Dvořák sävelsi kronologisessa järjestyksessä toisen sinfoniansa (hänen sinfonioidensa numerointi ja teostensa opusnumerot ovat niin päin böömiläistä prinkkalaa, että sitä on turha lähteä auki selostamaan) 24-vuotiaana. Esikoissinfonian tapaan sekin on mittasuhteiltaan kunnianhimoinen: kestoa kertyy n. 50 minuuttia (yhdessä legendojen kanssa levyllä on kunnioitettavat 73 min musiikkia).
Kakkossinfonia on muodollisen ja temaattisen käsittelyn puolesta esikoissinfoniaa oikeaoppisempi teos. Teemojen kehittely on loogisempaa, tarkoituksenmukaisempaa ja säännönmukaiselta kannalta palkitsevampaa kuin säveltäjän ensiaskelissa lajityypin parissa. Orkestraatiokin on kehittynyt sulavammaksi. Musiikillinen aines kestää myös ehkä hieman paremmin osien verraten pitkät kestot, ja mukana on paljon viehättäviä kansanmusiikkimaisia elementtejä sekä mukavasti tunnelmaa - mutta silti valintatilanteessa olisi minun myönnettävä pitäväni esikoissinfoniasta enemmän kuin tästä hieman kypsemmästä teoksesta.
Toisessa sinfoniassa tunnelma on pääosin iloinen ja aurinkoinen, mutta ainakin minun kohdallani esikoissinfonia on kaikkine puutteineenkin tarttuvampi ja peittelemättömämmin riemullinen kokonaisuus, ehkä juuri vähäisemmän hiomatyönsä ansiosta. Mutta tämä preferenssi on vain marginaalinen kysymys: molemmissa teoksissa sykkii sama railakas hilpeys, eikä toinen sinfoniakaan ole vielä täydellinen mestariteos. Itse asiassa sen pulmat ovat hyvin samantyyppisiä kuin ykkössinfoniassa. Vaikka kehitystä on tapahtunut, on osa musiikkiaineksesta helposti unohtuvaa täytettä ja kaikesta viehätysvoimasta huolimatta osien pituus voi alkaa hieman painaa loppua kohden. Ilmeisimmillään tämä on finaalissa, joka alkaa ihastuttavasti, mutta voisi olla tehokkaampi ja ytimekkäämpi. Mielenkiintoisin sinfonian osista on toiseksi sijoitettu Poco adagio, jossa riemukkaan pastoraalinen teos lähestyy hetkeksi vakavampia sävyjä yöllisissä tunnelmissa. Osa on hyvin tehokas, ja pitää mielenkiinnon hyvin yllä. Sitä seuraava Scherzo pitää sisällään erittäin tarttuvan ja ihastuttavan melodian, joka on tämän nuoruudentyön parasta antia.
Gunzenhauser onnistuu jälleen kapellimestarina. Hän tajuaa, että tämä sinfonia elää riemusta ja viehätysvoimasta, ja keskittyy sen maksimointiin pitäen samanaikaisesti paikoin ongelmallisen rakenteen hyvin aisoissa. Tämä teos voisi olla vaarassa kuulostaa yhdentekevältä ja hieman mitättömältä joutuessaan vääriin käsiin, mutta Gunzenhauserin tulkinta on erittäin vakuuttava ja pelaa teoksen vahvuuksilla aivan kuin hänen esikoissinfonian käsittelynsäkin. Innostus on selvästi tarttunut myös orkesteriin, jolle repertoaari on varmasti lisäksi sangen tuttua. Puu- ja vaskipuhaltimet ansaitsevat tunnustusta ja kehuja kautta linjan. Äänitys on hyvin luonnollinen, joskaan ei ehkä aina ihanteellisen selkeä. Mutta toisaalta tämä on teos, jossa tunnelma ja menevyys on ainakin 90 % kokonaisesityksestä, ja tämän musiikin äänimaailma ei vaadi täyttä läpikuultavuutta, vain sen verran, ettei se kuulosta liian raskaalta.
Dvořákin toinen sinfonia on kuulemisen arvoinen teos, joka ei tule turhan usein vastaan. Säveltäjän kolmesta viimeisestä sinfoniasta (7-9) on runsaasti levytyksiä ja esityksiä, ja ne ovatkin varsin kiistattomia mestariteoksia - mutta varhaisissa sinfonioissa on aseistariisuvaa, maanläheistä charmia, joka liikkuu rehevän riemun ja suloisen melankolian maailmoissa. Dvořákin toinen sinfonia on hyvä musiikillinen vastine kelpo tuopilliselle tšekkiläistä olutta. Tällä levyllä se saa erinomaisen esityksen, josta ei tahdo löytyä moitteen sijaa.
Kuten jo Legendojen ensimmäisen puoliskon kohdalla mainitsin, jättävät nämä pienet salonkimusiikkimaiset teokset minut hieman kylmäksi. Niistä puuttuu ainakin näissä levytyksissä se tarttuva viehätysvoima, joka elähdyttää sinfonioita. Niiden osalta äänitys on tosin erinomainen ja hyvin selkeä. Minuun nämä sinänsä ihan kivat kipaleet vain eivät oikein kolahda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti