tiistai 9. lokakuuta 2012

Bruckner: Sinfonia nro 4

Itävaltalainen Anton Bruckner (1824 - 1896) on käsittääkseni 1800-luvun vakavin säveltäjä. Hänen tuotantonsa on pelkkää tiukkaa asiaa. Siinä missä useimmat muut ovat tehtailleet ainakin joitakin tansseja ja marsseja, on Bruckner pysytellyt täydellisen haudanvakavassa taidemusiikissa. Suuri sinfonikko Brahms tienasi hyvin Unkarilaisilla tansseilla, Sibelius kirjoitti salonkiteoksia ja kansaan uppoavaa ohjelmamusiikkia hyväntekeväisyystilaisuuksiin, ja Beethovenkin sävelsi koko joukon hilpeitä tansseja - puhumattakaan hulvattomasta Taistelusinfoniasta
Brucknerin koko tuotanto sen sijaan koostuu käytännössä pelkästään massiivisista sinfonioista ja suurin piirtein yhtä massiivisista hengellisistä teoksista. Ainoat vähänkään kevytmielisemmät sävelet hänen tuotannossaan ovat julkaisemattomia opiskeluaikojen harjoitusteoksia. Hänen sekulaarit kantaattinsa ovat järjestään vakavia isänmaallisia teoksia, ja uskonnollisissa teoksissaan hartaan katolinen Bruckner on ehkä vieläkin vakavampi. 
Jopa Gustav Mahler, tuo lasten kuolemasta orkesterilauluja tehnyt ja valtaisia sinfonioita jäkeensä jättänyt jättiläinen, sisällytti sinfonioihinsa satiirisia parodioita aikansa banaaleista itävaltalaisista maalaisiskelmistä. Brucknerin täysvakavista sinfonioista ei moista löydä. Ne ovat absoluuttista ja absoluuttisen vakavaa musiikkia, romantiikan raskainta ainesta.

Serious business.
Bruckner löytää oman äänensä kolmannessa sinfoniassaan, ja sen jälkeen hän keskittyi luomaan massiivista ja vaikuttavaa, mutta yksityiskohdissaan herkkää sinfonista arkkitehtuuria. Brucknerin sinfonioita on luonnehdittu äänen katedraaleiksi, mikä on melko osuvaa. Niissä on tilan tuntua, valon vaihtelua, ja mittasuhteet ovat valtavat. Lisäksi säveltäjä oli lähes mystisen hurskas katolinen, jolle säveltäminen ja sinfonia näyttäytyivät vertauskuvina Jumalan luomistyölle. Mitenkään eksplisiittisen uskonnollisia Brucknerin sinfoniat eivät ole, mutta niissä on kuultavissa hurskaita sävyjä. Bruckner tuo jumalaiset mitat maalliseen teostyyppiin. Tämä ei tee niistä lainkaan jäykkiä tai pitkästyttäviä tai pölyisiä. Päinvastoin, Brucknerille ominaista on lähes fyysisesti tyrmäävät efektit, wagneriaaniset kliimaksit ja pettämättömän loogisesti etenevä hidas polte, joka roihahtaa huippukohdissa jättimäisiksi rovioiksi. 

Ihmisenä Bruckner vaikuttaa ollen hieman kuin katolinen vastine Bachille: hänen erikoislaatuinen lahjakkuutensa rajoittui tiukasti musiikkiin, jota hän piti Jumalan kunnioittamisen muotona. Bachin tapaan hän vaikuttaa muutoin olleen sangen hiomaton ja jopa vulgaari tapaus. Jopa monet hänen ihailijansa pitivät häntä hieman hölmönä ja ottivat asiakseen valmistaa "paranneltuja" editioita epävarman mestarin musiikista. Ikuisuusongelmana Brucknerin kohdalla on valita, mitä säveltäjän ja tämän ihailijoiden lukuisista versioista tulisi käyttää. Bruckner oli näet yllättävän epävarma ja teki monista sinfoioistaan lukuisia toisistaan enemmän tai vähemmän poikkeavia versioita. Bachista poiketen hän ei pannut alulle valtaisaa lapsikatrasta, vaan pysyi poikamiehenä omistautuneena musiikilleen - paitsi että tapasi hiukan vokotella itseään todella huomattavasti nuorempia naisia.

Brucknerin musiikki on joka tapauksessa suurenmoisen vaikuttavaa ja palkitsevaa. Siihen ei ehkä ole heti aivan helppo päästä sisälle. Lahjakkaana urkurina aloittanut, sinfonioihin kypsällä iällä edennyt Bruckner yhdisti suuresti ihailemaltaan Wagnerilta ottamiaan vaikutteita klassiseen kontrapunktiin. Aloittelijalle parhaan sisäänkäynnin Brucknerin lumoavaan maailmaan tarjoaa mielestäni säveltäjän neljäs sinfonia, lisänimeltään Romanttinen. Noin 70-minuuttinen teos alkaa taianomaisella, primitiivisen kuuloisella käyrätorvifanfaarilla tai pikemminkin sellaisen fragmentilla ja paisuu valtaisaan, luonnonvoiman kaltaiseen nousuun. Se päättyy tyrmäävään huipennukseen, ja näiden pisteiden väliin mahtuu niin leijailevaa keveyttä kuin siirtolohkareen painoa. 

Neljäs sinfonia sopii johdannoksi Bruckneriin, koska siihen on helppoa kuvitella ohjelma, vaikka kyseessä onkin absoluuttinen musiikki. Tällainen visualisointi ja kuvittelu auttaa, jos ei ole tottunut yli 20-minuuttisiin sinfonian osiin. Jylhät vaskisoinnut tuovat lähes väkisin mieleen Alppien vuorisomaisemat, mutta ei staattisina postikorttinäkyminä, vaan elävinä, eroosion kuluttamina, kauniina ja kauhistuttavina. Mittasuhteet ovat kaiken kaikkiaan niin valtavat ja vaikutus niin voimakas, että sinfoniaa voisi hyvällä syyllä kutsua Romanttisen asemesta vaikkapa Geologiseksi. Musiikissa voi kuulla aikakausien jäytävän ja luovan voiman, ja kuten Brucknerin luomakunnassa yleensä, kaikki palaa yhteen ja muodostaa lopulta niin tiiviin kokonaisuuden, että noin sekunti kaiken vaiettua kuulija on hämmentyneessä, lähes huimaavassa tilassa, kuin valtaisan zoomauksen jäljiltä.

Seuraavassa otan tarkasteluun vasta verraten hiljan hankkimani Bruckner 4 -taltioinnin, joka on osoittautunut kannattavaksi ostokseksi. Tällä levyllä käytetään itävaltalaisen musiikintutkija Robert Haasin (1886 - 1960) editiota.


Bruckner: Sinfonia nro 4 es-duuri, "Romanttinen".
London Philharmonic Orchestra, Klaus Tennstedt.
LPO, BBC:n konserttitaltiointi Royal Festival Hallissa Lontoossa 1989.

Sangen tuntematon kapellimestari Klaus Tennstedt (1926 - 1998) loikkasi Itä-Saksasta Ruotsiin vuonna 1971 ja teki tämän jälkeen loistokkaan uran lännen parhaiden orkesterien tahtipuikoissa. Hänen katsotaan olleen parhaimmillaan saksalaisessa romanttisessa repertoaarissa, mutta hän johti myös hyvin menestyksekkäitä venäläisen musiikin konsertteja. Tennstedt toimi London Philharmonic Orchestran ylikapellimestarina vuodesta 1983 vuoteen1987, jolloin heikkenevä terveys pakotti hänet luopumaan säännöllisistä velvoitteista. Hän palasi kuitenkin orkesterinsa pariin useita kertoja, mm. tähän vuoden 1989 Bruckner-konserttiin.

Olen kuullut Tennstedtin Beethovenia, ja siinä ei ole mielestäni ollut mitään erityisen mainittavaa - se on hyvää ja luotettavaa ammattilaistasoa, mutta myös hieman jäykkää ja oppikirjamaista. Tämä Brucknerin neljäs sen sijaan on varsinainen triumfi. Brucknerin sinfoniset rakenteet vaativat tarkkaan punnittuja tempoja ja etenemisen vaikutelmaa, ja ilman johdonmukaista kokonaisnäkemystä valtava musiikkimonumentti voi kuulostaa itseään toistavalta ja ylipitkältä. Neljännen sinfonian kohdalla johdonmukaisuuden löytäminen voi olla hyvinkin vaikeata, sillä se ei ole rakenteellisesti aivan yhtä varmalla pohjalla kuin säveltäjän myöhemmät teokset. Kyseessä on siis äärimmäisen vaativa teos, ja Tennstedtin tulkinta on kaikilla tasoilla äärimmäisen onnistunut. 

Kapellimestarin näkemystä leimaa omistautuva intohimoisuus ja sähköinen intensiteetti. Hänen lähestymistapansa on melko vapaamuotoinen ja painottaa elävää rytmillistä jatkuvuutta, mikä antaa koko teokselle erittäin elinvoimaisen luonteen. Musiikki kuulostaa orgaanisesti avautuvalta ja etenevältä pikemminkin kuin erikseen loogisesti esitetyltä. Tämä Bruckner on dynaamista, liikkuvaa, sähköisen jännitteistä ja samalla inhimillisen vapautunutta. Sinfonia herättää yhä kunnioitusta massiivisuudellaan, mutta se on myös useimpia kuulemiani tulkintoja kutsuvampi ja avoimempi kuulijalle. Sen järkähtämättömyys ei taannu koskaan jäykkyydeksi, eikä suhteellinen tulkinnallinen vapaamuotoisuus vaikuta vääristelyltä tai tarkoitushakuiselta tehostamiselta. Tennstedtillä on myös korvaa yksityiskohdille, ja erityisesti puupuhaltimet ja vasket loistavat kautta linjan, ja myös teoksen jykevänä selkärankana toimivassa jousistossa on elämänläheistä joustoa ja paikoitellen jopa ilon pirskahduksia.

Äänityksen laatu on livetaltioinniksi erikoisen hyvä, joskin välistä epäjohdonmukainen. Yleisöstä aiheutuvaa häiriöääntä on minimaalisesti, mutta hiljaiset kohdat painuvat kuuluvuusalueen rajoille, joten pitänee varautua hienoiseen volyymisäätöön. Siihen on aihetta heti alussa, sillä salaperäisesti värisevien jousien keskeltä kuuluva käyrätorven mystinen kutsu on normaalilla äänentasolla hyvin hiljainen. Soitto on johdonmukaisesti huippuluokkaa, ja on nautinto sinänsä kuulla näin loisteliaan orkesterin soittavan mitä tahansa, mutta Brucknerin rehevä jousisto tuplaa nautinnon. Ja, kuten mainittu, puupuhaltimet saavat kerrankin loistaa Brucknerissa, ja vasket ansaitsevat kaiken tämän erinomaisuudenkin keskellä erikoismaininnan.

Tennstedtin yksilöllinen ja omaperäinen tulkinta tekee oikeutta Brucknerin monumentaalisuudelle ja inhimillisyydelle. Sifonia on vangitseva, syvällisesti vaikuttava, rakenteellisesti mahtava ja elävä musiikin riemuvoitto. En ole ylisanoja nyt säästellyt, joten voinen saman tien julistaa tämän parhaaksi koskaan kuulemakseni Brucknerin Neloseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti