Mendelssohn & Bruch: Viulukonsertot (& Mozart: Viulukonsertto nro 3)

Viulukonsertto (1845) jäi Felix Mendelssohnin (1809 - 1847) viimeiseksi suureksi orkesteriteokseksi. Se saattaa hyvinkin olla maailman paras konsertto mille tahansa instrumentille päätellen siitä, miten valtavasti se on antanut vaikutteita ja miten paljon siitä on suoranaisesti varastettu sävelkulkuja ja kikkoja. (Mendelssohn sävelsi myös nuoruudessaan viulukonserton, joka painottaa virtuoosimaista kikkailua. Se oli täysin unohdettuna vuoteen 1951, eikä se ole vakiinnuttanut asemaansa ohjelmistossa. Niinpä Mendelssohnin Viulukonsertto - numeroimattomana - tarkoittaa edelleenkin kypsää mestariteosta.)

Aubrey Beardsleyn (1872 - 1898) näkemys Mendelssohnista.

Mendelssohn tekee konsertossa muutamia omana aikanaan hyvin epätavallisia ratkaisuja. Hän esimerkiksi yhdistää konserton kolme osaa toisiinsa saumattomasti tavalla, jota Beethoven oli aiemmin kokeillut esimerkiksi viidennessä sinfoniassaan (1808) - ja jota Liszt tulisi käyttämään toisessa, yksiosaisessa pianokonsertossaan (1861). Tämä osoittanee, että Mendelssohn hieman jälkimaineensa vastaisesti tosiasiallisesti hyvin kiinnostunut kokeilemaan uusia musiikillisia innovaatioita taiteen vuoksi - 1800-luvun alkupuoliskolla populistisena traditiona oli, että yleisö osoitti suosiotaan (tai sen puutetta) konserton jokaisen osan jälkeen, ja tässä konsertossa moiseen ei ole mahdollisuutta. Säveltäjä siis tarkastelee konserttoa pikemminkin tarkasti mietittynä musikaalisena kokonaisuutena kuin mahdollisuutena esitellä solistin häikäisevästi temppuilevaa taituruutta.

Samaan voi nähdä viittavan myös Mendelssohnin ratkaisun tehdä kadenssista oleellinen osa itse konserttoa. Kadenssi on konserton (tai mahd. aarian) pääosan päätyttyä solistille annettava mahdollisuus näyttää taitonsa. Kadenssit olivat tähän mennessä olleet yleensä solistien improvisaatiota, jossa nämä tekivät toinen toistaan mutkikkaampia ja vaikeampia teknisiä suorituksia. Kadenssi ei siis ollut tavallinen osa itse konserttoa eikä sen tarvinnut liittyä mitenkään sitä edeltäviin teemoihin (vaikka sekin tietysti oli mahdollista) eikä noudattaa teoksen normaaleja tempomerkintöjä tai esitysohjeita. Mendelssohn pani pisteen tällaiselle sirkusmeiningille, vaan kirjoitti kadenssin konserton ensiosan elimelliseksi osaksi - ja sijoittamalla sen osan sisään, ei sen reunalle. Omassa konsertossaan (1904) Jean Sibelius jatkoi tätä ajatusta tekemällä kadenssista oleellisen konserton temaattisen kehittelyn kannalta.

Max Bruch käytti ensimmäisen viulukonserttonsa säveltämiseen tuhottomasti aikaa ja energiaa. Kun se valmistui, 30-vuotias ja taloudellisesti kärsimätön taiteilija myi koko konserton könttäsummasta kustantajalle. Ja tietysti siitä tuli hänen koko tuotantonsa esitetyin ja rakastetuin teos. Olisi kannattanut ehkää ottaa rojaltit ja välttää kuolema vähävaraisena. Bruch piti varmuuden vuoksi konserton alkuperäiskappaleen itsellään ja lähetti sen maailmansodan jälkeisessä pahassa rahapulassaan Yhdysvaltoihin pianistisisaruksille, joihin oli mielistynyt. Hän pyysi sisaruksia myymään sen Yhdysvalloissa ja lähettämään rahat hänelle. Sisarukset, Rose ja Ottilie Sutro, olivat kuitenkin läpeensä paskoja ihmisiä, pitivät konserton alkuperäisversion itse lähettämättä Bruchille mitään korvausta. Kun Bruchin perikunta alkoi kysellä konsertosta, valehtelivat Sutrot myyneensä sen ja lähettivät Saksaan tukon arvottomia paperimarkkoja. Sutron-paskiaiset myivät konserton alkuperäiskappaleen vasta vuonna 1949 hyvään hintaan Standard Oilin perijättärelle. Kammottavia ihmisperseitä nuo Sutrot.

Max Bruch (1838 - 1920) syntyi samana vuonna jona Mendelssohn aloitti oman konserttonsa säveltämisen. Häntä voi pitää Mendelssohnin tavoin saksalaisen klassisen musiikkiperinteen jatkajana, mutta hänen teoksistaan pysyvästi repertoaariin on jäänyt vain Viulukonsertto nro 1. Bruch sävelsi myös kolme muuta viulukonserttoa, kaksi muuta konserttoa, kolme sinfoniaa, kaksi jousikvartettoa, neljä oopperaa sekä suuren määrän hengellistä ja maallista kuoromusiikkia. Ensimmäisen viulukonserton ohella Bruchilta on konserttisaleihin jäänyt harvemmin esitettävä Kol Nidrei sellolle ja orkesterille. Tämä heprealaisia melodioita hyödyntävä pienoiskonsertto oli säveltäjän elinaikana varsin suosittu, mutta se myös vaikutti siihen, että hänet unohdettiin melko nopeasti. Natsit eivät voineet sulattaa tätä teosta ja päättelivät siitä, että Bruch oli todennäköisesti itsekin juutalainen. Hänen teostensa esittäminen loppui Saksassa tyystin. (Bruch syntyi Kölnissä etnisesti täysin saksalaiseen protestanttisukuun, jossa ei ole tiettävästi ollut koskaan juutalaisia, mutta tämä ei natsien päähänpinttymiä muuttanut. Oikeasti juutalaissukuinen, tosin protestattikristitty Mendelssohn tietysti katosi heti natsien konserttiohjelmistosta.)

Mendelssohnin viulukonsertto sopii erittäin hyvin Bruchin ykkösen (1868) pariksi, sillä eräs Mendelssohnilta vaikutteita ottanut säveltäjä oli kuin olikin Max Bruch. Bruchin ensimmäisen viulukonserton esikuva on selvästi Mendelssohn, ja monet ratkaisuista ovat samantyyppisiä. Konserttojen kaksi ensimmäistä osat liikkuvat liki täsmälleen samoissa tunnelmallisissa maailmoissa, mutta kolmannessa tulee selkeä irtiotto. Bruch sijoittaa finaaliksi tulisen unkarilaistyyppisen tanssin, jonka tyrmäävän tarttuva melodia ei hevillä poistu päästä kerran sinne liideltyään. Kyseessä on kaiken kaikkiaan upea konsertto, jonka menestystä säveltäjä ei enää kyennyt toisintamaan, vaikka kovasti yritti. Kaikki tekijät loksahtavat melko täydellisesti paikoilleen tässä teoksessa.

Yehudi Menuhin (1916 - 1999) syntyi New Yorkissa valkovenäjänjuutalaiseen perheeseen ja saavutti varhain mainetta ihmelapsena. Hän piti ensimmäisen soolokonserttonsa seitsenvuotiaana San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa, 16 vuoden iässä hän levytti Lontoossa Elgarin viulukonserton säveltäjän itse johtaessa orkesteria, ja 20 vuotta täytettyään hän oli tehnyt maailmanhistorian ensimmäisen kokonaislevytyksen Bachin viulusonaateista. Hänestä tuli legenda jo nuorena eikä hän hiipunut varttuessaankaan, vaan sai pitkän uransa aikana osakseen valtaisan määrän kunnianosoituksia ja kuollessaan häntä oli jo vuosikymmenet pidetty yhtenä 1900-luvun suurimmista viulisteista. Menuhin innostui joogasta ja ystävystyi Ravi Shankarin kanssa tehden intialaista musiikkia tunnetuksi lännessä, ja hän harjoitti myös aulista hyväntekeväisyyttä.

Felix Mendelssohn: Viulukonsertto E-molli op. 64.
Max Bruch: Viulukonsertto nro 1 G-molli op. 26.
Yehudi Menuhin, viulu; Philharmonia Orchestra, Efrem Kurtz (Mendelssohn), Walter Susskind (Bruch). EMI, äänitetty Lontoossa 1956 (Bruch) & 1958 (Mendelssohn).
+ DVD:
Mozart: Viulukonsertto nro 3 G-duuri K 216.
Yehudi Menuhin, viulu; Orchestre de chambre de l'ORTF. 
Claude Venturan ohjaamasta dokumentista Initiation à la Musique: Yehudi Menuhin. INA, taltioitu Pariisissa 1967.

Tämä EMI:n Legend-sarjaan kuuluva julkaisu käsittää yhdistelmän jo moneen kertaan eri muodoissa julkaistuja kuuluisien taiteilijoiden tulkintoja, joihin on liitetty lyhyehkön musiikkiesityksen ko. taiteilijalta käsittävä DVD. Tarkoituksena on esitellä levy-yhtiön DVD-julkaisujen valikoimaa. Itse tulin hankkineeksi aikonani tämän julkaisun, koska se irtosi järjettömän halvalla. Minusta ei ole erityisen mielenkiintoista katsella taltiointeja muualta kuin oopperan maailmasta, ja vaikka Mozartin viulukonsertto onkin sinänsä suhteellisen kiintoisa, olisin mieluummin ottanut sen ihan vain CD-versiona. (Levyllä olisi tilaa: Mendelssohnin ja Bruchin yhteenlaskettu kesto on 50 minuuttia.) 

Menuhinin Mendelssohn on ylväs ja vilpitön. Sen sulavuus ei ole luonteeltaan kosiskelevaa, vaan kirkasotsaisen jalomielistä. Jalo ja ylväs tulkinta ei anna tosin tilaa kovin suurelle emotionaaliselle paletille, mutta vilpittömyys vakuuttaa, ja konserton sydämenä toimivan Andanten suurenmoisen melodian herkän hillitty esitystapa on itse asiassa liikuttavampi kuin avoimemmin tunteellisempi lähestyminen. Jos haluaa aristokraattisen pidättyväisen, mutta samalla aseistariisuvan aidon ja kunnioitusta herättävän tulkinnan Mendelssohnin mestariteoksesta, on Menuhin erinomainen valinta.

Bruchin 1. viulukonsertossa Menuhin osoittaa muuntautumiskykynsä. Nytkin soitannossa on jaloutta, mutta siinä on läsnä myös tähän teokseen paremmin sopiva välittömyys. Menuhin ei myöskään epäröi ottaa tunteikaampaa lähestymistapaa keskimmäiseen Adagio-osaan. Solisti on erittäin runollinen ja tuo älykkäästi esiin konserton yhteydet Mendelssohnin tarjoamaan esikuvaan. Ote vaihtelee ylväästä riemukkaaseen luontevasti, ja finaalissa solisti venyy liki uskomattomaan unkarilaiseen ilotulitukseen. Kaikkiaan yllättävänkin monipuolinen  ja rakastettava esitys.

Äänitys on järjestään kirkas ja selkeä, ja kapellimestarit johtavat orkesteria hyvin miellyttävästi, hiotun oloisesti ja ilman vaaraa show'n varastamisesta. DVD:ltä on kiva katsella Menuhinin tekniikkaa myös visuaalisesti, ja Mozart-konsertto ranskalaisorkesterin kera on menestys, mutta sen pariin ei vain tule palattua niin usein kuin puhtaan musiikin. Se ehkä soveltuu parhaiten Menuhinin ihailijoille.