Wagner: Lentävä hollantilainen

Vuonna 1839 Richard Wagner oli tekemässä sitä, minkä hyvin osasi – välttelemässä velkojia – kun luonnonvoimat tulivat hänen tielleen. Saksi, Preussi ja Liivinmaa kävivät hänelle tukaliksi velkoja / loukattu aviomies -rintamalla, ja säveltäjä päätti ratkaista ongelman hänelle luontaisella tavalla: juoksemalla karkuun. Tai tarkemmin sanoen purjehtimalla pakoon. Hän nousi Riiassa Thetis-nimiseen laivaan päämääränään Lontoo. Matkan Itämereltä Britanniaan oli määrä kestää kahdeksan päivää; se kesti lopulta yli kolme viikkoa huonossa kelissä.

Kuvittele vain tämä naama vihreänä.

Itämereltä päästyään alus joutui tukalaan paikkaan. Pohjanmerellä nousi melko tavanomainen myrsky, joka teki purjehduksen Britanniaan väliaikaisesti mahdottomaksi. Alus vetäytyi myrskyltä suojaan norjalaiseen vuonoon.

Wagner pääsi lopulta Lontooseen, mutta kokemus myrskyävästä merestä, suolaisista pärskeistä, suojaisasta vuonosta ja kajuutassa oksentamisesta teki nuoreen säveltäjään vaikutuksen, joka innoitti häntä meriaiheiseen oopperaan. Näin sai alkunsa ooppera Lentävä hollantilainen (Der fliegende Holländer). 

 

Ta-taa-taa--ta-taa-ta-TAA!

Tai niin ainakin tarina kertoo. Aihe oli melko varmasti ollut Wagnerin mielessä jo aiemmin (se esiintyy lukuisissa kaunokirjallisissa teoksissa, ja antisemiitti-Wagnerin versio pohjautuu enimmäkseen Heinrich Heinen, joka oli juutalainen, näkemykseen), mutta hänen kokemuksensa ratkaisivat oopperan tapahtumapaikaksi Norjan rannikon.

Lentävä hollantilainen on Wagnerin varhaisin vakio-ohjelmistossa pysynyt teos. (Hänen ensimmäinen todellinen menestyksensä, Hollantilaista edeltänyt Rienzi, on kadonnut lavoilta ja elää enää parin levytyksen sekä erittäin satunnaisten erikoisproduktioiden – sekä tietysti mainion alkusoiton – kautta.) Hollantilainen ei ole vielä aivan wagneriaanisinta Wagneria. Se on laadukas, rakenteeltaan ja tyyliltään melko konventionaalinen ja myös kompakti ooppera, joka silti antaa vihiä siitä, mitä tuleman pitää. Wagner jakoi tämän oopperansa vielä melko selkeästi eroteltuihin erillisiin musiikkinumeroihin ajan vaatimusten mukaan, mutta johtoaiheen (Leitmotiv, lyhyt musiikillinen teema, joka ilmentää hahmoa tai asiaa) siemen on kylvetty.

Wagner sai pitkän yrittämisen jälkeen valmiin versionsa Lentävästä hollantilaisesta Saksin kuninkaallisen oopperan ohjelmistoon, ja ensi-iltansa teos sai Dresdenissä 2.1.1843. Teos ei ollut menestys, ja hoviooppera suvaitsi esittää sen vielä kolmasti ennen kuin se haudattiin ilmeisesti melko hiljaisesti. Se palasi ohjelmistoon hieman hiottuna vasta vuosikymmentä myöhemmin, kun Wagner oli jo tunnettu säveltäjä kaikkialla saksankielisellä alueella.

Hollantilainen on varmasti Wagnerin yleisöystävällisin ooppera. Sen kesto, noin 2,5 tuntia, on miellyttävästi normioopperan rajoissa, kohtaukset eivät veny mahdottoman pitkiksi, ja tapahtumat ovat melko suoraviivaisia. Toisaalta siinä ei ole kypsän Wagnerin ehdotonta omaperäisyyttä ja kiehtovaa omistautumista myyttisen tarinankerronnan suuruudenhullulle fuusiolle.

Mitä Lentävässä hollantilaisessa tapahtuu? Seuraavassa tiivistetty synopsis.

Loistelias, kuohuva alkusoitto hinaa yleisön Norjan rannikolle ja maalaa uskottavan näkymän myrskyävästä merestä. Norjalainen kauppa-alus on hakeutunut suojaan vuonon tyveneen. Kapteeni Daland yrittää tunnistaa maastonpiirteitä selvittääkseen sijaintinsa, ja miehistö häärää kiireisesti köysien, purjeiden ja muun merenkäynnillisen aktiviteetin parissa. Miehistö lauleskelee (kuten merimiehillä tietysti on tapana) tyyliin, joka tulee oopperan aikana perin tutuksi: ”Hojohe! Hallojo! Ho! Hallohe!” Pidemmän päälle tämä on väistämättä koomista, varsinkin, kun mahtipontinen musiikki suhtautuu siihen yleensä täysin vakavasti.

Daland ja hänen miehensä ovat turhautuneita, sillä heillä on takanaan pitkä purjehdus, ja kotisatama on enää seitsemän mailin päässä. Matruusi laulaa kaipaavansa rakkaansa luo, ja toivoo kaitselmukselta suotuisaa ja tasaista etelätuulta. Myrskystä purjehtii tyveneen toinen, hiljainen, punapurjeinen laiva. Sen kapteenin saamme tuntea vain nimellä Hollantilainen. Hänellä on suuremmat murheet kuin Dalandilla tai tämän matruusilla, ja tietysti hän laulaa niistä. 

Hollantilainen syyllistyi kerran jumalanpilkkaan, ja rangaistuksena hänen on purjehdittava ikuisesti maailman meriä saatanallisella aavelaivallaan. (Ottaen huomioon yleiset käsitykset merimiesten kielenkäytöstä on pidettävä ihmeenä, etteivät meret ole tukossa tällaisista jumalanpilkasta tuomituista.) Joka seitsemäs vuosi Hollantilainen voi nousta maihin etsiäkseen uhrautuvan ja ikuisesti uskollisen naisen rakkautta, ainoaa asiaa, joka voi vapauttaa hänet kirouksesta. Toistaiseksi ei ole tärpännyt, ja Hollantilainen alkaa olla kyllästynyt loputtomaan seilaamiseen, ja hänen kummitusmiehistönsäkin on varsin kypsynyt reissuun.

Hollantilainen ohjaa paattinsa Dalandin aluksen viereen, ja merietiketin mukaan Daland kysyy vieraalta, onko tämän aluksella kaikki kunnossa. ”Kunnossa” on Hollantilaiselle, tälle kalpealle, demoniselle kärsijälle, melko suhteellinen käsite, mutta hänen laivansa on teknisesti merikelpoinen – itse asiassa se ei voi upota, mikä kuuluu kirouksen ehtoihin. Mutta Hollantilainen ei tietysti mainitse tästä Dalandille. Sen sijaan Hollantilainen tiedustelee, olisiko kapteeni niin vieraanvarainen, että ottaisi maksavia vieraita kotiinsa. Hän osoittaa Dalandille olevansa varoissaan: Lentävän hollantilaisen ruumassa on rikkauksia, joilla tekisi tyytyväiseksi vaikka keskiaasialaisen tyrannin. Kultaa, timantteja, jalokiviä, helmiä – kaikkea löytyy. Dalandille käy mainiosti yksi aarrekirstu maksuksi yöpymisestä.

Kun majoituksesta on päästy yksimielisyyteen, kysyy Hollantilainen heti, josko Dalandilla olisi naimaikäistä tytärtä. Äveriäänä appena elämisen ajatus vetoaa norjalaiskippariin, ja hän lupaa mieluusti tyttärensä tälle tyhjästä ilmestyneelle kalpealle muukalaiselle, joka purjehtii autiolaivalla lastinaan Ruotsi-Norjan vuosibudjetin verran jalometallia ja muuta arvotavaraa. Daland ylistää tytärtään Sentaa vuolaasti tälle oudolle muukalaiselle, joka haluaa mennä naimisiin suurin piirtein heti maihin päästyään. (Hän on viettänyt miespuolisten aaveiden seurassa useita seitsemän vuoden jaksoja, muistakaa se.) Dalandin mielestä tässä ei ole mitään arveluttavaa, sillä hänestä on tulossa rikas. Myrsky on tyyntymässä, ja Dalandin laiva purjehtii kotisatamaa kohti Lentävä hollantilainen kannoillaan. Neuvotteluissa kuluikin rattoisasti ensimmäinen näytös.

Samaan aikaan Dalandin kodissa vallitsee odottava tunnelma. Kylän naiset (nimi on heistä kahdella, Sentalla ja tämän hoitajalla[?] Marylla) kehräävät osana prosessia, jonka lopputuloksena on järkyttävän rumia norjalaisia villapuseroita, joita voi myydä saksalaisille turisteille. Kaikkien ajatukset ovat kuitenkin pian matkaltaan palaavassa miesväessä. Ja kuten Norjan maaseudulla ja muissa idyllisissä agraariyhteisöissä on tapana, naiset laulavat kehrätessään, lukuun ottamatta Sentaa. Tämä on autuaan tietämätön siitä, että hänen isällään on hänelle tuliaisina sulhanen. Senta tuijottaa maalausta tai painokuvaa, joka esittää jotain überromanttisesti emoilevaa ja mystistä miestä. Tyttö voi viettää tuntikausia tuijottaen tätä yksittäistä kuvaa, niin onnettomia ovat vapaa-ajanviettomahdollisuudet agraarisessa Norjassa. Ennen kuin touhu menee ihan Ibseniksi, Senta laulaa pikku kipaleen nimeltään Balladi Lentävästä hollantilaisesta, joka on ilmeisesti tunnettu legenda tällä seudulla. Balladi kertoo hollantilaisesta merenkävijästä, joka lähetti merihädän rajamaille ajauduttuaan painokelvottoman maydayn ja sai siihen saatanallisen vastauksen. Vain viaton ja ikuisesti uskollinen nainen voi pelastaa merenkävijän ikuiselta purjehdukselta.

Kun Senta on saanut balladinsa loppuun, saapuu Erik, kylän harvoja maissa pysyviä miehiä, paikalle. Erik on metsästäjä ja Sentan poikaystävä, ja hän on nähnyt vuorenrinteeltä Dalandin saapumassa olevan laivan. Erikilläkin on syy iloita saapumisesta, sillä ennen laivan lähtöä vallitsi yhteisymmärrys siitä, että matkalta palattuaan Daland viimein luovuttaisi Sentan käden Erikille.

Erik on huolissaan Sentan henkisestä terveydestä. Tämän tapa tuijottaa kuvaa zombin näköisestä merenkävijästä tuntikausia on Erikin mielestä epänormaali. Sulhaskokelas avautuu omista peloistaan. Hän on nähnyt unen, jossa kuvan elokalmo saapuu ja vie Sentan mukanaan. Erikin ajoitus on pettämätön, sillä samassa talon ovi aukeaa, ja Daland tekee näyttävän kotiinpaluun – rinnallaan muukalainen, joka tosiaan näyttää tismalleen yhtä epäilyttävältä, luotaantyöntävältä ja selittämättömän karismaattiselta kuin Sentan romanttisessa pin up -kuvassa. Sentan leuka loksahtaa lauluun, kun hän tunnistaa muukalaisen. Daland kertoo, että onpa kiva olla taas kotona, ja että Senta voisi vaikka mennä sitten mielellään heti naimisiin tämän rikkaan, varakkaan, vakavaraisen, äärimmäisen hyvin toimeentulevan oudon muukalaisen kanssa, heti, viipymättä.

Instant-nuoripari jätetään kiireesti kahden tekemään tuttavuutta.  Hollantilainen tajuaa, että Senta on hänen etsimänsä ikiuskollinen nainen. Senta tajuaa, että Hollantilainen on hänen fanittamansa emo-merenkävijä. Eiköhän hoideta häät pois alta seuraavaksi alkavassa kolmannessa näytöksessä.

Kylän satamassa vietetään kotiinpaluujuhlaa, johon on määrä yhdistyä häähumun riemu. Dalandista on tulossa rikas mies, ja siksi tarjolla on reilusti kaikkea terveellistä, kuten alkoholia ja tupakkaa. Dalandin miehistö laulelee epämääräisen merihenkistä johoehoe-huissasaheeta, ja kylän neidot käyvät tarjoamassa virvokkeita myös Hollantilaisen miehistölle, mutta eivät saa vastausta. Kun ilo on Dalandin miehistöllä ylimmillään, iskee Lentävän hollantilaisen välittömään ympäristöön mikromyrsky, ja aavemiehistö herää henkiin esittääkseen selkäpiitä karmivaa kuorolaulua, joka hukuttaa alleen Dalandin miehistön hilpeät laulelmat. Melkoisia ilonpilaajia nuo tuomitut sielut.

Sentan ja Erikin suhde on tullut tytön aviolupausten vuoksi tiensä päähän, ja Erik ei voi ottaa asiaa kovin kevyesti. Pari käy asiasta tunteikasta keskustelua. Erikillä on vaikeuksia hyväksyä sitä, että Senta hylkää hänet täydellisesti mennäkseen tunnin varoitusajalla naimisiin tuntemattoman, ruman ja erittäin epäilyttävän muukalaisen kanssa. Sentan mieli ei kuitenkaan muutu, sillä hänen ylidramaattinen teinimielensä on päättänyt, että tämä obsessio on hänen kohtalonsa. Katkera Erik muistuttaa Sentaa siitä, että kun kaksikko oli retkeilemässä tuntureilla, nouti hän hyvän poikaystävän tavoin heilalleen vaikeissa paikoissa kasvavia kukkia, ja kyllä vain silloin Sentan huulilta kuului jeg elsker deg. 
Hollantilainen sattuu kuulemaan tämän, pomppaa esiin kivenlohkareen takaa (missä hän oli koko ajan luottavaisesti vakoilemassa morsiantaan/matkalippuaan pelastukseen), ja sekoaa täysin. Senta ei olekaan hänelle uskollinen! Kukaan ei oikein tajua, miten kirous edellyttää sitä, ettei pelastavalla neidolla voisi olla minkäänlaista romanttista lähisuhdehistoriaa, sillä uskollisuus ei voi olla retroaktiivista. Mutta joka tapauksessa Hollantilainen rähjää, ettei jutusta tule mitään. Hän ryntää satamaan ja karjuu miehistölleen käskyjä lähteä merille taas seitsemäksi vuodeksi ja mitä todennäköisimmin ikuisuudeksi.

Tällainen angstinen ja typerä emoilu tietysti lumoaa Sentan vielä entistäkin voimakkaammin, ja hän rynnistää Hollantilaisen perään Erik kintereillään.

Lentävä hollantilainen erkanee laiturista, mutta Senta on päättänyt, että juuri hänen rakkautensa pelastaa tämän angstisen muukalaisen. Hän osoittaa teoin olevansa lopullisen uskollinen ja loikkaa korkealta kalliolta mereen, itselleen tuhoisin seurauksin. Samalla hetkellä Lentävä hollantilainen uppoaa aaltoihin, pilvet hälvenevät, ja Senta nousee Hollantilaisen rinnalla taivaaseen.  Daland jää nuolemaan näppejään.

Neeeeeeeeeiiiii! Rahani! Ihanat, ihanat rahani! Niin, ja tyttäreni, armas investointini, tietysti!

Wagner sekoittaa tässä oopperassaan myyttisiä elementtejä periaatteessa (oopperan mittakaavassa) realistiseen talonpoikaiselämään; myöhemmin hän käsitteli samoja pakkomielteisiä teemoja (uskollisuus, lupaus, lunastus, obsessiivinen kvasiuskonnollisuus) musiikkidraamoissa, jotka on siirretty kokonaan epämääräiseen myyttiseen menneisyyteen.  Lentävän hollantilaisen kontrasti on hieman outo: olisi uskottavampaa, jos joku näistä oletettavasti tavallisista norjalaisista suhtautuisi epäilevästi ilmiselvän yliluonnolliseen, upporikkaaseen, helvetilliseen muukalaiseen. Useimmiten parhaiten tässä oopperassa onnistuvat ns. yleisöä herättelevät ohjelmanumerot; näin ongelmallisen lähtömateriaalin kanssa todellisen draaman aikaansaaminen on epävarmempaa. Ilahduttavaa onkin löytää taltiointi, jossa dramatiikka toimii hyvin, tosin ehkä highlight-irtonumeroiden kustannuksella.

Wagner: Lentävä hollantilainen (Der fliegende Holländer). Alkuperäinen Dresdenin ensi-iltaversio.

Theo Adam (Hollantilainen), Anja Silja (Senta), Martti Talvela (Daland), Ernst Kozub (Erik), Annelies Burmeister (Mary), Gerhard Unger (matruusi).

BBC Chorus, Peter Gellhorn.

New Philharmonia Orchestra, Otto Klemperer.

EMI (2CD, sisältää täydellisen libreton saksaksi, ranskaksi ja englanniksi), äänitetty Lontoossa 1968.

Otto Klemperer on tunnettu tempovalinnoistaan, joita voisi luonnehtia, jos ei nyt suoraan hitaanlaisiksi, niin tilaviksi. Hän pysyy uskollisena tarkoille, yksityiskohtaisille ja perinpohjaisesti mietityille toimintatavoilleen myös tässä studio-oopperassa. Klemperer johtaa teoksen kuin dramatisoidun sinfonian, ja kokonaisuutena se kantaa hyvin pitkälle. Musiikissa pysyy jatkuvasti etenevä energia, mikä on erityisen ilahduttavaa pitkien sananvaihtojen kohdalla, joita Hollantilainen käy Dalandin ja Sentan kanssa. Suhteellisesta hitaudestaan huolimatta Klempererin tulkinta on täynnä valloittavaa energiaa: alkusoitto on väkevä, ja oopperan dramaattiset teemat saavat orkesterilta täyden tuen. 

Heikoimmillaan Klempererin tyyli on niissä numeroissa, jotka kysyvät suurempaa rytmillistä notkeutta ja rajattua kevytmielisyyttä. Naisten kehruulaulu on hieman turhan vakava, ja riemuitsevat merimiehetkin kuulostavat enemmän pienimuotoiselta sotilasparaatilta.

Laulajakaarti on mallikas. He eivät ainoastaan laula hyvin, vaan ovat myös kelpo näyttelijöitä. Baritoni Theo Adam on Hollantilaisena niin vakuuttava kuin tällainen täysin fantastisen melodramaattinen hahmo voi olla. Hänen saksansa on helppoa, mielenkiintoista ja dramaattisesti hyvin annosteltua kuunneltavaa. Siitä saa saksantaitoinen selvää pitämättä nenäänsä kiinni libretossa.

Suomalaisena voi sanoa rehellisesti ilman kotiin päin vetämistä, että Martti Talvelan Daland on suurenmoinen, herkullinen kippari. Hänessä on suolaista hiomattomuutta, ja hänet voi kuunnellessaan melkein nähdä edessään. Hän ei onneksi sorru tarpeettomaan komiikkaan, mutta välittää silti tämän pohjimmiltaan maanläheisen hahmon viekastelevan ahneuden.

Anja Silja laulaa Sentan roolin kirkkaasti ja välillä hieman kimakasti – kyse voi olla myös äänitystekniikasta, mutta silti lopputuloksen huomaa välillä vienosti vihlaisevan korvaa. Onneksi näin käy vain harvoin, ja Silja paikkaa tätä miinusta varsin hyvällä ääninäyttelyllä. On vaikeata saada Wagnerin monomaaninen melodramatiikka vakavasti otettavaksi, saati että saisi vielä henkilöhahmon oikeasti lietsomaan sympatiaa yleisössä. Mutta Siljan Senta onnistuu olevan aidosti koskettava ja juhlallisessa vakavuudessaan paikoitellen yllättävänkin uskottava.

Tämä studiotaltiointi 60-luvulta korostaa ristiriitaisen teoksen vahvuuksia ja paikkaa vakaalla kädellä Wagnerin dramatiikan aukkoja. Lentävässä hollantilaisessa erityisen ongelmallinen on teoksen lopetus, joka vaikuttaa luvalla sanoen ylimitoitetulta kaiken tämän maalaiskehruun ja laivaussopimusten jälkeen. Klempererin tulkinnassa oopperan suuret teemat saavat alleen riittävästi ilmaa ja vakavuutta, jotta lopetus kuulostaa ripauksen uskottavammalta. Tyhjää paatosta ei viljellä, mutta henkilöiden perimmäiset intohimot leimuavat väkevästi ja meri myrskyää vastaansanomattomasti.