Celibidachella oli omalaatuinen esteettinen filosofia. Martin Steinke eli Tao Chün (1882-1966) tutustutti kapellimestarin buddhalaisuuteen. Celibidache oli jo aiemmin opiskellut filosofiaa akateemisella tasolla, ja oli kiinnostunut erityisesti Edmund Husserlin ajatuksista. Celibidache oli sittemmin intialaisen gurun, keskinkertaisen markkinataikurin ja huijarin Sathya Sai Baban (1926-2011) seuraaja. Kapellimestari kokosi erikoisen yhdistelmän zenbuddhalaisuutta, intialaisten gurujen opetuksia ja fenomenologista filosofiaa ja perusti tälle maailmankatsomuksensa ja ennen kaikkea musiikilliset tulkintansa.
Siinä missä monet kapellimestarit valitsevat erilaisen tulkinnan eri säveltäjille ja näiden eri teoksille, edusti Celibidache vankkumatonta yhdenmukaisuutta. Hän muistuttaa tässä suhteessa hieman Otto Klempereriä, jonka tulkintoja mainitaan usein yhdenmukaisen graniittisiksi. Celibidache uskoi, että kunnollinen musiikkiesitys on transsendenttinen kokemus, jota ei voi erottaa esityspaikan akustisesta tilasta. Hän tuli tunnetuksi eksentrisen hitaista tempoistaan, mutta toisaalta teosten siirtymä- ja kehittelyosiossa hän saattoi hetkeksi kulkea hillitöntä haipakkaa. Omalaatuisten temporatkaisujen tavoitteena oli antaa musiikin täyttää konserttitila. Tässä suhteessa mielenkiintoinen vertailukohta on vanha Leonard Bernstein, joka muutamissa myöhemmissä tulkinnoissaan alkoi tieten tahtoen hidastella audiaalisista, mahdollisesti kokeellisenkin audiaalisista, syistä. Celibidache tosin uskoi myös, että hänen tarjoamansa tulkinnat toisivat esiin musiikin todellisen voiman.
Akustisen tilan ja välittömän, transsendentin kokemuksen korostaminen sai Celibidachen suhtautumaan välinpitämättömästi tallenteisiin. Levytykset ja niiden tekeminen eivät kiinnostaneet häntä tippaakaan. Levytys ei voisi tallentaa ainutkertaista kokemusta, eikä akustista tilaa ole mahdollista toisintaa, joten levytetty musiikki oli hänen näkökulmastaan kuollutta. Hän salli konserttitaltioinnit, mutta ei tehnyt studiolevytyksiä.
Oli perusteista mitä mieltä tahansa, Celibidache oli menestyksekäs kapellimestari, joka keräsi uskollisen ihailijajoukon. Hänen konserttinsa saavuttivat lähes legendaarisen statuksen jo hänen elinaikanaan, ja maestron kuoltua EMI-levy-yhtiö on kasvattanut hänen mainettaan laskemalla markkinoille tallenteitaan Celibidachen konserteista. Erityisesti Celibidachen Bruckner-tulkinnat ovat saaneet paljon ylistystä, ja tämän säveltäjän massiiviisen jylhiin teoksiin kapellimestarin omalaatuinen tulkinta ilmeisesti sopiikin parhaiten.
Omassa kokoelmassani on melko vähän Celibidachea. Syyt ovat ilmeiset: hän ei elinaikanaan tehnyt levytyksiä, ja postuumit julkaisut ovat olleet varsin hintavia. Kapellimestarin 100-vuotisjuhlan kunniaksi otan tarkasteluun yhden omistamistani Celibidache-taltioinneista, jossa teoksena on usein esitetty ja yleisön rakastama suuri romanttinen sinfonia.
Pjotr Iljitš Tšaikovskin (1840-1893) viides sinfonia on aina saanut hieman ristiriitaisen vastaanoton. Konserttiyleisöt yleensä rakastavat huippuromanttista teosta, joka päätyy traagisista tunnelmista loppukamppailun kautta triumfiin. Monet musiikintuntijat ja kriitikot taas pitävät sitä säveltäjän sinfonioista heikoimpana (eivätkö he tunne Tšaikovskin 2. tai 3. sinfoniaa?). Säveltäjä itsekin ilmaisi, ettei ollut täysin tyytyväinen teokseensa.
Minä rakastan Tšaikovskin viidettä ja olen sitä mieltä, ettei sen tarvitse juuri hävetä säveltäjän kolmen myöhäissinfonian joukossa, jos tulkinta on innoittunut ja onnistunut. Teoksen perusvire on traaginen, ja tulkinnassa ongelmia tuottavat erityisesti ensimmäinen osa ja finaali. Kohtalonomainen teema toistuu teoksessa niin monta kertaa, että sen hallitseminen avausosassa on haasteellista. Juuri sinfonian avaus on vaarassa jäädä pelkäksi retoriikaksi, ellei siihen saa hieman ns. draivia. Tämä taas on vaikeata, kun pitäisi samalla välittää tragiikkaa ja arvokkuutta. Lopun finaali taas voi kuulostaa liian loisteliaalta ja päälle liimatulta. Itse suosin sellaista ajatusta, että finaali ei olisi riemukas ja lopullinen voitto tragediasta ja kohtalosta, vaan oikeastaan vain Pyrrhoksen voitto näistä voimista. Näin teos istuisi johdonmukaisemmin säveltäjän fatalistiseen eetokseen ja muodostaisi tarkoituksenmukaisen osan kolmen viimeisen sinfonian triptyykissä. Palaan näihin kysymyksiin toisen kerran, sillä tällä levyllä keskiössä on Celibidachen tulkinta eikä niinkään Tšaikovskin tavoitteet tms.
Celibidache ei varmastikaan hyväksyisi edellistä virkettä. Hän suhtautui kunnianhimoisesta ja perinpohjaisesta harjoituksestaan sekä omalaatuisesta filosofiastaan huolimatta omaan panokseensa esityksissä hyvin vaatimattomasti. Kapellimestari uskoi todennäköisesti varsin vilpittömästi, että hän ei luonut varsinaista omaleimaista tulkintaa, vaan vapautti säveltäjien musiikin koko potentiaalin enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Minun mielestäni vain Celibidachen ajatukset ovat sen verran erikoisia, että hänen esityksensä ovat sui generis - ne eivät missään nimessä istu muuhun esitystraditioon, eikä niitä voi missään nimessä suositella ensikosketukseksi juuri mihinkään teokseen. Tämä ajatukseni pätee myös tämän levytyksen kohdalla. Vaikka Celibidachen omaperäiset ansiot ovat kiistattomat, vaikuttavat hänen esityksensä olevan aina erikoistapauksia.
Ja vihdoin viimein itse levytykseen. Äänityksen laatu on erittäin hyvä. Yleisömelua on hyvin vähän, ja ääni kuulostaa hyvin luonnolliselta. Münchenin filharmonikot on selvästi harjoitellut perinpohjaisesti, ja soitto on upeaa. Heti alkun on mainittava moitse siitä, että täyteen hintaan myytävässä levyssä on musiikkia alle tunti: 58 min 26 sek, siitä 1 min 8 sek aplodeja. Konserteissa on yleensä myös alkusoitto ja sen sellaista, joten ei varmasti olisi ollut mahdotonta laittaa levylle jotain muutakin Celibidache-tallennetta, kun näin olisi saanut kiekolle hieman lisää täytettä. Yleisemminkin levy-yhtiöitä saisi muistuttaa siitä, että CD-levylle tosiaan mahtuu sellaiset 80 minuuttia.
Celibidachen tempot ovat hitaahkoja, mutteivät matelevia, ja osittain mahtuvat mainstream-tulkintojen rajoihin. Avausosan pituus on 18:15 (vertailua: Szell Clevelandissä 14:40; Gergijev Wienissä 14:48; Ozawa Berliinissä 14:45; Pappano Roomassa 15:00; Karajan Berliinissa 15:47; Abbado Lontoossa 14:53; Muti Philadelphiassa 16:23), mikä tekee siitä kevyesti pisimmän koskaan kuulemistani. Säveltäjän omat merkinnät eivät paljoa painoa, ellei Celibidache sitten itse liiku huomattavan nopeasti: Andantesta tulee adagio ja Allegrosta andante. Nämä olivat tietysti pelkkiä numeroita. Toimiiko esitys? Kyllä ja ei. Alku on meditatiivisuudessaan kiinnostava, ja puupuhaltimille sallitaan kautta linjan mukavia piristysruiskeita. Paikoitellen avausosa on vangitseva, mutta ikävä kyllä välistä sen pituus myös tuntuu: puudun kuulijana jopa upealle soitolle, kun samat teemat vain toistuvat ja etenevät raukean hitaasti. Tässä tulee esiin sinfonian potentiaalinen heikkous: Celibidache tuntuu olevan jatkuvasti vaarassa rojahtaan tyhjään retoriikkaan. Kehittely ei toimi näin hitaalla tempolla, ja vaikka välistä vaikutelma onkin hyvin kiinnostava, ei avausosan tulkintaa voi pitää kovin onnistuneena. On tosin myönnettävä, että se loppuu ainutlaatuisen traagisesti ja pysäyttävästi. Mutta lopetuksen kiistatonta tehoa syö se, että olen ehtinyt jo odotella sitä.
Sinfonian toinen osa Andante cantabile, con alguna licenza on ohittamatonta Tšaikovskia. Sen alkua hallitsee käyrätorven esittelemä teema, joka on säveltäjän kauneimpia ja tunteikkaimpia. Se kuulostaa ihmiseltä, joka hakee lohtua nostalgiasta, ja se on upeaa musiikkia. Tässäkin osassa Celibidache etenee hyvin rauhallisesti - kesto on 16:34, kun se useimmiten jää 12 ja 14 minuutin välille. Tässä osassa ratkaisu toimii. Kuolematon melodia näyttäytyy ainutlaatuisen traagisena ja sympaattisella tavalla säälittävänä. Esitys on todella liikuttava. Tämä versio on hyvä olemassa yksin sen takia, että tämä Andante cantabile saa tämän tulkinnan.
Kolmas osa on valssi, ja siinä Celibidache on tempon suhteen "normaaleimmillaan" - valssia on aika vaikea saada toimimaan ilman tietyissä rajoissa pysyvää tempoa. Tanssi johtaa finaaliin, jonka kesto on 14:19 - yleensä se vie n. 11-12 minuuttia. Finaalin alku on sangen hidas, mutta kapellimestari modifioi tempojaan osan jatkuessa siten, että suuri osa siitä ei kuulosta erityisen hitaalta. Alku tosin joutuu karistelemaan yltään hieman hautajaismarssimaista vaikutelmaa. Kamppailumaiset kehittelyosat kuulostavat hieman laahaavilta siitäkin huolimatta, että soitossa on vaadittavaa loistoa. Kohtaloteeman paluu finaalissa ei tee erityisen suurta vaikutusta, kun sitä on jo sangen raukeasti käsitelty pitkän kaavan mukaan ensimmäisessä osassa. Seitsemän ja yhdeksän minuutin välillä alan olla jo hieman kärsimätön - mikä ei yleensä ole minulla tämän teoksen kohdalla ongelmana. Lopun kliimaksi on tosin hyvin tehokas, mutta tulkinnan kannalta oleellinen lopun triumfimarssimainen jälkihuipennus kuulostaa haluttomalta ja veltolta, unissakulkijan voitonmarssilta.
Kokonaisuutena en voi pitää tätä esitystä onnistuneena tai vakuuttavana tulkintana teoksesta, josta kovasti pidän. Se on temporatkaisuiltaan omituinen, ja alku sekä finaali kärsivät siitä, että raukeus, rauhallisuus ja meditatiivisuus alkavat jonkin ajan päästä kuulostaa innottomuudelta, mikä on tuhoisaa tälle romanttiselle sinfonialle. Hidas osa (siis Andante cantabile, useimmat näistä ovat verrattain hitaita) on tosin upea ja ensimmäisen osa loppu todella pysäyttävä, mutta varsinkin finaali kuulostaa minusta epäonnistuneelta. Celibidachen tulkinnat ovat hyviä ja arvokkaita olla olemassa, mutta Tšaikovskin viidennen sinfonian kohdalla (ja yleensäkin) ne taitavat olla sellaisille ihmisille, jotka pitävät itse teoksesta ja haluavat kuulla siitä erilaisia tulkintoja. Sellaisia Celibidache-tallenteet ainakin minulle ovat. Minusta tuskin tulee käännynnäistä hänen tyyliinsä, mutta jokaisessa tähän mennessä kuulemassani Celibidache-esityksessä hänen tulkintansa tarjoaa jotain kiehtovaa, jotain uutta, jotain mielenkiintoista. Sitä ei tule vähätellä.
Ai niin, se ääntyy osapuilleen "TšelibiDAke".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti