Mikis Theodorakis (s. 1928) on 1900-luvun johtava kreikkalainen säveltäjä. (Myös Iannis Ksenakis [1922-2001] on tunnettu, mutta hänen tekeleensä ovat rehellisesti sanoen mielestäni niin hirveitä, että ne ylittävät avant-garden rajan sikäli kriittisesti, että niistä on mahdotonta pitää.) Theodorakis muistetaan aina unohtumattomasta kreetalaisia malleja jäljittelevästä sirtakitanssista, jonka hän sävelsi Zorbas-elokuvaan 1964. Kaikki ikinä kreikkalaisessa ravintolassa käyneet - Kreikassa tai sen ulkopuolella - tuntevat teoksen. Theodorakis on varsin tuottelias ja monipuolinen säveltäjä. Elokuvamusiikin lisäksi hänen tuotantoonsa kuuluu sinfonioita, pianokonserttoja, runsaasti näyttämömusiikkia, useita baletteja, suurimuotoisia teoksia kuorolle ja orkesterille (niistä massiivisimpana Pablo Nerudan valtaisan eepoksen runoihin sävelletty Canto General), kamarimusiikkia ja lauluja, joista osa on hieman nolostuttavan poliittisia (nimet Hymni Gamal Abdel Nasserille ja Hymni Venezuelan sosialistiselle liikkeelle puhunevat puolestaan).
Theodorakis on, kuten viimeksi mainitut teokset osoittavat, poliittisesti huomattavan aktiivinen. Hän on toiminut Kreikan kommunistipuolueessa, mutta on toisaalta ollut 1990-luvulla ministerinä keskustaoikeistolaisessa hallituksessa. Se oli erikoinen poliittisen uran huipentuma säveltäjälle, jonka Kreikan sotilasjuntta oli 1960-luvulla vanginnut ja teljennyt keskitysleirille. Kansainvälisen kulttuuriväen painostuksen ansiosta juntta salli lopulta Theodorakisin lähteä maanpakoon Ranskaan. Hänestä tuli Kreikan demokraattisen vastarinnan kulttuurinen keulakuva, ja hän pääsi solmimaan ystävyyssuhteita mm. Ranskan presidentti François Mitterrandiin, Länsi-Saksan liittokansleri Willy Brandtiin ja Ruotsin pääministeri Olof Palmeen. Juntan kukistumisen jälkeen Theodorakis palasi Kreikkaan ja oli mukana organisoimassa vasemmistolaista poliittista toimintaa.
Theodorakis on ottanut monia leimallisesti vasemmistolaisia asioita sydämelleen. Hän on mm. puhunut Kyproksen yhdistymisen puolesta, osoittanut tukeaan PLO:lle ja ollut kehittämässä Itä-Saksan kulttuurielämää. Hän on saanut myös Neuvostoliiton jakaman Leninin rauhanpalkinnon (ent. Stalinin rauhanpalkinto kansojen välisen rauhan vahvistamisesta), jonka muita saajia ovat sellaiset Neuvostoliiton intressejä edistäneet hyötyidioottikollegat kuin Louis Aragon, Fidel Castro, János Kádár ja Urho Kaleva Kekkonen. Kreikan demokratisoitumisen ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Theodorakis on pyrkinyt ottamaan enemmänkin sillanrakentajan roolia politiikassa. Kuten arvata saattaa, hän ei yhtään tykkää Kreikan kohtelusta eurokriisissä.
Theodorakisin poliittisista kannoista ollaan Kreikassakin monta mieltä, mutta hänen patrioottisuuttaan ei kyseenalaisteta. Hän on 1900-luvun merkittävimpiä kreikkalaisia taiteilijoita, joka pyrki ensimmäisenä luomaan kreikkalaisen klassisen musiikin tradition. Hän ammentaa teoksiinsa innoitusta antiikin kulttuurista ja kreikkalaisesta kansanmusiikista sekä sen soittimista. Hän on säveltänyt näyttämömusiikin lukuisiin antiikin klassikkonäytelmiin, ja on säveltänyt runsaasti modernien kreikkalaisten runoilijoiden teoksia. Kansainvälinen olympiakomitea, tuo kustannustehokas ja korruptiosta tyystin vapaa ihanneyhteisö, tilasi Juan António Samaranchin idean pohjalta Theodorakisilta Barcelonan olympialaisiin (1992) suurehkon teoksen, josta tuli nyt käsittelyssä oleva Canto Olympico.
Kuten odottaa saattaa, teoksessa palataan kisojen juurelle antiikin Olympiaan. Ensiosa, Ylistyslauluja, käsittää hymnit Zeukselle ja Apollonille. Antiikin olympiakisojen henkeä edustaa yksi osa, toinen kuvaa voiton huumaa ja voittajalle suotua ylistystä. Eräs osa kuvaa sodan taukoamista kisojen ajaksi. Tämän jälkeen seuraa myöhäisantiikin keskiajan kulttuurirappio, kun olympialaiset kiellettiin. Päätöksen (vuonna 393) takana oli keisari Theodosius. Hän myös määräsi Delfoin Apollonin temppelin, Aleksandrian Serapeionin ja Rooman Vestan temppelin hävityksen ja oli muutenkin juuri sellainen paska kuin sen ajan kristityillä oli niskan päälle yltäessään tapana olla.
 |
| Theodosius, Suureksikin joskus mainittu, minun taloudessani Theodosius Mulkkuna tunnettu. |
Canto Olympico kuitenkin jatkuu osalla, joka kuvaa olympialaisten kisojen uudelleensyntymää 1896, ja teos päättyy ylevään ja mahtipontiseen hymniin.
Teoksessa on musiikillisesti paljon hyvää, positiivisesti yllättävää ja kekseliästä. Ilmaisu on sangen perinteistä, joskin selvästi 1900-lukulaisen modernismin vaikutuspiirissä, joskaan ei sen ytimessä. Orkestraatiot ovat mielenkiintoisia: ne ovat varsin yksinkertaisia, mutta silti vaikuttavia. Lyhyessä esittelykirjoituksessaan säveltäjä ilmaisee epäsuorasti, mitä mieltä on urheiluharrastajien henkisistä kyvyistä, kun muotoilee juuri heidän vuokseen halunneensa säveltää mahdollisimman yksinkertaista musiikkia. Tämä yksinkertainen musiikki on laulumaista ja hyvin viehättävää.
Siinä on myös antiikkista makua - tai ehkä sitten ajattomuutta, jota säveltäjä alkusanoissaan mainostaa. Joka tapauksessa Oodi Zeukselle kuulostaa musiikillisesti(kin) joltakin, joka voisi pärjätä erittäin hyvin historiallisen elokuvan soundtrackillä - olkoonkin, että antiikin kreikkalaiset eivät tunteneet polyfoniaa. Olympialaisten rappiota käsittelevässä osassa on yllättävän hilpeitä viittauksia keskiaikaiseen musiikkiin tai populaariin käsitykseen siitä, ja "Sota" on odotetun dramaattinen ja ehkä selvästi 1900-lukulaisin teoksen osista niin teemaltaan kuin käsittelyltään. Kuoron ja solistien osat ovat luontevia eivätkä vaikuta ylimääräisiltä, vaan vahvistavat teosta. Kuoro soi komeasti, ja laulajiakin on ihan kiva kuunnella, jos sietää hieman tehostevibratoa. Mutta mitäköhän he laulavat? Vain osien otsikot antavat osviittaa. Ihan mukava olisi tietää.
Äänitys ei ikävä kyllä ole laisinkaan hyvä. Mikrofonit ovat ilmeisesti olleet sangen huonot, sillä ääni särkyy aivan liian usein noustessaan kyllin kovaa ja kyllin korkealle. Tällainen rahina ja rätinä saa äänityksen kuulostamaan halvalla tehdyltä, eikä se ole Kansainväliselle olympiakomitealle kunniaksi. Äänityksessä on tosin muutoin selkeyttä varsin riittävästi, lukuun ottamatta päätösosaa, joka kuulostaa tunkkaiselta: vaikutelma voisi olla massiivinen, mutta se tuntuu olevan ahtaassa tilassa ja liian kaukana. Laulujen sanoista saa selvää - ikävä kyllä sanoja ei ole liitetty kansilehteen mukaan, mikä on lähes anteeksiantamattoman tökeröä. Säveltäjän alkusanat ovat enimmäkseen ympäripyöreää ja onttoa sanailua jostain mystisestä "helleenisestä hengestä" ja muista käsitteistä, joita Theodorakis heittelee niin kuin ne olisivat kaikille ilmiselviä.
Hauska ja mielenkiintoinen, jopa kunnianhimoinen tilaustyö, jolla on yritetty puhaltaa henkeä latteaan sponsorointikarnevaaliin. En usko, että teos saavutti kovin suurta suosiota, enkä usko, että sitä on enää koskaan esitetty kokonaisuudessaan uudelleen Kreikan ulkopuolella. Sääli, sillä varsinkin jumalille ja olympiavoittajalle osoitetut oodit ovat erittäin vaikuttavaa musiikkia. Ne eivät ehkä ole joustavimmasta, notkeimmasta ja eloisimmasta päästä, ja rytmi voi joskus painaa päälle enemmän kuin olisi ihanteellista, mutta teos on itsessään ilahduttavaa kevyttä orkesterimusiikkia isolla toteutuksella. Olisi hyvä kuulla tästä teoksesta myös kunnollisesti taltioitu versio.
P.S. Pohdin vakavasti ja pitkään, miten tämä teos tulisi kategorisoida. Nimi viittaa kantaatteihin, ja teoksessa on oratorion piirteitä pinnallisen uskonnollisen sisällön sekä kuvauksellisen musiikin vuoksi; lisäksi Theodorakis itse ilmoittaa lajittelevansa teoksen "sinfonis-orkestraaliseksi sarjaksi". Omituinen ajatus, mutta päätin kunnioittaa myös säveltäjän omaa kategorisointia.
P.P.S. Pohdin vakavasti ja pitkään myös sitä, uskallanko käyttää sanaa olympialaiset, ilman että joku KOK:n valtuuttama Brändi-Gestapon korsto tulee uhkailemaan Virallisten Sponsorien Virallisella Kostolla (tm), mutta pihkat. Jos tästä porukasta mitään tiedän, niin lahjuksilla siitä selviää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti