Alfvén: Ruotsalainen rapsodia nro 1; Nielsen: Pieni sarja; Svendsen: Karnevaali Pariisissa & Lumbye: tansseja

Keskikesän juhla ei ole klassisessa musiikissa hyvin edustettuna, jos verrataan merkittävämpiin kirkollisiin juhlapyhiin, kuten pääsiäiseen tai jouluun. Tähän epäilemättä vaikuttaa se, että juhannusta tavataan isommin observoida lähinnä Pohjoismaissa. Ainoat kiinteästi juhannukseen liittyvät melko tunnetut ja vakiintuneet sävellykset ovat Mendelssohnin näyttämömusiikki Shakespearen Kesäyön unelmaan ja (yllättävästi) Musorgskin Yö autiolla vuorella, jonka alkuperäisversio (1867) on nimeltään Pyhän Johanneksen aatto (juhannusaatto) autiolla vuorella. Näistä vain Mendelssohn on leimallisesti kesäistä musiikkia. Pohjoismaisittain Mendelssohnkin jää keskikesän kuvauksessa toiseksi ruotsalaisen Hugo Alfvénin (1872–1960) Ruotsalaiselle rapsodialle nro 1 (1903), lisänimeltään Midsommarvaka (Juhannusvalvojaiset).

Hugo Alfvén 1900-luvun alussa

Alfvénin tunnetuin rapsodia on paljon hilpeämpi kuin säveltäjä itse tuossa muotokuvassa. Paranneltujen kansansävelmien sikermä alkaa iloisesti keikkuen niin läpikotaisin ruotsalaisella teemalla, että vaikutelma on lähes koominen. Juhannuskarkeloiden lisäksi kuullaan rauhaisampia ja mietteliäämpiä vaiheita Tukholman saariston kirkkaasta kesäyöstä, ja mukana on vähintään sensuaalisen erotiikankin vihjaus. Verraten lyhyt sävellys käsittää taitavasti yhteen punottuja, tunnelmaltaan vaihtelevia episodeja, ja se tuntuu (hyvässä mielessä) paljon n. 12-minuuttista kestoaan pidemmältä. Orkesteriteoksista ruotsalaisin ei ole mikään Finlandia, mutta pohjoismaisen keskikesän kuvaukset eivät tästä parane.

Juhannusviikoksi halusin ohjelmaan Alfvénin Ruotsalaisen rapsodian nro 1 lisäksi jotain muuta mielellään kevyttä musiikkia. Tähän tarpeeseen vastasi EMI:n vuonna 2009 julkaiseman pohjoismaista (virallisesti "skandinaavista", mutta edustettuina ovat myös Sibelius ja Järnefelt) musiikkia esittelevän kuuden levyn kokoelman CD nro 2:

Johan Svendsen (1840–1911):

Karnevaali Pariisissa – Episodi op. 9 (Karnaval i Paris) (12:30)

Trondheimin sinfoniaorkesteri, Ole Kristian Ruud.
Äänitetty 1994 Trondheimissa.

Hans Christian Lumbye (1810–1874):

Drømmebilleder (Fantasie) (8:37);

Dronning Louise (Vals) (4:29);

Københavns Jernbanedamp (Galop) (3:43);

Salut for August Bournonville (Galop) (1:49);

Columbine (Polka Mazurka) (3:36);

Amelie (Vals) (8:09);

Britta (Polka) (2:09);

Shamppanjagaloppi (2:07).

Kööpenhaminan Tivolin orkesteri, Lavard Friisholm.
Äänitetty 1960 Kööpenhaminassa.

Carl Nielsen (1865–1931):

Pieni sarja jousiorkesterille op. 1:

I Präludium (3:35)
II Intermezzo (5:26)
III Finale (6:35)

Norjan kamariorkesteri, Iona Brown.
Äänitetty 1995 Eidsvollin kirkossa Norjassa.

Hugo Alfvén (1872–1960):

Ruotsalainen rapsodia nro 1 "Midsommarvaka" op. 19 (12:35)

Bournemouth Symphony Orchestra, Paavo Berglund.
Äänitetty Southamptonissa 1973.

EMI, osa 6CD:n "The Sound of Scandinavia" -pakettia, 2009. Levy 2/6: 76 min.

Tämä iloinen ohjelma alkaa norjalaisen Johan Svendsenin (1840–1911) Karnevaalilla Pariisissa (1872). Svendsenin ilmeinen esikuva on Berlioz'n Rooman karnevaali -alkusoitto (1844). Vaikka se ei vedäkään esikuvalleen vertoja mieleenpainuvuuden tai persoonallisuuden saralla, Svendsen on jo aiemmin havaittu taitavaksi orkesterinkäyttäjäksi, ja kipale on erittäin hauska sekä sopivan riehakas. Esitys on energinen ja äänitys kuulostaa todella hyvältä. Tuskin kellään olisi valittamista, jos kuulisi tämän joskus ihan oikeassa konsertissakin.

Hans Christian Lumbye n. 1800-luvun puolivälissä

Tällä levyllä on edustava valikoima Pohjolan [vanhemmaksi Johann] Straussiksi kutsutun Hans Christian Lumbyen (1810–1874) orkestraalista viihdemusiikkia, jota esittää asiaankuuluvalla juuttihilpeydellä sille täydellisen omistautunut tanskalaisorkesteri (jota Lumbye itse aikanaan johti) klassikon aseman ansaitsevissa taltioinneissa vuodelta 1960. Lumbyen äänimaailma on hyvin itävaltalainen, kuin suoraan Strauss Vaterilta jäljennetty. Kappaleet ovat miellyttäviä, rytmikkäitä ja kauniisti orkestroituja, mutta toki myös melko tyhjänpäiväisiä ja ohisoljuvia. Tunnetuimpia ovat humoristinen Kööpenhaminan höyryrautatie, joka jäljittelee höyryveturin matkantekoa, ja korkkien poksauttelusta sekä ksylofonista rytmiinsä vahvistusta saava Samppanjagaloppi. Hyväntuulista musiikkia on mukava kuunnella, ja nämä esitykset ovat klassisen riemukkaita, joskin äänityksen ikä kuuluu heikon suhinan ja paikoin vähän jäsentymättömän äänimassan muodossa.

Tanskan suurimpana säveltäjänä pidetty Carl Nielsen (1865–1931) jakaa tänä vuonna vietettävän 150-vuotisjuhlansa Sibeliuksen kanssa, ja häneen tullaan vuoden mittaan täällä palaamaan. Nielsenin varhaisimpiin sävellyksiin kuuluva Pieni sarja jousiorkesterille esitettiin ensimmäisen kerran Kööpenhaminan Tivolissa 1888. Tiivis, mutta väljän tuntuinen sarja alkaa melankolisella johdannolla, josta kuuluu Griegin läpitunkeva vaikutus. Herkän tanssillinen, paikoin balettimainen Intermezzo on keveine otteineen, rahtusen erikoisine rytmeineen ja epävarmoine tunnelmineen ehkä sarjan mielenkiintoisin ja persoonallisin osa, jossa voi kuulla Griegin ohella myös jotain, joka muistuttaa hieman Sibeliuksen kamari- ja näyttämömusiikkia (jota Nielsen ei ollut tuolloin voinut kuulla, eikä muuten Sibeliuskaan). Finaali palaa johdannon elegiseen maisemaan kehittyen paljon sitä eloisammaksi. Kyseessä on ansiokas, viehättävä ja melko harmiton nuoruudentyö, joka ehkä sopii myös niille, joille Nielsenin sinfoniat ovat vaikeasti lähestyttäviä. Iona Brownin johtama esitys on kaunista ja sulavaa tulkintaa, jossa jousiorkesterin kaikki sävyt piirtyvät täyteläisesti.
 
Albumin päättää Paavo Berglundin tulkinta Alfvénin Ruotsalaisesta rapsodiasta nro 1 1970-luvun alusta. Berglund kiskoo esiin paikoitellen suorastaan hekumallisen esityksen, joka herkuttelee sävellyksen monipuolisilla tunnelmilla ja sointiväreillä. Bournemouthin sinfoniaorkesteri soittaa täydellä teholla ja vivahteikkaasti. Erityistä kiitosta ansaitsevat puhaltimet, niin vasket kuin muutkin. Berglundin esitys on erinomainen ja kelpaa suositukseksi suurin piirtein minkä tahansa kilpailijan rinnalle. (Erikoista muuten, että suosikkiversioni tästä lähtemättömän ruotsalaisesta sävellyksestä ovat kaikki suomalaisten tekosia: muita suositeltavan hyviä levytyksiä teoksesta ovat tehneet Petri Sakari ja Esa-Pekka Salonen.)

Palaan tuonnempana tämän kuuden levyn kokoelman muuhun tarjontaan, mutta lyhyesti on todettava, että se sisältää hyvin vähän mitään huonoa. Suhtaudun hieman varauksellisesti osaan paketin Sibelius-tarjonnasta, ja laulua sisältävien teosten sanoja ei mukana tulevasta vihkosesta tällaisessa budjettijulkaisusta löydy, mutta muutoin tarjolla on yleisarvosanaltaan hyvä kokoelma pohjoismaisten säveltäjien ei-sinfonista tuotantoa, ja useita näistä esityksistä on vaikeata löytää muualta kuin juuri tästä uudelleenjulkaisusta. 

Rota: La Strada -balettisarja; Waterloo ym. elokuvamusiikkia

Milanolaissyntyinen Nino Rota (1911–1979) sävelsi musiikkia yli 150:een elokuvaan noin 45 vuoden aikana kuolemaansa saakka. Federico Fellinille ja Luchino Viscontille hän oli suoranainen luottosäveltäjä, jonka musiikki rakentaa tunnelmaa ja kerrontaa molempien mestarien elokuvissa. Rota on muuntautumiskykyinen muusikko, joka ilmiselvästi nauttii päästessään leikittelemään erilaisilla tyylilajeilla ja -kausilla, ja joskus hänen sävellyksensä ovat alkaneet elää omaa elämäänsä muodostuen klassikoiksi jopa ihmisille, jotka eivät ole välttämättä koskaan nähneet elokuvaa, jossa se esiintyy. Parhaita esimerkkejä tästä on varmasti kaikille tuttu ns. Kummisetä-teema, jonka voi halutessaan kuulla myös Fredi Siitosen laulamana, jos sellaisesta tykkää. Samanlaisen hitti-itsenäisyyden on saavuttanut Rotan teema Franco Zeffirellin Romeoon ja Juliaan, jota on suomeksi laulettu nimellä Kun aika on.

Tämänkertainen albumi ei sisällä Rotan kaikkein kuuluisimpia sävelmiä. Käsittelyajankohtaan vaikuttaa se, että 18.6.2015 on kulunut tasan 200 vuotta Waterloon taistelusta, johon päättyi eräs Euroopan historian myrskyisimmistä ja äärimmäisimmistä aikakausista. Napoleonin lopullinen tappio brittiläis-preussilais-hollantilais-paneurooppalaisen liittokunnan yhdistetyn voiman edessä 1815 on toki saanut kuuluisimman (ja historiallisesti äärimmäisen epätarkan) musiikillisen ilmaisunsa ABBAn käsissä. 

"This should totally become a song about relationship issues!" "Comment?" "Aïeeeee!"

Rota liittyy Waterloon taisteluun siten, että hän sävelsi musiikin ukrainalaissyntyisen Sergei Bondartšukin ohjaamaan epookkielokuvaan Waterloo (1970), joka nimensä mukaisesti käsittelee Napoleonin viimeistä taistelua itsessään melko epäkiinnostavalla belgialaisella pellolla. Tämä Dino De Laurentiisin tuottama elokuva, joka kuvattiin suurelta osin Ukrainan neuvostotasavallassa Puna-armeijan suosiollisella avustuksella (yli 15 000 sotilasstatistia!), oli omana aikanaan eurooppalaistuotannoksi todella kallis. Elokuvahistoriallisesti se on merkittävä epätavallisen tarkan historiallisen totuudenmukaisuutensa, loisteliaan lavastuksensa ja Orson Wellesin miniroolin (Ludvig XVIII) ansiosta – sekä myös siksi, että sen kyvyttömyys tuottaa kulujaan takaisin sai Stanley Kubrickin luopumaan kaavailemastaan Napoleon-aiheisesta elokuvasta, mikä on niin karvas menetys, että mieluummin olen ajattelematta sitä. Vuoden 1970 Waterloossa on hyvin vähän muuta sisältöä kuin taistelu, mikä tekee siitä hieman puuduttavaa katsottavaa. Se ei onnistu sanomaan Napoleonista (roolissa Rod Steiger) jonka vallasta ja kunnianhimosta koko taistelussa on pohjimmiltaan kyse, mitään kovin mielenkiintoista tai tuoretta. Tiettävästi tuntikaupalla materiaalia jäi leikkauspöydälle, jotta elokuvasta saataisiin kestonsa puolesta inhimillinen ja levityskelpoinen. Samalla uhrattiin myös paljon Rotan suureellisesta musiikista, josta tarjoillaan tällä albumilla lyhyt, mutta edustava sarja.

Albumilla on toinenkin Napoleoniin liittyvä elokuvamusiikkisarja: valikoima King Vidorin ohjaamasta Tolstoi-filmatisoinnista Sota ja rauha (1956). En ole nähnyt tätä elokuvaa, joka ei tunnu mainetta juuri saavuttaneen, mutta mainitsen detaljina, että Ranskan keisaria siinä näyttelee Herbert Lom, joka on suurelle yleisölle tunnetuin roolistaan Vaaleanpunainen pantteri -elokuvien ylikomisario Dreyfusina.

Muu ohjelma on vailla napoleonisia yhteyksiä, mutta ne ovat ainakin kriitikoiden keskuudessa kahta edellä mainittua menestyneempiä. Viscontin Tiikerikissa (Il Gattopardo, 1963) perustuu Giovanni Tomasi di Lampedusan suurenmoiseen historialliseen romaaniin. Tämän julkaisun pisin valikoima liittyy Fellinin kuuluisaan sirkustragediaan (1954), joka tunnetaan hölmöjen suomalaisten nimikäytäntöjen vuoksi meillä nimellä La Strada – Tie. Rota intoutui säveltämään Strada-elokuvamusiikkinsa pohjalta baletin, ja tällä levylle on valikoitunut sarja tuosta baletista. Kyseessä ei siis ole tiukassa mielessä elokuvamusiikki, vaan elokuvamusiikista johdetusta baletista muokattu orkesterisarja.

Nino Rota:

Elokuvamusiikkia:

Sota ja rauha (Guerra e pace) (7:25):

I & II Johdanto – Valssi; III Novgorodin ruusu – IV: Finaali

 Tiikerikissa (Il Gattopardo) (12:00):

I Allegro maestoso – II Allegro impetuoso – III Sostenuto appassionato – Finale

La Strada – Tie (28:04):

I Maalaishäät – "Zampano on saapunut" 
II Kolme muusikkoa ja "Hullu" nuorallatanssija
Rhumba
IV Sirkus (Zampanon ohjelmanumero) – Jonglöörit – ("Hullun" viulu)

Waterloo (11:37):

I Andante eroica – Tempo di valse
II Andante alla marcia – Mosso, non troppo
III Andante con moto – Alla marcia.

Monte Carlon filharmoninen orkesteri, Gianluigi Gelmetti.

EMI, äänitetty Monte Carlossa 1991. 59:32.

Tämä monacolainen kokoelma Rotan musiikkipaloista on melko epäyhtenäinen ja fragmentaarinen. Valikoimat voisivat olla pidempiäkin, kun sisältöä nykyisellään kertyy vain tunnin edestä. Onneksi kaikki mukaan mahtunut on kitsastelusta huolimatta laadukasta ja mielenkiintoista. Parhaiten toimiva osuus on myös laajin: La Strada -balettisarja tarjoaa mukavasti emotionaalista tarttumapintaa ja tuntuu todella kertovan tarinaa siinä missä muu tarjonta on enemmänkin pääteemoja ja yksittäisiä tunnelmapaloja. Muutamat sirkusmusiikkivaikutteet ja rumbaosiot tuovat musiikkiin virkistävää eläväisyyttä vajoamatta pelkiksi tehokeinoiksi.

Vähiten persoonallinen esitys tällä levyllä on Sota ja rauha, mutta tähän voi vaikuttaa se seikka, että se on tarjotuista sarjoista lyhin eikä pääse juuri esittelemään kehitystä teemoissaan. Kyseessä on selvästi oman aikansa musiikki: pääteema voisi olla melkein mistä tahansa 1950-luvun suuresta epookkiproduktiosta. Yleisluontoisuudestaan huolimatta nämä harvoin kuullut sävelet tekevät silti hyvän vaikutuksen: pääteema on iskevä, ja leikkisän lyyrinen valssi viehättävä. Niistä on vaikea päästä eroon.

Il Gattopardo on nautinto: mehevä, ylellinen ja oopperamainen pieni sarja, jota kuuntelisi mielellään pidempäänkin. Tämä musiikki liikkuu Sodan ja rauhan tapaan varsin perinteisen elokuvamusiikin maailmassa. Sen sijaan Waterloo (jota myös kuulisi mieluusti lisää) on musiikillisesti erikoisempi. Sen äänimaailma on edeltäjiään raaempi ja voimallisempi hyödyntäen merkkisoittojen ja rumpusignaalien kaltaisia elementtejä. Siitä ei ole yhtä helppo nauttia musiikkina kuin muista albumin tarjoomuksista, mutta yhtä kaikki se on kiehtova aina siihen hetkeen, jolloin se tuntuu loppuvan kesken.

Gianluigi Gelmetti (s. 1945) johtaa Monte Carlon filharmonikkoja tyylikkäästi ja sopivasti paisutellen. Elokuvamusiikki saa mielellään kuulostaa loisteliaalta, ja äänitys onkin miellyttävän kirkas suoden äänimassalle sekä painoa että komeutta. Gelmetti osaa myös olla välitön ja intiimi, kuten albumin kohokohdaksi nouseva vivahteikas ja menevä balettisarja todistaa. 

Tämä levy kiinnostanee lähinnä vuosikertafilmimusiikin ystäviä, joskin varsinaisen elokuvamusiikkitarjonnan suppeus onkin tällä albumilla hienoinen pettymys, joka jättää janoiseksi. On tosin huomattava, että esim. Sota ja rauha sekä Waterloo ovat melkoisia harvinaisuuksia, ja tämän vuoksi EMI:n budjettijulkaisu (jossa on asiaankuuluvan yliolkainen suhde siihen, mitä lehtisessä vaivaudutaan teoksista kirjoittamaan) voi olla absoluuttista kestoaan arvokkaampi. Olen johdonmukaisesti viihtynyt tämän levyn seurassa.