessa osassa uruilla on merkittävä ja atmosfäärinen soolo-osuus, varsinkin upeassa finaalissa. Urkusinfonian vikana on, että vaikka jokaisessa osassa on hyviä ja vetoavia ideoita, niin finaali varastaa show'n totaalisesti siten, että on vaikea sen kuultuaan muistaa enää teoksen aiemmista osista yhtikäs mitään. Tätä ei auta se, että kaikesta huolellisesta rakentelustaan, taitavasta orkestraatiostaan ja silkasta viehätyksestään huolimatta sinfonian kolmessa ensimmäisessä osassa olisi tiivistämisen varaa.
Daniel Barenboim johtaa sinfonian hyvin suoraviivaisesti. Kolme ensiosaa tuntuvat vain kulkevan ohitse. Vasta finaalissa esitys saa luontevuutta, tarkoituksenmukaisuutta ja ns. draivia. Finaali on hyvin vakuuttava, mutta Barenboim ei saa puhallettua sinfoniaan kokonaisuutena juuri lainkaan henkeä, jännitettä tai edes sanottavammin tyyliä. Tuloksena on ilmeetön urkusinfonia, jota ei ole erityisen hauska kuunnella. Teoksesta on saatavilla parempia, mielenkiintoisempia ja palkitsevampia levytyksiä. En syty lainkaan Barenboimin selkeälle, mutta yhdentekevälle tulkinnalle, jossa chicagolaisorkesteri tosin soittaa erittäin hienosti.
Saint-Saënsin viidestä pianokonsertosta nro 2 on tunnetuin ja esitetyin. Venäläinen pianisti ja kapellimestari Anton Rubinstein (1829-1894) pyysi Saint-Saënsilta tällaisen teoksen, ja tämä sai sen valmiiksi seitsemässätoista päivässä soittaen pianoa ensiesityksessä 1868. Konsertto ei kuitenkaan saavuttanut välitöntä suosiota. (On epäselvää, miksi Rubinstein ei itse säveltänyt haluamaansa teosta, sillä hän oli hyvin kyvykäs säveltäjä itsekin.) Sittemmin siitä on kuitenkin tullut Saint-Saënsin esitetyimpiä teoksia, eikä ihme, sillä se on kaunis, eloisa, ja saa aikaan hyväntuulisuutta, varsinkin toinen osa, hilpeän leikkisästi pulppuileva Allegro scherzando, joka lienee rakastettavimpia hetkiä kaikessa ranskalaisessa musiikissa.
Pascal Rogé on konserton parissa nautiskeleva ja innostava: esitys on viehätysvoimassaan itse teoksen veroinen. Rogé kuulostaa tyylikkään innostuneelta, ja Charles Dutoit antaa kapellimestarina solistille paljon vapautta hoitaen oman osuutensa mallikelpoisesti. Kaiken kaikkiaan esitys on niin hyvä ja pirskahteleva, että tämän perusteella mietin, pitäisikö hankkia Rogén kahden levyn kokonaislevytys kaikista Saint-Saënsin pianokonsertoista. Erinomaista.
Eläinten karnevaali (Le Carnaval des animaux) saattaa olla monelle tuttu peruskoulun musiikkikasvatuksesta. On hieman hassua, että tämä pienelle kokoonpanolle alun perin kirjoitettu 14 humoristisen pikkukappaleen sarja on nykyisin säveltäjänsä tunnetuimpia teoksia, kun hän omana elinaikanaan julkaisi vain yhden osan koko sarjasta, kahvimainoksissakin ryöstöviljellyn Joutsenen (Le Cygne). Pieni zoologinen sarja tuo hyvin esille Saint-Saënsin kekseliään huumorintajun - esim. mukana on erittäin ironinen parodia eläinlajista nimeltä Pianistit, ja Kilpikonnat löntystävät äärimmilleen hidastetun Offenbachin can-canin tahdissa.
Tällä albumilla Eläinten karnevaali kuullaan hieman normiksi muuttuneita sinfoniaorkesteriversioita intiimimpänä esityksenä - Saint-Saënsin 1886 säveltämällä alkuperäisellä, hieman omituisella kokoonpanolla, johon kuuluu kaksi pianoa ja viulua, alttoviulu, kontrabasso, huilu, klarinetti, ksylofoni ja kellopeli. Soittajiksi on saatu melkoisia tähtiä, jotka hieman yllättäenkin toimivat melko hyvin yhdessä. Ainoana hienoisena ongelmana tässä esityksessä on se, että ajoittain virtuoosimaiset elkeet ottavat etusijan musiikin huumorista ja hellästä ironiasta. Nelson Freiren ja varsinkin Martha Argerichin pianismi on häikäisevää, eikä tämä taltiointi totta vie tuota pettymystä, mutta itse nauttisin hieman vähemmän briljeeraavasta esitystavasta tämän hassun pikku teoksen kohdalla. On toki muistettava, että Saint-Saëns sävelsi teoksen juuri omaksi ja ystäviensä, kuten Franz Lisztin, huviksi, ja nämä kaikki olivat tietysti ilmiömäisiä virtuooseja. Ehkä tässä siis juurikin palataan juurille. Kyseessä on puhtaasti makuasia, enkä tohdi varsinaisesti alkaa näin häikäisevää performanssia moittimaan. Erinomaisen hyvää on, että mukaan ei ole otettu kertojaa pilaamaan kaikkea. (Kertojat pilaavat yleensä kaiken niin Eläinten karnevaalissa, Pekassa ja sudessa ja mihin heitä nyt tungetaankaan.)
Havanaise viululle ja orkesterille on vuodelta 1887 ja nimensä mukaisesti perustuu habaneron rytmiin. Vajaat kymmenen minuuttia kestävä viehättävä (tämä sana kuvaa hyvin suurinta osaa Saint-Saënsin musiikista) teos on ikävä kyllä katoamassa konserttisalien ohjelmistoista vain sen takia, että pitää mukamas aina olla vain pelkkää konserttoa. Kun ohjelmistot jähmettyvät, tällaiset hauskat pikku ihanuudet kärsivät kaikkein pahiten. Tällaisia teoksia ei yksinkertaisesti osata sijoittaa luontevaksi osaksi konserttia, ja se on sekä sääli että häpeä.
Havanaise on osa ranskalaisia säveltäjiä 1800-luvulla joukoittain kaatanutta ibeeristä innostusta. Lukuisat ranskalaiset hakivat innoitusta Pyreneiden eteläpuolelta "villeistä" ja "eksoottisista" espanjalaisista rytmeistä. Muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta nämä ranskalaisten yritelmät eivät kuulosta juuri koskaan yhtään sen espanjalaisemmalta kuin Riemukaari, mutta ne ovat sentään melkoisen usein vastustamattomia makupaloja kaikessa epäautenttisuudessaankin.
Saint-Saënsin Havanaise ei kuulosta espanjalaiselta tai latinalaisamerikkalaiselta, mutta se on erittäin tenhoavaa kuunneltavaa, jonka parissa ei aina ajattele tai tiedosta kuuntelevansa viuluvirtuooseille varta vasten tuotettua näytöskappaletta. Itzhak Perlmanin hyväntuulinen ja aurinkoinen soitto sopii tähän ihastuttavaan kappaleeseen kuin ibeerinen nimi läpeensä ranskalaiseen sävellykseen - siis erinomaisen hyvin.
Sama pätee pitkälti myös seuraavana olevaan hyvin samantyyppiseen teokseen nimeltään Johdanto & Rondo capriccioso (Introduction et Rondo capriccioso). Se on näistä kahdesta viulu-orkesterikappaleesta dramaattisempi ja innovatiivisempi, mutta toisaalta myös selvemmin näytösteos - sävelletty hädin tuskin täysi-ikäisen Pablo de Sarasaten viuluviikarointia varten. Perlmanin taituruutta ei voi edelleenkään kyseenalaistaa, ja hän tuo teokseen taas hyväntuulista tunnelmaa. Kapellimestari Mehta voisi olla orkestereineen hieman iskevämpi molemmissa teoksissa, mutta viulu on ehdottomasti pääosassa, ja se osa hoidetaan tässä loistavasti.
Saint-Saënsin raamatullinen ooppera Samson et Dalila on ainoa mannermaisissa oopperataloissa pysynyt teos säveltäjältä. Se ei ole tippaakaan uskonnollinen, ei varsinkaan oratoriomainen, vaan täysiverisen melodramaattinen. Bakkanaali on todella hauska pseudo-orientaalinen ilotulitus, josta kynitty Samson ei kuitenkaan nauti, vaan murskaa ilottelun romahduttamalla pylväät, joihin hänet on kahlittu. Absurdi tarina tästä vanhatestamentillisesta ilonpilaajasta on tuskin koskaan kuulostanut hauskemmalta ja viihdyttävämmältä kuin tässä välisoitossa, joka kävisi sävelrunosta. Tällä kertaa ranskalaista orkesteria johtava Barenboim johtaa Urkusinfonian suoritustaan tarttuvammin ja rytmikkäämmin, ja huipennuksessa on todellista jännitettä.
Samasta oopperasta on myös resitaaleihinkin usein päätyvä Dalilan aaria Mon cœur s'ouvre à ta voix, jonka tässä esittää suurenmoisesti amerikkalainen sopraano Grace Bumbry. Yksinkertaisesti upeaa.
Saint-Saëns toi Lisztin keksimän sävelrunon tai sinfonisen runon teostyypin Ranskaan, mitä pidettiin tuolloin hyvin uskaliaana ja radikaalina. Mitään erityisen radikaalia ei nykypäivänä Saint-Saënsin hyväkäytöksisissä ja sivistyneissä sävelrunoelmissa juuri kuulu, mutta niiden parissa kuluu kyllä aika varsin hauskasti.
Danse macabre perustuu Henri Cazalis'n runoon, jossa personifioitu Kuolema ottaa pyhäinpäivän aattona viulunsa ja lähtee hautausmaalle tanssittamaan haudoista nousevia luurankoja. Raskas työ vaatii ruumiita häpäisevät huvit. Aiheen innoittajana ovat keskiaikaisten kirkkojen ja käsikirjoitusten kuolontanssiaiheet. Saint-Saënsin Kuolema ei ole kammottava hirviö tuonpuoleisesta, vaan pikemminkin parista ryypystä hieman riehaantunut serenadinsoittelija - hyvinkin tunnistettavissa samaksi eksistentiaaliseksi herrasmieheksi, joka saa viimeisen valssin Sibeliuksen hillityssä Valse tristessä, nyt vain viikonlopputunnelmissa.
Barenboim tekee tämän kauhukappaleen parissa ihan kunnioitettavaa työtä, kaikki on varsin hyvin kohdillaan, mutta kauhuelementtiä ja tunnelmaa saisi olla vieläkin enemmän. Tämä Danse macabre vain vihjailee makaaberiudesta, kun teos mielestäni kutsuisi sukeltamaan siihen. Tämä on läpeensä viihteellinen kappale. Nytkin minulla on sen parissa ihan hauskaa, mutta enemmänkin voisi irrotella. Ihan kelvollinen ja hyvin soitettu tulkinta joka tapauksessa.
Leonard Bernsteinin johtama sävelruno Le Rouet d'Omphale eli Omfalen rukki päättää tämän kaksoislevyn ohjelman. Teoksen aihe ei liene useimmille tuttu, joten kerrottakoon, että taustalla on myytti sankari Herakleesta, joka joutuu sovittamaan veritekonsa toimimalla Lyydian kuningatar Omfalen orjana vuoden ajan - naiseksi pukeutuneena ja "naisten töitä" tehden, mm. rukilla kehräten. Saint-Saënsin sävellys on hieman arvoituksellinen ja syklinen, ja se vaatii huolellisuutta, jos sen ei halua kuulostavan ohimenevältä ja yhdentekevältä. Bernstein on huolellinen. Jokainen nuotti kuulostaa spontaanilta, tarkoituksenmukaiselta ja oleelliselta, ja teoksesta löytyy lämpöä, hieman huumoria ja jännitettäkin. Tyylikäs ja rauhallinen finaali kaksoislevylle, jonka yleistaso on ihan hyvä.
Tupla-albumilla mukana on pari erinomaista esitystä, useampia hyviä, ja muutama keskinkertainen, kaikki tasokkaasti soitettuina ja äänitettyinä. Jotkut teoksista edustavat huippua, ja oikeastaan vain Urkusinfonian kohdalla suosittelisin suoraan etsimään levytyksiä, joissa teos onnistuu kokonaisvaltaisemmin - esim. Jean Martinon ja Herbert von Karajan ovat tehneet siitä tasapainoisempia ja kokonaisuutena tyydyttävämpiä tulkintoja. Siitäkin huolimatta kyseessä on edustava valikoima Saint-Saënsin keskeisimmästä tuotannosta sangen kätevänä ja edullisenakin pakettina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti