sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Hollywoodin hittejä, osa II

Oscar-gaala, tuo Hollywoodin selkääntaputteluorgia, on taas kerran ovella. Sen kunniaksi ohjelmassa on viime vuoden tapaan elokuvamusiikkia.


Hollywood's Greatest Hits, Volume II:

Alex North (1910–91): Fanfaari elokuvaan 2001: Avaruusseikkailu (1968);
Miklós Rózsa (1907–95): Alkusoitto elokuvasta Ben-Hur (1959);
Elmer Bernstein (1922–2004): Alkusoitto elokuvasta Kymmenen käskyä (1956);
Dimitri Tiomkin (1894–1977): "Thee I Love" elokuvasta Friendly Persuasion (1956);
Will Hudson & George Duning (1908–2000): "Moonglow" elokuvasta Picnic (1955);
Victor Young (1900–56): Teema elokuvasta Maailman ympäri 80 päivässä (1956);
Bronisław Kaper (1902–83): Pääteema elokuvasta Kapina laivalla (1962);
Alex North: Lemmenteema elokuvasta Spartacus (1960);
Mikis Theodorakis (s. 1925): Teema elokuvasta Kerro minulle, Zorbas (1964);
Michel Legrand (s. 1932): "I'll Wait for You" elokuvasta Cherbourgin sateenvarjot (1964);
André Previn (s. 1929): Teema elokuvasta Nukkelaakso (1967);
John Barry (19332011): Teema elokuvasta Keskiyön cowboy (1969);
Nino Rota (191179): Teema elokuvasta Kummisetä (1972);
Charlie Chaplin (18891977): "Smile" lokuvasta Nykyaika (1936);
John Barry: Teemoja elokuvasta Tanssii susien kanssa (1990);
Enya (Eithne Ní Bhraonáin, s. 1961): "Book of Days" elokuvasta Kaukainen maa (1992);
James Newton Howard (s. 1951): Teema elokuvasta Grand Canyon (1991).

Cincinnati Pops Orchestra, Erich Kunzel.

Telarc, äänitetty Cincinnatissa 1992. 63 min 44 sek.

Kokoelma on jatkoa viime vuoden Oscar-gaalan alla käsitellylle albumille.

Alex North sävelsi musiikin Stanley Kubrickin elokuvaa 2001: Avaruusseikkailu varten, mutta Kubrick hylkäsi sen päätyen hyödyntämään Johann Strauss nuoremman valssisävelmiä. Kubrick myös teki Richard Straussin sävelrunosta Näin puhui Zarathustra (Also sprach Zarathustra, 1896) maailmankuulun myös konserttisalien ulkopuolella. Northin tällä levyllä kuultava Fanfaari olisi todennäköisesti kuultu Zarathustran alkufanfaarin paikalla. Vaikka Northin kappale on ehdottomasti kuulemisen arvoinen, on minun oltava sitä mieltä, että Kubrick teki oikean ratkaisun. Aiemmin North oli säveltänyt musiikin toiseen Kubrickin (enimmäkseen) ohjaamaan elokuvaan, antiikin orjaeepos Spartacukseen. Liitelevässä lemmenteemassa ei ole mitään erityisen antiikkista, mutta se on miellyttävää ja asiaankuuluvasti häivähdyksen verran traagista musiikkia komeasti esitettynä.

Albumi jatkuu hyväksytyn ja alkuperäiseen tarkoitukseensa käytetyn filmimusiikin merkeissä. Miklós Rózsan Ben-Hur on ehkä mahtavin elokuvamusiikkikokonaisuus kuunaan, ja siitä riittää kipaleita useammallekin albumillle. Tuon ajan mammuttiproduktioissa oli erikseen vielä alkusoitotkin. Epäilemättä teennäistä ja suuruudenhullua, mutta musiikki on lajissaan ensiluokkaista ja myöhäisromanttisen mehukasta.

Elmer Bernstein (ei sukua Leonardille) kuuluu Rózsan ohella 1900-luvun suuriin elokuvasäveltäjiin. Tämän levyn kohokohtana voi pitää hänen alkusoittoaan Cecil B. DeMillen kerronallisesti vanhentuneeseen, mutta visuaalisesti ja mittakaavaltaan mahtavaan raamattueepokseen Kymmenen käskyä. Kuusiminuuttinen kappale henkii kaikkea menneen Hollywoodin suuruudenhullua loistoa, ylitsevuotavaa dramatiikkaa ja vetoavaa romantiikkaa. Tässä on vanhan ajan sandaalieepoksen tuntua, ja äänitys on niin loistava, että kuuntelunautinto on likipitäen täydellinen.

Venäläissyntyinen Dimitri Tiomkin laati musiikin kymmeniin filmeihin, ja paljon parempiakin työnäytteitä olisi löytynyt kuin helposti unohtuva ja unettava laulelma jostain minulle tuntemattomasta filmistä. Orkestraatio sentään on taidokas, ja esitys odotetun luksuriöösi.

Heikkoa esitystä on kahden säveltäjän (joista ensimmäisestä on vaikeata löytää tietoa) työksi merkitty laiskan limonadiyökerhon easy listening -jazzin kategoriaan lähinnä laskettava "Moonglow" minulle tyystin tuntemattomasta 50-luvun elokuvasta.

Vuoden 1956 elokuvia arvioidessaan elokuva-akatemialla oli ilmeisesti jokin kollektiivinen aivoverenvuoto, sillä parhaan elokuvan ja parhaan käsikirjoituksen palkinto tipautettiin viihdyttävälle, mutta tyhjänpäiväiselle, cameonäyttäytymisten varaan rakentuvalle Jules Verne -sovitukselle Maailman ympäri 80 päivässä. Sketsimäistä säleikköä ei millään voi edes pitää kunnollisena elokuvallisena kokonaisuutena. Ylituotettu ja mielikuvitukseton tekele ei varmasti ollut edes vuoden 30. paras elokuva, mutta säilyy silti aina muistutuksena Oscarien aallonpohjasta. Victor Youngin säveltämä valssi on mukiinmenevä eikä jätä pysyviä muistikuvia.

Varsovalaissyntyinen Bronisław Kaper muutti 1920-luvulla työskentelemään Ranskaan ja Saksaan, ja 1930-luvulla hän pääsi MGM:lle töihin ja muutti Yhdysvaltoihin, missä työskenteli säveltäjänä kymmenissä elokuva- ja musikaaliproduktioissa. Bounty-laivan kuuluisasta kapinasta kertova eepos Kapina laivalla on tällä levyllä edustettuna myrskyisällä pääteemallaan, joka on huippukohdassa lähes hukkua vyöryvien ja ärjyvien meritehosteiden alle. Dramatiikkaa on, mutta tämä kappale pelaa tehoste-efekteillä enemmän kuin varsinaisella melodisella sisällöllä.

Nikos Kazantzakisin mainiosta romaanista Kerro minulle, Zorbas muokattiin kelvollinen, joskin hieman ylipitkä elokuvaversio, jonka kantava voima on Anthony Quinn elämänsä roolissa kreetalaisena hulttiona. Mikis Theodorakisin sirtakivaikutteinen musiikki on kaikille Kreikassa tai kreikkalaisessa ravintolassa koskaan käyneelle tuttu, ja sen kiihtyvää rytmillistä imua on vaikea vastustaa. Tällä levyllä Zorbasin tanssista kuullaan otaksuttavasti suurin mahdollinen orkesteriversio, joka silti onnistuu pitämään myös buzukisoundit menossa mukana. 

Romanttinen musikaalielokuva Cherbourgin sateenvarjot on säveltäjä Michel Legrandin ehdottomasti tunnetuin työ. I Will Wait For You on teoksen tunnetuin ja lumoavin laulu, josta on ikävä kyllä varsin helppoa saada todella siirappinen esitys, mihin sorrutaan tällä levyllä. Sokeria on minun makuuni hieman liikaa, vaikka runsaat orkesteritekstuurit tulevatkin esimerkillisen hienosti ja nautinnollisesti esiin.

Jacqueline Susannin romaani Nukkelaakso kuvaa naisten esineellistämistä ja aliarvioimista amerikkalaisen showbisneksen maailmassa. Siitä tehtiin kehnoksi arvioitu ja romaanista merkittävästi poikkeava filmisovitus, johon arvostettu saksalaissyntyinen kapellimestari André Previn kirjoitti hehkuvan romanttisen, melko nopeasti unohtuvan teeman. Ei elokuvamusiikin parhaimmistoa, vaan varsin kliseistä, joskin kaunista filmimelodiaa.

Valtaisan tuottelias John Barry sävelsi Keskiyön cowboyn miellyttävästi keinahtelevan tanssiteeman, joka ei tosin edusta hänen tuotantonsa ehdotonta kärkeä, vaikka laadukas onkin. Kunzel tuntuu rakastavan tätä teemaa, jolle suodaan ylellinen ja lähes jumaloiva tulkinta. 
Barryn käsialaa on myös valtavaksi hitiksi noussut Tanssii susien kanssa, josta en ole oikein elokuvana ole koskaan pitänyt, vaikka tunnustan sen taiten tehdyksi ja erittäin näyttäväksi elokuvaksi. Filmin tarttuva pääteema oli jo välillä muodostumassa jonkinlaiseksi kulttuuriseksi kliseeksi, mutta onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Ylväät, kumeat ja sulavat vaskisoinnut hallitsevat Barryn teemoja, mikä sopii tilan ja ulkoilman tuntua painottavaan yleisilmeeseen. Kiistattoman laadukasta tavaraa.

Tähtien sodan pääteeman ohella tunnetuin ja välittömimmin tunnistettava elokuvasävelmä lienee Nino Rotan Kummisetä-teema. Unohtumaton ja vastustamaton kappale osoittaa, että Rota olisi kyennyt halutessaan elättämään itsensä varsin leveästi iskelmäsäveltäjänä. Mitäpä tästä muuta sanoisikaan, loistavaa musiikkia komeasti esitettynä.

Mykän (tai puolimykän) elokuvan aikakaudelta on mukaan päässyt filmin renessanssineron, Charlie Chaplinin, omaan Nykyaika-elokuvaansa säveltämä teema Smile, joka kuullaan ko. filmin vakavammissa ja paatoksellisemmissa kohdissa muistuttamassa ihmisen lannistumattomasta toiveikkuudesta ja kyvystä löytää koettelemuksienkin keskeltä ilonaiheita. Se on suurenmoinen elokuvasävelmä loistavasta elokuvasta, joka on säilyttänyt tuoreutensa 80 vuoden ajan. Melodia on ansainnut tulla todella suurten mittojen orkesterin esittämäksi, eikä Kunzel joukkoineen jätä juuri toivomisen varaa. Sävelmän tunnelmallinen ihmisläheisyys säilyy myös äänimassan paisuessa. Mikä suurenmoinen päätepiste tämä albumille olisikaan.

Albumi ikävä kyllä päättyy heikohkoissa merkeissä. Ansiokkaampaakin musiikkia olisi varmasti löytynyt saattamaan levy päätökseen, mutta levytysajankohtana näemmä suosittiin ajankohtaisuutta laadun kustannuksella.

Kaukainen maa on ulkoisesti näyttävä, mutta muutoin surkea tekele uudisraivaajien ryntäyksestä Oklahomaan vuonna 1893. Tom Cruise ja Nicole Kidman ovat (mikä yllätys) viheliäisen huonoja, ja muutoinkin filmi on lähinnä nolostuttava raakile. John Williams laati musiikin lukuun ottamatta laulua Book of Days, joka hankittiin irlantilaisartisti Enyalta (Cruise ja Kidman ovat olevinaan irlantilaisia). Kappale on tuskallisen 90-lukulainen kaikilla epämiellyttävillä tavoilla: siinä löyhkäävät "uuden" konemusiikin vaikutus, pseudokelttiläinen mystiikka ja yleinen new age -estetiikka, joka kuulostaa enää halvalta. Melodia voisi toisenlaisessa käsittelyssä toimia paremmin, mutta paljon sisältöä siinä ei ole. Kuin kävelisi ostoskeskuksessa hiljaisena aikana.

Grand Canyon on saippuaoopperamaisen teennäinen ja läpinäkyvän moralistinen, joskin kelvollisesti näytelty kuvaus losangelesilaisen lähiön etnisistä ja yhteiskuntaluokkasidonnaisista jakolinjoista. Se on hyvää tarkoittava, mutta osoitteleva ja katsojia aliarvioiva filmi, jonka kantavaksi teemaksi muodostuu matka Arizonaan luonnonmuodostelmaa katsomaan. Symbolista. Lisäksi filmissä on mukana Steve Martin, joka on ollut syvältä 1980-luvun lopulta saakka. Vaskien dominoima sävelmä on haudanvakavan ja suureellisen fanfaarimainen, eikä se istu saumattomasti ihmissuhdedraamaan; pikemminkin se kävisi kuvaamaan itse fyysistä kanjonia. Terävät töräykset ovat toisteisia ja hieman ärsyttäviä, ja erikoisefektit muistuttavat jälleen 1990-luvun estetiikan pimeistä puolista.

Kokonaisuutena tämä albumi, "Hollywoodin suurimpien hittien" kakkososa, on edeltäjäänsä heikompi ja vaatimattomampi. Mukaan on päässyt muutamia hyvin heikkoja tekeleitä, joille uhrattu tila olisi voitu täyttää paremminkin. Ensimmäinen osa on tasaisesti laadukkaampi ja innostavampi esitys, joskin kakkososassa on muutamia loistavia kappaleita, jotka kannattaa kuulla, jos pitää isosta ja eeppisluontoisesta elokuvamusiikista. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti