Ranskalaisia marsseja

Heinäkuun neljäntenätoista sivistynyt maailma viettää Ranskan kansallispäivää. Luen itseni tuohon joukkoon, joten käsittelen nyt tupla-albumin patrioottisia ranskalaisia marsseja.

Rouget de Lisle, Lully, Méhul, Planquette ym. ranskalaisia: Marsseja ja fanfaareja. Mireille Matthieu; Ranskan tasavaltalaiskaartin soittokunta. EMI Rouge et Noir (2 CD), äänitetty Ranskassa 1959-1988.

Valikoima on hyvin runsas. Historian siivet (en ole koskaan ymmärtänyt tämän metaforan syvintä itua - ilmeisesti historia on jokin lentävä olento) havisevat: mukana on Napoleonin kruunajaismarssi, marssilauluja suuren vallankumouksen ajoilta ja myös Ranskan vastarintaliikkeen musiikillinen symboli.

Ensimmäiseksi numeroksi odotetusti sijoitettu Marseljeesi saa unohtumattoman esityksen. Mireille Mathieun (s. 1946) kiihkoisille uvulaariäänteille ei ole vertaa. Laulu tavoittaa kaiken, mitä pitääkin: se on innoittunut ja hehkuva vallankumouslaulu, uhrautuvan oikeamielinen sotilasmarssi, jossa verisen sanoituksen huurut tulevat iholle - ja myös mahtipontinen kansallislaulu, jossa soi Ranskan historia kaikessa kunniassaan ja omituisuudessaan. Minulle pelkästään tämä laulu tekee koko kaksoislevystä omistamisen arvoisen.

Sitten hieman historiallista taustoitusta, anekdootteja ja sen sellaista tähän väliin:

Rouget de Lisle laulaa Marseljeesia tuntemattoman mademoisellen säestyksellä.

Marseljeesin (la Marseillaise, alk. Chant de guerre pour l'Armée du Rhin eli Reinin armeijan sotalaulu) sävelsi ja sanoitti kapteeni Claude Joseph Rouget de Lisle (1760-1836). Rouget teki käytännössä koko elämäntyönsä Strasbourgissa (mahdollisesti hyvin viinipitoisen) illallisen jälkeen inspiraation huumassa. Laulu sai nykyisen nimensä, kun Provencesta Marseillen seudulta tulleet joukot lauloivat sitä Tuileries'n palatsin valtauksessa Pariisissa.

On hieman huvittavaa, että Marseljeesista on tullut juuri antirojalistisen vallankumouksen symboli, jota ovat sittemmin hoilanneet lähes kaikki eurooppalaiset vallankumoukselliset - kun muistaa, että Rouget de Lisle oli itse kuningasmielinen. Hän kannatti perustuslaillista monarkiaa, ja hänen patriotisminsa oli yhteensopiva rojalismin kanssa. Äärimmäisen tragikoomisena ja kuvaavana esimerkkinä mainittakoon, että Robespierren johtamat vallankumoukselliset heittivät maailman mahtavimman vallankumouslaulun säveltäjän vankilaan ja aikoivat lyhtentää häntä päänmitalla. Rouget de Lisle pelastui giljotiinilta täpärästi, kun vallankumouksen sisäinen vallankumous syrjäytti Robespierren ja muut radikaalit (passittaen nämä giljotiiniin). Sittemmin Rouget de Lisle sävelsi vielä muutamia lauluja, niiden joukossa rojalistinen Vive le Roi (Eläköön kuningas), jota hän tarjosi vuoden 1814 Bourbon-restauraation tunnussävelmäksi. Ludvig XVIII ei kuitenkaan tykästynyt siihen. Rouget de Lisle, suuri isänmaanystävä, joka tuli kirjoittaneeksi yhden maailman tunnetuimmista ja symboliarvoltaan raskautetuimmista lauluista, kuoli vuonna 1836 76 vuoden iässä köyhänä ja unohdettuna miehenä Pariisin liepeillä. Hän ei tiettävästi enää yrittänyt säveltää laulua elämänsä toiselle vallankumoukselle, joka tapahtui heinäkuussa 1830.

Albumilla Marseljeesin pariksi on aivan oikein sijoitettu Le Chant du départ eli Lähtölaulu. Historiallisissa elokuvissa ja populäärissä mielikuvituksessa Marseljeesi on musiikkiaihe, joka yhdistetään paitsi vallankumoukseen, myös sitä seuranneeseen Ranskan keisarikuntaan ja Napoleonin sotaretkiin. Jopa Tshaikovski haksahti tähän 1812-alkusoitossaan. Todellisuudessa Marseljeesi oli Napoleonin valtakaudella lähes pannassa, ja keisarikunnan virallinen hymni oli Chant du départ. Tämä on hieman erikoista, sillä sen sanat ovat paljon selvemmin vallankumoukselliset kuin Marseljeesin.

Musiikillisesti Chant du départ lainaa Marseljeesin tunnelmaa ja tyyliä. Sen sävelsi arvostettu sinfonikko Étienne Méhul (1763-1817), jota mm. Beethoven arvosti. Méhul on ensimmäinen säveltäjä, josta tämän omana elinaikana käytettiin määritelmää romantikko. Hän oli hyvissä väleissä Napoleonin kanssa ja oli ensimmäisiä Ranskan kunnialegioonan jäseniä.

Étienne Méhul esittelee ranskalaisinta ilmettään.

Le Chant du départ on iskevä, mutta se ei ole Méhulin parasta tuotantoa. Se on hieman esikuvaansa hyväntuulisempi teos, mutta ei vedä versoja Marseljeesin arvokkuudelle, ja erityisesti laulua heikentää idioottimainen sanoitus. Sanat laati Joseph Chénier, ja ne ovat tökerön yltiösentimentaalista propagandaa. Tavoite kuitenkin saavutettiin, sillä tämä lapsellinen, myötähäpeyttävä sanoitus puri vallankumousjohtaja Robespierreen juuri niin kuin oli tarkoituskin. Robespierre innostui laulusta, ja se julkaistiin massalevityksenä kansallispäivänä 1794. Vallankumousjohtaja otti laulun siinä määrin omakseen, että vaihtoi sen nimenkin. Alun perin kappale oli ollut nimeltään Hymni vapaudelle.  
Tällä levyllä esitys on napakka, ja siinä voi kuulla hieman vallankumouksellista riemua, jos ei anna kökön sanoituksen masentaa itseään. Armeliaasti tästä propagandalaulusta on otettu mukaan vain muutama säkeistö eikä kaikkia - säkeistöt on tarkoitettu eri laulajien (naisten, soturien, lapsien) esitettäviksi. Tiivistetty ratkaisu tuo esiin marssilaulun musiikilliset ansiot ja on armelias sanoille. Vain Marseljeesi ja Chant du départ esitetään kaksoislevyllä laulettuina versioina.

Muita suuren vallankumouksen aikaisia historiallisia lauluja albumilla ovat La Carmagnole ja Ah, ça ira. Ensin mainittu on vallankumouksellisten sarkastinen pilkkalaulu, jonka melodia on piemontelaista alkuperää. Se pilkkaa rojalisteja, näiden liittolaisia ja aivan erityisesti kuningatar Marie Antoinettea, jolla oli aivan erityinen paikka vallankumouksellisten hampaissa. Ah, ça ira on sekin ironinen kappale. Sen melodia on suosittu katrilli, jota tiettävästi kuningattarellakin oli tapana soittaa harpulla. Sanoitus on kuitenkin ikävän verenhimoinen - laulu yllyttää lynkkaamaan aristokraatteja. Onkin ehkä hyvä ratkaisu, että nämä tarttuvat sävelmät esitetään tällä levyllä juuri pelkkinä sävelminä, ilman laulua.

Vallankumouskauteen liittyy vielä Napoleonin kruunajaismarssi (Marche du sacre de Napoléon 1er, 1804), jonka sävelsi ko. tapahtumaan Jean-François Lesueur, oopperasäveltäjä, jonka Napoleon nosti köyhyydestä ja unohduksesta (Lesueur oli toiminut Pariisin Notre-Damen musiikkijohtajana, mutta menetti asemansa vallankumouksessa) Tuileries'n palatsin musiikilliseksi johtajaksi.

Jean-François Lesueur (1760-1837)

Kruunajaismarssi on hyvin mielenkiintoinen seremoniamusiikin taidonnäyte: se on tunnelmaltaan mahtava, mutta kehittelyltään ainakin aluksi jopa yllätyksellinen. Kun puhe on keisarin kruunajaismusiikista, lienee sanomattakin selvää, että teoksen musiikilliset ansiot eivät oikeuta viiden ja puolen minuutin kestoa. Tämä historiallinen kuriositeetti on kuitenkin alkuperänsä vuoksi mielenkiintoinen, ja on hyvä, että siitäkin on olemassa näin tasokas levytys.

Vallankumoussotien ajalta on muutama kohtalaisen tehokas marssi, Marengon taistelua kunnioittava konsulikaartin marssi, jossa on hautajaismaisia sävyjä, ja hilpeämpi Vanhan kaartin marssi Leipzigin taistelusta. Ne ovat ranskalaisen perinteen mukaisesti fanfaaripainotteisia.

Kokoelmassa on vielä eräs Ranskan historiaan kipeästi liittyvä kappale, Le Chant des partisans eli Partisaanien laulu, jota Ranskan vastarintaliike käytti musiikillisena symbolinaan toisessa maailmansodassa. Laulun sävelsi Lontoossa vuonan 1943 venäläis-ranskalainen Anna Marly (1917-2006). Vahvasti romantisoidun ja sosialistisia tulkintojakin mahdollistavan sanoituksen laativat Joseph Kessel ja Maurice Duron. On sääli, että tällä albumilla tämä esitetään pelkkänä soittokuntamarssina ilman laulua. Muutenkin tämän kappaleen tempo on minun makuuni tässä turhan ripeä, eikä ylevä kappale saavuta toivottua tehoa.

Muista kokoelman marsseista erityisen maininnan ansaitsevia tarkastelen seuraavassa hieman tähänastista lyhyemmin.

Le Régiment de Sambre et Meuse -marssi sai alkunsa isänmaallisesta runosta Ranskalle katastrofaalisen Ranskan-Preussin sodan aikana 1870. Sota romahdutti Ranskan toisen keisarikunnan ja jätti kansallisen trauman, joka kesti, kunnes ensimmäisestä maailmansodasta saatiin uusi.

Keisari Napoleon III. Olen aika yllättynyt, että tällaisen tyypin johdolla voi mikään mennä vikaan.

Operettisäveltäjä Robert Planquette (1848-1903) innostui säveltämään runoon romanttisen marssin vuonna 1871, ja nykyisin sitä esitetään Joseph-François Rauskin tekemänä sovituksena. Sambre et Meuse on marssien aatelia: tarttuva, hyväntuulinen ja totaalisen mahdoton saada pois päästä. Se on kappaleita, jotka jäävät soimaan kallon sisuksiin ja joita ei vain voi unohtaa. Tällä levyllä esityksen ääni on huomattavasti albumin yleislinjaa kumeampi, ja vaikka se hieman karsii yksityiskohtien selkeyttä, tuo se marssiin hyvin sopivaa kuminaa. On tosin myönnettävä, että niin hyvä kuin marssi onkin, on viiden minuutin kesto hieman liikaa. 
Se tosin sopii kaksoislevyn yleislinjaan, joka on Ranskassa vallitseva tapa: ranskalaiset marssit tapaavat olla hyvin fanfaarimaisia, ja kertaus on hyve. Useimmat kappaleista ovat leimallisesti paraatimarsseja, joita voidaan soittaa periaatteessa loputtomiin. 
Tähän väliin on sopivaa kommentoida myös gallialaista äänimaailmaa. Vasket ja puupuhaltimet, jotka luonnollisesti soittokunnissa ovat vahvassa asemassa, ovat ranskalaisessa traditiossa hieman nasaalisempia kuin mihin pohjoisempana on ehkä totuttu. Minusta tämä on vain viehättävää autenttisuutta ja paikallisväriä, enkä valita siitä. Ja ne, jotka siitä valittaisivat, ovat tuskin marssimusiikin ystäviä muutenkaan.

Taustaltaan täysin epäsotilaallinen on oopperasäveltäjä Ambroise Thomas'n marssi oopperasta Le Caïd. Se istuu erittäin hyvin fanfaarimaiseen marssitraditioon, eikä sen ooppera-alkuperää edes arvaisi taitavasta sovituksesta. Se on tarttuva ja dramaattinen teos, joka sopii erinomaisesti oopperalavojen ulkopuolelle.

Ambroise Thomas (1811-1896) on masentunut, sillä hänestä on tullut Ranskan kunnialegioonan jäsen. Tämän jälkeen edessä on enää kuolema. Mahdollisesti patsas synnyinkaupunkiin parinkymmenen vuoden sisällä kuolemasta. Mutta ei enää muuta. Fin.

Kokoelman muita kohokohtia ovat perinteiset paraatimarssit Marche Lorraine, Roger Boutryn (monien kokoelman marssien sovittaja) lohduton hautajaismarssi, joka vastaa erinomaisesti nimeä Marche de Novembre, Rhin et Danube, Ranskan 1. armeijakunnan virallinen marssi ja Adolphe Sellenickin hauska postikorttimainen marssikolmikko, joka esiintyy vuoroin tataarina, intialaisena ja elsassilaisena. Bonuksena mukana on vielä Ranskan armeijan käyttämiä merkinantofanfaareja. Jean-Baptiste Lullyn (1632-1687) fanfaari Marche des Mousquetaires du Roy, marssi vain nimellisesti, on parhaita ja vaikuttavimpia kuulemiani fanfaareja, ongelmallisen lajityyppinsä ehdotonta parhaimmistoa.

Kokoelmaa voi suositella varauksetta kaikille marssimusiikin ystäville. Heille tarjoillaan ikävän usein sutta ja sekundaa äänitemarkkinoilla, mutta tämä kahden levyn kokoelma on priimaa: aidonmakuisia esityksiä ranskalaisten marssien parhaimmistosta yleisesti ottaen innostavina ja innostuneina tulkintoina pääosin hyvätasoisina äänityksinä. Koska äänimaailma on ranskalaisen nasaalinen ja fanfaarien kertauksia suositaan, on epätodennäköistä, että muut kuin kovimmat marssimusiikin hardcore-fanit kuuntelisivat molemmat levyt kerralla. Itse en siihen yhteen menoon pysty. Pikemminkin nämä marssit ovat ranskalaisia namupaloja, joiden pariin kelpaa palata juuri esimerkiksi heinäkuun neljäntenätoista mietiskelemään Ranskan suuruutta, mahtipontisuutta ja hulluutta. Eikä pidä unohtaa, että Mathieun Marseljeesi on todella korvaamaton, tämän albumin todellinen aarre. Le jour de gloire est arrivé!