Edward Elgar: "Orkestraalisia miniatyyrejä". Froissart-alkusoitto op. 19; May Song; Carissima; Romanssi fagotille ja orkesterille op. 62; Kolme karaktäärikappaletta op. 10: Masurkka, Sérénade mauresque, Gavotte. Menuetti op. 21; Chanson de nuit, op. 15 nro 1; Chanson de matin, op. 15 nro 2; Kolme baijerilaista tanssia.
Preman Tilson (fagotti), Uuden-Seelannin sinfoniaorkesteri, James Judd. Naxos, äänitetty Wellingtonissa 2004.
Tämän levyn otsikointi on parillakin tavalla hieman harhaanohtavaa. Ensinnäkin avausteoksena on 14-minuuttinen alkusoitto suurelle orkesterille - tuskin mikään miniatyyri teokseksi. Toiseksi miniatyyri viittaa tiettyyn maalityyppiin, ei teoksen kokoon, mutta koska harhaluulo on yleinen, niin menköön tämän kerran. Itse levy käsittää kelpo kokoelman Sir Edward Elgarin (1857-1934) harvemmin kuultua musiikkia. Harvemmin kuultua siksi, että näitä lyhyehköjä numeroita on vaikeata sovittaa perinteiseen konserttiohjelmistoon, jossa yhä vaaditaan rakennetta alkusoitto-konsertto-sinfonia.
Serenadimaiset tuokiokuvat eivät ole suurta ja mahtavaa musiikkia, mutta en voi kiistää viihtyväni erinomaisesti tämän levyn parissa. Useimmat kappaleet ovat lämminhenkisen nostalgisia ja hellän romanttisia, mutta sentimentaalisuutta ei onneksi yliannostella. On mielenkiintoista kuulla Elgarin Kolme baijerilaista tanssia. Säveltäjä mielletään edvardiaanisen brittiläisyyden henkilöitymäksi, jonka jokainen nuotti muka tihkuu jotain immanenttia, mystistä brittiläisyyttä. Ei ainakaan tässä teoksessa. En ole koskaan kuullut vastaavaa: saksalainen humppa on tuotu klassiseen musiikkiin. Hauska sarja.
Romanssi fagotille ja orkesterille ei monien muiden tässä levylle päässeiden kappaleiden tavoin ole kovin hyvin edustettuna tallenteiden alalla. Se on kaunis teos soittimelle, joka liian harvoin pääsee loistamaan, ja fagotisti Tilson on erittäin taitava. Viisi minuuttia kuluu kuin siivillä, ja tällaista kuuntelisi mielellään pidempäänkin.
Minulle kokoelman innostavinta ja palkitsevinta antia on alkajaisiksi sijoitettu Froissart-alkusoitto. Keskiaikaiselta kronikoitsijalta nimensä lainaava ja romantisoitua, epähistoriallista ritarillisuutta pamppaileva sujuva alkusoitto oli Elgarin ensimmäinen menestyssävellys, ja se on onnistunut säilyttämään suosionsa. Juddin tempo on hyvin tasainen ja välillä jopa raskaanpuoleinen, mutta toisaalta hän saa näin tuotua esiin monia ilahduttavia yksityiskohtia hyvin vivahteikkaasti. Esimerkiksi vaskien fanfaarimaiset osuudet toimivat hienosti, ja jousien leikittelyssä on välillä jopa ornamentaalisen koristelun piirteitä. Ei ehkä kovin keskiaikaista, mutta erittäin hyvää viihdettä.
Uuden-Seelannin sinfoniaorkesteri soittaa teokset hyvin brittiläiseen tyyliin: jousisto tuntuu hengittävän, eikä pohdiskelevakin ote käy laahaavaksi. Ainoa moite, jonka tälle viehättävälle valikoimalle esitän, on raitojen omituinen järjestys: kolmen karaktäärikappaleen sarja (op. 10) on kokonaisuus, jonka kolmea osaa ei levyllä kuitenkaan ole sijoitettu peräkkäin. Ensimmäisen ja toisen osan väliin on sijoitettu täysin irrallinen, erillinen teos, Menuetti op. 21. Miksi?
Tämän levyn parissa viettää hyvin mieluisat 64 minuuttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti