Wagner: Orkesterimusiikkia

Bayreuther Festspiele on alkamassa, kuten aina näihin aikoihin vuodesta 1951 alkaen. Keskiaikaiseen baijerilaiseen Bayreuthin kaupunkiin tunkee tuhansia ihmisiä seuraamaan Richard Wagnerin (1813-1883) musiikkidraamoja (säveltäjä ei pitänyt termistä ooppera). Festivaalin alkuun on vaihteeksi saatu ihan kunnon skandaalikin: Lentävään hollantilaiseen luvattu bassobaritoni Jevgeni Nikitin on peruutettu. Syynä on se, että Mariinski-teatterin tähden rinnassa on hakaristitatuointi. Se on Saksassa hieman arkaluontoinen seikka ja Bayreuthin festivaaleilla eritoten. Nikitin on selitellyt symbolin läsnäoloa ihollaan "nuoruuden hairahdukseksi" ja väittää, ettei tiennyt, että natsisymboli voisi olla Saksassa ns. iso juttu. Tämä kielii ällistyttävästä sivistymättömyydestä. Tietysti alun alkaen on barbaarista ja alhaista ihailla natseja (täällä päin tai Saksassa uusnatsismi ei ole jotain, jota ensisijaisesti kuvattaisiin nuoruuden hairahdukseksi). Lisää pösilöyttä lisää oopperalaulajan monumentaalinen historiallinen tietämättömyys, joka on niin absurdia, että sille pitäisi omistaa oma museo. Etnisesti venäläinen natsi on äärimmäisen paradoksaalinen ja typerä ilmiö sinällään, ja siihen päälle vielä tietämättömyys Saksan liittotasavallan asennoitumisesta tällaiseen touhuun.

Törppö oopperalaulaja antaa kuitenkin aasinsillan käsitellä Wagneria ja hänen hankalahkoa historiaansa. (Seuraa siis pitkä ja tylsä kirjoitelma. Varsinainen musiikkiarvio on luvassa sen jälkeen.)

Richard Wagner. Eivätkö nämä kasvot muka kilju "olen kiva ihminen"?

Richard Wagner on 1800-luvun merkittävimipiä taiteilijoita. Hän oli visionääri, joka uudisti oopperataiteen ja pyrki luomaan uuden, entistä täydellisemmän taidemuotojen fuusion. Hän oli musiikin suuria uudistajia, joka lähti harmonian suhteen pelottomasti uusille teille. Wagner oli suuri taiteilija, nero ja luova jättiläinen. Hän oli myös kammottava, piittaamaton ja kyyninen egoisti sekä - tämä on tärkeää - antisemiitti.

Huolimatta siitä, että Wagner sai uransa aikana apua monilta juutalaisilta, kuten nuoruudessaan itseään menestyneemmältä säveltäjä Giacomo Meyerbeeriltä, tuli Wagnerista lopulta saksalaisen kulttuurin puhtautta ja ylivaltaa julistava rasistinen kusipää. On toki sinällään mielenkiintoista ja kiehtovaa, miten näin ristiriitainen henkilö edes kykenee toimimaan sosiaalisesti, mutta ikävä kyllä tämä ei ole tarinan loppu. Wagner ei ollut Euroopan ainoa juutalaisvihaaja. Antisemiittisen rasismin aallot ja kiihkoisan kansallismielisyyden nousu johtivat tunnetusti historian tuhoisimpaan sotaan, joka raunioitti mantereen - ja Euroopan juutalaisten tuhoamiseen. Richard Wagner ei ole tässä täysin osaton.

Adolf Hitler kertoo Mein Kampfissa kokeneensa Wagnerin Rienzi-oopperan esityksessä nuorena miehenä lähes uskonnollisen herätyksen ja ilmoittaa Wagnerin yhdeksi innoittajakseen. On yhdentekevää, oliko sekavia muutenkin höpisevällä Hitlerillä muka nuorena tyhjäntoimittajana oikeasti varaa käydä katsomassa grand opéraa, sillä vaikka yksityiskohdat voisivat olla valhetta, on ytimessä totuus: Wagner oli Hitlerin merkittävä innoittaja niin taiteellisesti kuin filosofisestikin.  Wagnerin oopperat ammentavat usein saksalaisesta tai germaanisesta historiasta sekä mytologiasta: Nürnbergin mestarilaulajat sijoittuu tunnettuun keskiaikaiseen kaupunkiin, ja valtava Nibelungin sormus -tetralogia yhdistelee lähdeaineksessaan Nibelungenlied-eeposta ja pohjoismaista tarustoa. Vaikka näiden oopperoiden syvät teemat ovat yleisinhimillisiä ja ajattomia, antoi niiden kuvasto nationalisteille näiden kaipaaman romantisoidun kuvan myyttisestä menneestä suuruudesta.

Wagner kuoli sydänkohtaukseen Venetsiassa vuonna 1883, viisi vuotta ennen Hitlerin syntymää. Hän ei ollut koskaan aktiivinen puoluepolitiikassa, mutta hän julkaisi pamfletteja ja esseitä, joissa esitteli vallankumouksellista esteettistä filosofiaansa - ja hyökkäsi juutalaisia vastaan. Juutalaiset ovat epäsaksalaisia, heidän kulttuurinsa on yhteensopimaton saksalaisten ihanteiden kanssa, he assimiloituvat vain näennäisesti voidakseen jäytää kulttuuria sisältäpäin, he eivät tuota mitään, vaan elävät toisten työllä, he eivät ole luovia yms. vastavaa paskaa. Joka haluaa nähdä tässä yhtymäkohtia meidän aikojemme yhteiskunnalliseen keskusteuun, olkoon hyvä. En estä, huomautan vain, että nykyään polemiikin takana olevilla tahoilla on huomattavasti vähemmän taiteellista lahjakkuutta.

Säveltäjän jälkikasvu ei varsinaisesti ole parantanut hänen mainettaan: pikemminkin heidän takiaan Wagnerin maine on ollut vähällä pilaantua lopullisesti. Wagner, joka oli naimisissa Franz Lisztin tyttären kanssa, asetti pääperijäkseen rakastetun poikansa Siegfridin. Siegfried Wagner (1869-1930) oli arvoituksellinen ja arka persoonallisuus, joka johti Bayreuthin juhlia kuolemaansa saakka säveltäen ohessa vielä enemmän oopperoita kuin isänsä - kaikki niistä sittemmin unohdettu. Siegfried Wagner ei näytä jakaneen isänsä loppua kohden vain hurjistunutta kulttuurinationalismia: hänen oopperoidensa aiheet ovat tosin usein Saksan muinaisuudesta, mutta teemat käsittelevät usein rauhanomaisen rinnakkainelon tärkeyttä, ja jopa pasifistisia painotuksia esiintyy. 

Siegfried Wagner poseeraa melkein uskottavasti ihan heterona vaimonsa Winifredin kera. Ihailtava yritys ottaen huomioon, millaisesta ämmästä on kyse.

Siegfried Wagner meni homoseksuaalisuuttaan peitelläkseen kulissiavioliittoon englantilaisen Winifred Marjorie Williamsin (1897-1980) kanssa. Hän teki erittäin hyonon valinnan.  
Winifred Wagner oli kauhea ihminen. Hän oli intomielinen natsi, joka ihaili Hitleriä jo 1920-luvun alusta lähtien. Winifred kannatti Hitlerin vallankaappausyritystä Münchenissä 1923 ja lähetti Hitlerille sitten lahjoja vankilaan, missä tämä laati Mein Kampfia. Hitlerin noustua valtaan Winifred pysyi Führerin lähimpien ystävien joukossa ja toimi tämän tulkkina neuvotteluissa Britannian kanssa. Winifred tosin kammoksui juutalaisvainoja ja onnistui pelastamaan muutaman yksittäisen tutuntutun Gestapon kynsistä, mutta kannatti muuten täysin sydämin natseja ja ihaili kyltymättömästi Hitleriä, jota kutsui lyhenteellä U. S. A. - Unser seliger Adolf, meidän siunattu Adolfimme. Winifred sai Hitlerin suosimaan Bayreuthin oopperajuhlia ja Wagnerin musiikkia kaikin tavoin. Bayreuthista ja Richard Wagnerista tuli osa Kolmannen valtakunnan propagandakoneistoa.

Hitler esittelee kapellimestarintaitojaan Winifred Wagnerin seurassa Bayreuthissa.

Sodan jälkeen Bayreuthissa ei moneen vuoteen pidetty oopperajuhlia. Syyt olivat taloudelliset ja poliittiset: Winifed Wagnerin Hitlerin liehittely oli maksaa koko Wagnerin kulttuurisen perinnön. Lopulta vuonna 1951 Bayreuther Festspiele avautui uudistuneena. Avajaiset symboloivat uutta alkua Saksan kulttuurielämälle, ja Winifred Wagner oli työnnetty syrjään, vaikka johtajuus suvussa säilyikin - ja periytyy siinä yhä. Wagnerin ihailu kohdistuu nykyisin korostetusti hänen musiikkiinsa ja taiteelliseen visioonsa, ei mieheen itseensä. Hänen antisemitismiään ei voi oikeuttaa eikä pyyhkiä pois. Israelissa Wagnerin esittäminen on yhä miltei tabu. Mutta Richard Wagnerin taide ei tappanut niitä, jotka natsit määrittelivät arvottomiksi. Natsien Wagner-tulkinta oli simplististä ja propagandistista, se ohitti hänen teostensa todellisen kunnianhimon, problematiikan ja syvyyden. Se oli natseille vain Puolan-valtausmusiikkia, Woody Allenin muotoilua muunnellakseni. Wagner itse suhtautui teoksiinsa suurella vakavuudella eikä pitänyt niitä propagandana tai edes viihteenä. Wagnerin musiikissa ei ole natsismia, vaikka natsit saattoivatkin rakastaa Wagneria. (Ja tämäkin vaikuttaa olleen Hitlerin ja Rosenbergin pakkomielteistöä - muita natsijohtajia tiettävästi raahattiin paikalle pitkästymään puoliväkisin.)

Sodan jälkeen Bayreuthin oopperajuhlista on tullut taas kunniallinen taidetapahtuma, joka ei yritä kiistää historiaansa. Winifred Wagner vain on yhä ollut hakaristin muotoisena kivenä kengässä. Hän ei nimittäin koskaan katunut mitään, vaan jatkoi vankkumatonta Hitlerin ihailuaan - ja tämän seikan tunnustamista - kuolemaansa asti. Kauhea harppu.

Natsien rikokset eivät toki jättäneet muutakaan osaa Saksan musiikkielämästä puhtaaksi. Totalitaarinen järjestelmä kontrolloi kaikkea ja tahraa kaiken. Säveltäjä Richard Strauss (1864-1948) toimi yhteistyössä natsien kanssa, vaikka oli hyvin epäpoliittinen hahmo. Hän ei ehkä tajunnut, miten häntä, hölmöä äijää, käytettiin hyväksi. Itävaltalaisen säveltäjä Franz Schmidtin (1874-1939) jälkimaine ei ole koskaan toipunut siitä, että hänen viimeinen teoksensa on keskeneräinen kantaatti, joka oli tilaustyö natseilta. Carl Orff (1895-1982) langetti varjon ylleen suostumalla natsien pyyntöön säveltää arjalainen näyttämömusiikki Kesäyön unelmaan juutalaisen Mendelssohnin teoksen tilalle. Myös kapellimestarit joutuivat sodan päätyttyä lujille. Wilhelm Furtwängler (1886-1954) ei ehkä pitänyt natseista, mutta suostui työskentelemään heidän kanssaan. Tässä arviossa esiin tuleva itävaltalainen Herbert von Karajan (1904-1989) oli natsipuolueen jäsen - vaikka ei tosin koskaan osallistunut toimintaan tai edes maksanut liittymismaksuaan, jäsenmaksusta puhumattakaan. Karajan näyttää yrittäneen lähinnä edistää uraansa nuorena kapellimestarina.

Millainen kanta koko asiaan sitten pitäisi ottaa? Voiko ja pitääkö taidetta arvioida henkilöiden poliittisen suuntautumisen tai poliittisten mokien perusteella? Eettisestä näkökulmasta on muistettava, että em. henkilöt eivät olleet vain tahdottomia olosuhteiden uhreja: lukuisat muusikot, kuten Paul Hindemith, Arnold Schönberg, Erich Wolfgang Korngold, Arturo Toscanini, Otto Klemperer, Erich Kleiber ja Georg Tintner joko joutuivat tai valitsivat lähteä pois kotimaistaan natsien ja fasistien tyrannian vuoksi. Valmiita vastauksia ei ole. Katuvalle on suotavaa antaa anteeksi, mutta entä jos heppu ei ilmaise katumusta? Mainittakoon, että itse näen yhteiselon natsien kanssa valinneet muutoin kunnialliset taiteilijat lähinnä pösilöinä tai opportunisteina. Jokaisen täytyy tehdä omat valintansa tällaisen välillisen historian hallinnan suhteen. 

                                                                             ****

Se politiikasta. Nyt estetiikkaan.

Richard Wagner: Orkesterimusiikkia. Die Meistersinger von Nürnberg: Alkusoitto. Tannhäuser: Alkusoitto & Bakkanaali. Lohengrin: 1. näytöksen preludi; 3. näytöksen preludi. Der fliegende Holländer: Alkusoitto. Tristan und Isolde: Preludi & Liebestod. 
Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan. Chor der Deutschen Oper Berlin, Walter Hagen-Kroll (Tannhäuser). EMI, äänitetty Berliinin Philharmoniessa 1974.

Tämä on mahtava, kokoelmani suosikkilevyjä. Wagner on siitä hauska oopperasäveltäjä, että hänellä on paljon ihailijoita, jotka eivät pidä oopperasta paljoakaan tai yhtään. Syynä on se, että Wagnerin oopperat tulvivat mahtavia orkestraalisia alkusoittoja, välisoittoja ja epilogeja, jotka toimivat tarvittaessa aivan itsenäisinä teoksina. Ne ovat unohtumattomia ja voimakkaita kappaleita, jotka saattavat aiheuttaa liki fyysistä hurmiota. Tällä levyllä näitä alkusoittoja ja kappaleita on upean konserttiohjelman verran, ja esitykset hakevat vertaisiaan. Tämä on minusta onnistuneimpia, palkitsevimpia ja mahtavimpia musiikkitaltiointeja, enkä rajaa kategoriaa vain klassiseen musiikkiin.

Karajan oli suurenmoinen wagneriaani, ja tässä 1970-luvun levytyksessä hän on uransa, kykyjensä ja kyseenalaistamattoman valtansa huipulla. Berliinin filharmonikot soittaa häikäisevän upeasti - Karajan on tunnettu siitä, että hän painotti soiton kauneutta, ja se kuuluu. Mutta jos hän vain saisi irti loisteliaan kauniita ääniä, ei tämä levy olisi kovin erityinen. Hänen tulkintansa ovat sanalla sanoen mykistäviä. Joka ainoa kappale tuntuu täysin ylittämättömältä. Joukkoon ei ole eksynyt yhtä ainutta esitystä, joka vaikuttaisi vähemmän innoittuneelta, vähemmän toimivalta, vähemmän oivaltavalta kuin muut. Osaa näistä kappaleista kuulee ja levytetään usein, ja tällä levyllä ne kaikki kuulostavat aina tuoreilta, jännittäviltä ja hätkähdyttäviltä. Niissä on suurenmoista kauneutta ja suurenmoista oivallusta. Kun nyt kerran on poskettoman ylistyksen tielle lähdetty, niin sanotaan nyt vielä, että tästä on nerous tehty.

Ohjelma alkaa Nürnbergin mestarilaulajien alkusoitolla. Sen on tarkoitus viedä kuulijat keskiajan iloiseen Nürnbergiin. Esitys ei ehkä ole iloisin eikä kevein, vaan pysäyttävän majesteettinen. Se tempaa mukaansa kuin luonnonvoima (tai aikamatka). Tämä alkusoitto on säveltäjänsä preludeista lähinnä sellaista, joka kävisi "pelkästä" konserttialkusoitosta ilman oopperakontekstia, ja se onkin tässä erittäin hieno avaus loisteliaalle konsertille. Alkusoiton huipennus on tuskin koskaan kuulostanut niin vavahduttavalta kuin Karajanin käsissä Berliinissä. Olisi aivan turhaa yrittää tämän jälkeen jatkaa itse oopperalla, mutta juuri näin on toimittava, kun esitetään alkusoittoja erikseen: alkusoiton pitää kannatella itse itseään, ei tarjota johdantoa ja asettautumista siihen, mitä tuleman pitää.

Näin hulppeasta kokonaisuudesta on vaikeata eritellä, mutta seuraava numero, Tannhäuserin alkusoitto ja Venusberg-musiikki pariisilaisversiona huimalla bakkanaalilla paranneltuna, saattaisi minusta olla levyn upein raita. Tannhäuserin standardialkusoittoa on levytetty niin usein, että on hyvä kuulla tämä reilusti pidempi (yht. 23 min 51 sek), jännittävämpi ja suorasukaisesti sanoen eroottisempi versio. Tätä versiota on vaikea löytää levytettynä, ja parempaa levytystä taas tuskin voisi kuvitella. Vasket soittavat loistavasti, ja kuoron viettelevä osuus ei jätä epäselväksi, millaisia iloja Venuksen vuorella on tarjolla. Tämä on sensuaalisinta musiikkia, mitä kuvitella saattaa, ja jokainen, joka pitää Wagnerin musiikkia vain tyhjänä, kovaäänisenä mahtipontisuutena, voisi tulla toisiin aatoksiin tämän kuultuaan.

Näitä orgioita seuraa kaksi preludia Lohengrinista. Ensimmäisen näytöksen alkusoitto on voimallisempi, rotevampi ja runsaampi kuin useimmat tulkinnat, ja Karajanin johdolla tämäkin toimii. Tämän lumoavan ja liikuttavan alkusoiton kaari on tuskin koskaan rakentunut mehukkaammalla romantiikalla - eikä silti muodostu ristiriitaa aineettoman, leijailevan ja pyhän tunnelman kanssa. III näytöksen alkusoitto on ehdottomasti suosikkini kaikista kuulemistani versioista. Tämä lyhyt ja fanfaarimainen kappale lähes yllyttää heittelemään pikkuesineitä, hyppimään ja hihkumaan. Käyrätorvet puhaltavat verrattomasti, ja tuhat kertaa kuullut nuotit ovat aina vain jännittäviä. Tässä kappaleessa tiivistyy se, mikä tällä levyllä on osunut niin nappiin: vertaansa vailla oleva soitto yhdistyy tulkintoihin, jotka lähestyvät musiikkia ilman ennakkoluuloja ja ennakko-oletuksia, ilman oopperaproduktioiden painolastia, puhtaana musiikkina. Karajan saa tämän kappaleen kuulostamaan yhtä volatiililta kuin Berlioz'n villeimmillään: jatkuvasti ollaan veitsen terällä, ja kertaakaan ote ei lipsu. Karajan ottaa riskejä, ja jokainen niistä on menestys. 

Lentävän hollantilaisen alkusoitto on säveltäjänsä suoraviivaisimpia kuvauksen suhteen: vaikkei tietäisi teoksen nimeä, voi tuskin erehtyä myrskyävän meren kuulokuvasta. Esitys on - kuten tällä levyllä on tapana - ainutlaatuinen. Tämän alkusoiton upea toteutus tuo esille yhden ongelman, joka piinaa koko CD:tä: jokainen kappale tuntuu vaativan tauon peräänsä. Tällaisten esitysten jälkeen ei voi tuosta vain siirtyä seuraavaan. Lentävä hollantilainen on tässä suhteessa valikoiman pysäyttävin taidonnäyte.

Ohjelma päättyy liki 20-minuuttiseen, sinfoniseen musiikkipätkään Tristanista ja Isoldesta. Preludi ja Isolden "Lemmenkuolo" (Liebestod) on ekstaattisuudessaan täysin yletön. Juuri niin kuin pitääkin.

Äänitys on erinomainen, täyteläinen, ja tekee oikeutta berliiniläisten suurenmoiselle soinnille. Mutta nämä tulkinnat olisivat kuulemisen arvoisia, vaikka äänitys olisi paljon huonompikin.
Jos kuuntelen tämän levyn kerralla kokonaan läpi, olen autuaan uupumuksen vallassa, ehdottoman myönteisessä mielessä. Ilmiö ei todista niinkään henkisestä tai fyysisestä heikkoudestani kuin mahtavan musiikin ja suurenmoisen taiteellisen varmuuden mahtavasta voimasta. Ylisanat alkavat tuntua jo koomisilta, mutta rakastan tätä musiikkia ja näitä esityksiä.