Mendelssohn: Sinfoniat 3-5 & alkusoittoja

Felix Mendelssohn Bartholdy (1809-1847) kompensoi traagisen lyhyttä elinaikaansa aloittamalla tuotteliaan säveltämistyön lähes välittömästi toiselle kymmenelle päästyään. Hän on Mozartin ja Camille Saint-Saënsin ohella musiikin historian hätkähdyttävimpiä lapsineroja. Hän sävelsi viisi sinfoniaa sinfoniaorkesterille, kaksitoista pienimuotoista sinfoniaa jousiorkesterille, kuusi saksalaista Singspiel-oopperanäytelmää, kaksi suurta oratoriota, konsertot pianolle ja viululle, viisi jousikvartettoa ja suuren määrän pienimuotoisempia teoksia. Ensimmäiset sävellyksensä hän julkaisi 12-vuotiaana. Mendelssohnin musiikillinen tyyli ei kokenut suuria muutoksia hänen valitettavan lyhyen uransa aikana: hän näyttää astuneen musiikkimaailmaan täysin kypsänä säveltäjänä, jonka nuorekkaan lyyrinen, klassilliset rakenteet keveähköön romanttiseen ilmaisuun yhdistävä tyyli oli alusta alkaen täysin valmis.

Mendelssohnin ansiot Bachin ja Händelin teosten elvyttäjänä on aina tunnustettu, mutta jälkimaailma ei ole ollut aina hänen omalle sävellystuotannolleen kovin ymmärtäväinen tai edes oikeudenmukainen. Mendelssohn on saanut kärsiä oletetusta viktoriaanisesta sovinnaisuudestaan (hän oli kuningatar Viktorian suosikkisäveltäjä), pitäytymisestään traditionaalisessa ilmaisussa aikana, jolloin rajummat romantikot lähtivät radikaaleille teille ja - jälkimaailmalle kaikkein häpeällisimmin - suoranaisesta rasistisesta barbariasta.

Hampurin vapaavaltiossa syntynyt Felix Mendelssohn kuului Saksan menestyneimpiin juutalaissukuihin. Hänen isoisänsä oli juutalainen valistusfilosofi Moses Mendelssohn, joka toimi mm. Fredrik Suuren hovissa. Hänen isänsä taas oli Mendelssohn & Co. -pankin johtaja. Mendelssohn & Co. oli yksi Euroopan merkittävimmistä rahoituslaitoksista, ja sen ansiosta Felix Mendelssohnin ei monien muiden taiteilijoiden tapaan tarvinnut koskaan kamppailla talousvaikeuksissa. Hän saattoi omistautua säveltämiselle ja orkesterinjohtamiselle. Kaikki edellä mainittu sopi kuitenkin äärimmäisen hyvin 1800-luvun kuluessa Euroopassa voimistuneen antisemitistisen ajattelun stereotypioihin, ja ajan myötä Mendelssohnia alettiin pitää suorastaan musiikillisesti ala-arvoisena. Richard Wagner, oopperasäveltäjä ja kuuluisa juutalaisvihaaja, kirjoitti aiheesta artikkelin, jossa tunnusti Mendelssohnin nerouden, mutta piti tämän musiikkia silti huonona ja "epäsaksalaisena" ainoastaan tämän juutalaisen syntyperän vuoksi. Surkuhupaisaa on, että Mendelssohnit edustivat niitä juutalaisia, jotka olivat valmiimpia assimiloitumaan valtaväestöön: he olivat kääntyneet luterilaisuuteen, työllistivät runsaasti saksalaisia ja edesauttoivat saksalaisia ymmärtämään omaa kulttuuriperintöään paremmin - esim. elvyttämällä Bachin ja Händelin musiikkia.
Kehitys huipentui 1930-luvulla siihen, että natsit kielsivät Mendelssohnin musiikin esittämisen. Hänen muistomerkkinsä ja hautansa hävitettiin, hänen kunniakseen nimetyt oppilaitokset uudistettiin ja hänet käytännössä pyyhittiin epäarjalaisena säveltäjänä pois saksalaisen musiikin historiasta.

Leipzigin Gewandhaus-konserttitalon Mendelssohn-monumentti ennen kuin natsit poistivat ja tuhosivat sen vuonna 1936.

Toisen maailmansodan jälkeen Mendelssohnin arvostus on ollut jatkuvasti nousussa. Tässä edesauttoi se, että vasta 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla julkaistiin ensi kertaa useita hänen sävellyksiään. Ne olivat jääneet julkaisematta säveltäjän elinaikana tai jääneet hienoisesti keskeneräisiksi hänen kuollessaan. Mendelssohnin teosten täydellinen kriittiinen luettelointi on yhä kesken. Onneksi musiikista voi nauttia myös ilman perinpohjaisia kriittisiä editioita.

Mendelssohn: Sinfoniat nro 3 "Skottilainen", 4 "Italialainen" & 5 "Uskonpuhdistus". Alkusoitot: Hebridit (Die Hebriden), Ruy Blas, Meerestille und glückliche Fahrt, Athalie, Die Heimkehr aus der Fremde. 
New Philharmonia Orchestra, Riccardo Muti (sinfoniat), Moshe Atzmon (alkusoitot). EMI (2 CD), äänitetty Lontoossa 1974 (alkusoitot), 1975 (Sinf. 3), 1976 (Sinf. 4) ja 1979 (Sinf. 5). 

Näppärä kaksoislevy yhdistää Mendelssohnin kolme suosituinta sinfoniaa viiteen alkusoittoon, joista vain yksi on enää säännöllisesti orkesterien ohjelmistossa. Mendelssohnin sinfonioiden numerointi ei noudata sävellysjärjestystä. Sinfonia nro 1 (jota harvoin esitetään, koska se on aika... no, kehno) valmistui vuonna 1824 säveltäjän ollessa 15-vuotias. Massiivinen Sinfonia orkesterille ja kuorolle nro 2, lisänimeltään Lobgesang eli Ylistyslaulu, sävellettiin 1840 juhlistamaan Gutenbergin Raamatun 400-vuotispäiviä. Sinfonia nro 3 valmistui hitaasti vuosina 1829-42. Sinfonia nro 4 valmistui 1833, ja numeroinnissa viimeinen, 5. sinfonia, valmistui kronologisessa järjestyksessä toisena. 

Napolilaissyntyinen Riccardo Muti (s. 1941) on omimmillaan italialaisessa oopperassa. Hän sai mainetta Philadelphia Orchestran ylikapellimestarina 1980-luvulla, mutta tuolta ajalta kuulemani taltioinnit ovat enimmäkseen hyvin tavanomaisia. Italialaisen repertoaarin ulkopuolella Muti tarjoilee minusta hyvin usein erittäin tavallista, luotettavan persoonatonta tulkintaa. Näissä Mendelssohnin sinfonioissa, jotka on levytetty 1970-luvulla Lontoon New Philharmonian kanssa, Muti kuitenkin syöksyy saksalaisen musiikin ytimeen poikkeuksellisella menestyksellä. Tarkastelen seuraavassa kutakin sinfoniaa esityksineen, ja lopuksi käsittelen alkusoittojen sarjan, jossa samaa orkesteria johtaa ukarilais-israelilainen Moshe Atzmon (s. 1931).

Skottilainen on on ollut pitkään Mendelssohnin sinfonioista suosituin, mikä johtunee osin brittiläisen yleisön rakkaudesta teosta kohtaan. Kaksikymppinen Mendelssohn matkusti Brittein saarilla 1829, ja Skotlannin jylhät maisemat tekivät nuorukaiseen vaikutuksen. Hän luonnosteli avausosan välittömästi paikan päällä, mutta teoksen hiominen jatkui aina vuoteen 1842, jolloin se sai ensiesityksensä Leipzigissa - kuningatar Viktorialle omistettuna. Se on epäilyksettä Mendelssohnin syvällisin ja kunnianhimoisin sinfonia. Mikään ei pakota kuuntelemaan sitä maisemamusiikkina, ja skottilaiset vaikutteet voivat jäädä helposti huomaamatta - lähinnä toinen osa, ihastuttava ja eläväinen Vivace non troppo, jäljittelee rytmikkyydessään skottilaista kansanmusiikkia. Avausosan Andanten jylhyydessä voi myös halutessaan kuvitella kanervaisen nummen häilyvän usvan takana, mutta sinfonia on tiukasti ankkuroitu saksalaiseen sinfoniatraditioon, ja se on tehty hyvin viihdyttävästi, älykkäästi ja dynaamisesti. Tämä sinfonia on parhaimmillaan kuin virkistävä patikkaretki kauniissa maastossa - ilman hyönteisiä ja muita häiriötekijöitä.
Mutin tulkinta Skottilaisesta sinfoniasta ei ole kovin hempeä tai haaveellisen romanttinen. Pikemminkin hän korostaa horjumattomia rytmejä ja voisi vaikuttaa jopa jäykältä, ellei Mendelssohnin mestariteoksen luontainen ilmavuus niin orkestraatiossa kuin tempoissakin kannattelisi palkitsevasti myös tällaista tulkintaa. Lisäksi Mutin tarkka rytmikkyys tuo musiikkiin kiistatta mukaansatempaavuutta. Tässä tulikinnassa ei ehkä ole yhtä paljon runollisuutta kuin muissa saatavilla olevissa, mutta se on erittäin viihdyttävä ja pysyy koossa erinomaisesti. Ainoa ongelma muodostuu kolmannesta osasta. Tähän yli 11-minuuttiseen Adagioon ei Muti onnistu luomaan jännitettä, vaan se tuntuu jahkailevalta ja ylipitkältä.

Mendelssohnin sinfonoiden joukossa Italialainen on ehdoton suosikkini. Se ei ole syvällinen sinfonia, mutta se ei tähtääkään moiseen. Sen sijaan se on läpitunkevan, vastustamattoman hyväntuulinen teos, jonka avausosa kuuluu iloisimpiin saksalaisten koskaan säveltämiin teoksiin. Mendelssohn sai innoituksen tähän sifnoniaan Apenniinien niemimaalla samalla Euroopan-kiertueella, joka vei hänet Skotlantiinkin. Säveltäjä ilmoittaa kirjeenvaihdossaan huumaantuneensa Italian iloisesta ja aurinkoisesta ilmapiiristä. Hän tunnusti Italialaisen sinfonian riemullisimmaksi ja huolettomimmaksi teoksekseen, muttei lopulta ollut siihen aivan tyytyväinen. Hän tosin johti sitä konserteissa, mutta partituuri julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. 
Muti ei tämänkään sinfonian kohdalla kuulu vivahteikkaimpiin tulkitsijoihin, mutta lopputulos on taas hyvin toimiva. Riemukas avausosa Allegro con moto alkaa ehkä hieman raskaamman oloisesti kuin ihanteellista olisi, mutta tunnelma vakiintuu nopeasti asianmukaisen huolettomaksi ja vaivattomaksi. Kapellimestarin vankkumaton rytmitaju on eduksi sinfonian muissa osissa, jotka ovat todellisia menestyksiä. Musiikista välittyy iloinen hehku ja huoleton raukeus, joka lienee tuttu kaikille, jotka ovat viettäneet toimettoman, aurinkoisen kesäisen iltapäivän Välimeren seudun kuumuudessa. Finaalin Saltarello on säväyttävä ja erittäin ripeä, ehkä koko kaksoislevyn mainioin yksittäinen osa.

Uskonpuhdistussinfonian Mendelssohn sävelsi tarkoituksenaan saada teos Augsburgin uskontunnustuksen 300-vuotisjuhlallisuuksiin. Tämä tavoite ei kuitenkaan onnistunut, ja vaikka sinfonia lopulta esitettiinkiin, ei se juuri ottanut tulta, eikä Mendelssohn enää ottanut sitä ohjelmistoon. Se julkaistiin vasta parikymmentä vuotta säveltäjän kuoleman jälkeen. Se ei ole vieläkään vakiintunut osaksi sinfoniaorkesterien standardiohjelmistoa, vaikka esitykset ja levytykset ovatkin yleistyneet. Ehkä syynä teoksen ongelmallisuuteen on sen ilmeinen uskonnollisuus: se on tunnelmaltaan sangen harras, ja finaali on sarja muunnelmia Lutherin virrestä Jumala ompi linnamme (Ein' feste Burg ist unser Gott). Klassisessa musiikissa on totuttu siihen, että sinfoniat ovat sekulaaria musiikkia - oratoriot, messut ja muut uskonnolliset teokset ovat erikseen. Sinfonia on siten ehkä nähty liian rajoittuneena juhlateoksena, jonka mahdollisuuksiin ei ole uskottu.
Oli miten oli, Mendelssohnin viidettä on minusta laiminlyöty perusteettomasti. Pidän siitä aika lailla. Nuori säveltäjä osoittaa siinä loistavaa kykyä luoda painokasta, harrasta ja jopa aavemaista tunnelmaa - paikoin jopa hieman Wagnerin Parsifalin tyyliä ennakkoaavistellen (molemmissa teoksissa käytetään musiikillisena aiheena protestanttisena hymninä tunnettua ns. Dresdenin aamenta) - ja finaali on nerokas, valloittava ja juhlallinen. Siinä Muti ja orkesteri myös tuntuvat yllättävänkin vapautuneilta, eikä pieni lennokkuus ole tässä teoksessa lainkaan haitaksi. Andante kuuluu myös levyn parhaimpiin antimiin, se on hyvin teeskentelemätön ja kaunis. Sen sijaan Allegro vivace, sinfonian toinen osa, on minun makuuni turhan hidas. Kokonaisuutena Muti tekee kuitenkin kiitettävän työn: sinfonia pääsee esille vahvimmillaan, ja finaali on sekä kohottava että ilahduttava. En luonnehtisi itseäni kovinkaan uskonnolliseksi persoonaksi, mutta tämän esityksen finaalin kuultuaan on taipuvainen uskomaan ainakin siihen, että Uskonpuhdistussinfonia olisi ansainnut enemmän arvostusta kuin mitä sillä on ollut tapana saada.

Moshe Atzmon ei ole levytyksissä kovin hyvin edustettuna, mutta näiden alkusoittojen perusteella hän on mies paikallaan. Mendelssohnin alkusoittojen valikoima on hieman erikoinen - suosittu Hebridit on mukana, mutta Kesäyön unelma on jätetty pois. Loput neljä ovat harvemmin kuultua ainesta, joista vetävän dramaattinen Ruy Blas ja seesteinen Meerestille und glückliche Fahrt ovat eniten mieleeni. Hebridit-alkusoitto muistuttaa Skottilaista sinfoniaa ja liikkuu geografisessa inspiraatiossaan samoilla seuduilla. Alkusoitto tunnetaan myös nimellä Fingalin luola. Tuonniminen geologinen muodostelma Sisä-Hebrideillä teki Mendelssohniin suuren vaikutuksen nuorena turistina.

Fingalin luola (An Uaihm Bhinn) Staffan saarella.

En tiedä, onko kyseessä osin liika altistuminen, mutta juuri Hebridit vaikuttaa näistä alkusoitoista tavanomaisimmalta Atzmonin johtamana. Se ei tuo esille mitään uutta tai erityisen hienoa tästä kelpo sävellyksestä - se on tasalaatuinen, kohtuudessa turvallisesti pysyttelevä tulkinta, joka ei suoraan sanoen ole kovinkaan innostava. Sen sijaan muissa ja harvemmin kuulluissa alkusoitoissa Atzmon loistaa. Liekö kyse sitten siitä, että kapellimestari erityisesti halusi osoittaa nämä hienoiset harvinaisuudet kuulemisen arvoisiksi, mutta ne ovat kaikilta osin menestys. Täytyy ihailla Atzmonin kykyä tasapainottaa Mendelssohnin paikoin läpikuultavan keveä ote orkestraatioon ja alkusoittoihin väistämättä sisältyvät rakenteellisen dramatiikan vaatimukset. Jokainen neljästä alkusoitosta kuulostaa hänen johtamanaan erinomaiselta musiikilta, ja muutamien toivoisi löytävän tiensä useamminkin levylle ja konserttisaleihin - ihan vain jo vertailunkin vuoksi.

Tämä kaksoislevy sisältää siis hyvät esitykset Mendelssohnin kolmesta suosituimmasta sinfoniasta ja muutaman erinomaisen ja harvoin kuullun alkusoiton. Kokonaisuutena (uudelleen)(yhdistelmä)julkaisu on hyvätasoinen ja palkitseva. On sanottu, että jos Mendelssohn ei säveltäjänä yltänyt täydelliseen suuruuteen, jäi siitä mitasta puuttumaan vain karvan verran. Olen moisesta arviosta eri mieltä (ja Mendelssohnin eduksi), mutta tähän kaksoislevyyn luonnehdinta sopii minusta hyvin. Äänitys on yleisesti ottaen hyvä, ei ehkä selkeyden suhteen aivan ideaali, ja vaimeaa kaikua olen havaitsevinani Skottilaisessa sinfoniassa, mutta nämä mahdolliset haitat ovat mielestäni varsin pieniä. Kätevä ja sangen edullinen kaksoislevy on hyvä hankinta varsinkin sellaisille kuluttajille, jotka eivät tunne Mendelssohnia ja haluaisivat tutustua hänen orkesterimusiikkinsa ytimeen. Sinfonioista on varmasti olemassa muita yksittäislevytyksiä, jotka saattavat onnistua joillakin osa-alueilla paremmin kuin Mutin kokoelmassa, mutta tämä valikoima on silti erinomainen lähtöpiste ja mielestäni myös hyvä lisä.