Sibelius: Belsassarin pidot, Scène de Ballet ym. orkesterimusiikkia

Jean Sibeliuksen (1865–1957) 150-vuotisjuhlan kunniaksi Naxos-yhtiö julkaisee uuden sarjan säveltäjän vähemmän tunnettua orkesterimusiikkia, jota on viime vuosina äänitetty Turussa Leif Segerstamin johdolla. Sopii toivoa, että myös ulkomailla heräisi näiden uusien ja edullisten levytysten kautta kiinnostus Sibeliuksen laajempaan tuotantoon. Olen onnistunut saamaan käsiini vasta yhden uuden sarjan levyistä, mutta jos kaikki ovat samaa tasoa, on syytä olla todella tyytyväinen. Segerstamin joustavat ja elävät tulkinnat eivät jätä mitään toivomisen varaa, ja turkulaisorkesteri kuulostaa todella hyvältä. Äänityskin on niin hyvä kuin mihin Turun pienessä Konserttitalossa todennäköisesti voi yltää: vain kaikkein kovaäänisimmissä huipuissa voi aistia pientä ahtauden tuntua. Ohjelmakin on kiitettävän mielenkiintoinen. Tosin kanteen valittu kuva talvisesta vesistöstä tympäisee minua ensinnäkin stereotyypiansa vuoksi ja vielä pahemmin siksi, ettei se vastaa millään tavalla kokoelman pääteoksen orientalistista sävyä.

Jean Sibelius:

Alkusoitto E-duuri, JS145, 1891 (11:41);

Scène de Ballet, JS163, 1891 (7:59);

Belsassarin pidot (Belsazars gästabud), JS48, 1906 (21:28):

Nro 1: Alla marcia
Nro 2a: Preludi: Notturno
Nro 2b: Den judiska flickans sång: Vid älvarna i Babylon
Nro 3: Allegretto
Nro 4: Livets dans
Nro 5: Dödens dans
Nro 6: Livets dans
Nro 7: Tempo sostenuto
Nro 8: Allegro
Nro 9: Livets dans
Nro 10: Dödens dans

 Die Sprache der Vögel (Lintujen kieli): Häämarssi, JS62, 1911 (4:55);

Cortège, JS54, 1905 (6:49);

Menuetto, JS5 (1894);

Kulkuemusiikki (Processionale), op. 113 nro 6 (1938) (4:24).

Pia Pajala, sopraano (JS48 Nro 2b);

Turun filharmoninen orkesteri, Leif Segerstam.

Naxos, äänitetty Turun Konserttitalossa 2014. 63 min.

Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa 1906 esitettyyn Hjalmar Procopén (1868–1927) raamatullis-symbolistiseen näytelmään Belsazars gästabud sävelletystä näyttämömusiikista tiivistettyä orkesterisarjaa pääsee konsertissa kuulemaan harvoin, ja tällä albumilla kuultava koko näyttämömusiikkia on vieläkin harvinaisempaa herkkua. Ennen kaikkea se on kuitenkin herkkua: Sibelius irrottelee tyylikkäästi aiheen edellyttämällä eksotiikalla, ja olemme hyvin kaukana hänen sinfonioidensa tyylistä. Se on kiehtovaa.

Belsassarin valomerkki Rembrandtin mukaan.

Draaman taustana on Danielin kirjassa kuvattu välikohtaus Babylonissa, ja sen ympärille on Procopé kirjoitellut romanttista ja symbolistista lisäjuonta. Tapahtumat selostetaan ohjelmalehtisessä hieman perinpohjaisemmin kuin ehkä tarvitsisi, ja sen perusteella näytelmä vaikuttaa hyvin vahvasti oman aikansa tuotokselta. Onneksi näyttämömusiikki toimii aivan itsenäisenä kokonaisuutena, vaikka onkin väistämättä hivenen säläisä. Puupuhaltimet ovat paljon äänessä, ja klarinettia ja pikkoloa käytetään hauskasti. Näyttämömusiikin kohokohtia ovat harsomaisen herkkä Notturno, koskettava Juutalaistytön laulu, jonka yhteyksiä Suomen suuriruhtinaskunnan poliittisen tilanteeseen voisi pohtia, ellei olisi lumoutunut Pia Pajalan kauniista esityksestä, ja ohjelman päättävä viimeinen, hillityn makaaberi ja jopa ilkikurinen Kuolemantanssi. Segerstamin kevyt ote antaa musiikin pirskahdella, ja puupuhaltimien työ on sekä ketterää että huolellista: erityisesti esiin voi nostaa Notturnon huilusoolon, josta ei paljon paremmaksi voi enää panna. Belsassarin pidot on albumin laajin ja keskeisin teos, eikä se ole todellakaan Sibeliuksen mestariteoksia, mutta se on lennokasta, taidokasta ja tunnelmallista musiikkia, jonka parissa viihtyy todella hyvin. 

Muu ohjelma on lyhyempiä sävellyksiä, kaikki niistä Belsassaria tuntemattomampia. Alkusoitto vuodelta 1891 on muokattu materiaalista, josta Sibelius kaavaili ensimmäistä sinfoniaansa. Aines ei kuitenkaan kantanut paljon kymmentä minuuttia pidemmälle, ja on helppo huomata, että tässä säveltäjä vielä harjoittelee sinfonisten rakenteiden kehittelyä. Sonaattimuoto on kyllä tunnistettavissa, mutta sisältö ei häikäise. Kansanlaulumainen pääaihe on kaunis, ja vaikka sujuvaa melodiaa syntyy ihan mukavasti, ei kehittely pääse ikinä vauhtiin. Lähes kahdentoista minuutin pituuteen venytetty alkusoitto ei vakuuta, mutta sillä on kuriositeettiarvoa, ja paikoin orkestraatio on hyvin miellyttävää, joskin vähän kuin kesympää versiota Karelia-musiikin tyylistä. Orkesteri esiintyy antaumuksella, ja Segerstam saa paikoin kuulijan melkein uskomaan sävellyksen meriitteihin. Se ei aivan riitä, mutta tuskin on aihetta toivoa parempaa esitystä tästä hyvin keskinkertaisesta sävellyksestä. Sen parissa voi viettää muutamia hauskoja hetkiä, mutta tuskin muuta.

Hieman epäonnisen Alkusoiton pari on lyhyempi Scène de Ballet, joka käyttää sinfoniaksi aiotun musiikin ainesta hyvin toisenlaiseen tyyliin. Siinä on vinksahtanutta valssia, kastanjetteja ja kummallisesti hilpeän ja pahaenteisen välillä hypähtelevää tunnelmaa. Tämä kappale oli minulle entuudestaan tyystin tuntematon, eikä sitä nimestään huolimatta ole koskaan käytetty missään oikeassa baletissa. Melko ylettömäksi äityvä tanssipala on minulle riemastuttava löytö, eikä Segerstam säästele intoaan sen parissa.

Sibelius sävelsi kahteen otteeseen näyttämömusiikkia berliiniläistyneen ruotsalaisen Adolf Paulin (1863–1943) draamoihin. Kuningas Kristian II (1898) on tuloksista laajempi ja tunnetumpi. Die Sprache der Vögel vuodelta 1911 sen sijaan sai Sibeliukselta vain yhden musiikkinumeron, enimmäkseen epämarssimaisen Häämarssin, jota ei tiettävästi edes käytetty yhdessäkään produktiossa. Tätä miellyttävää interludia seuraa kaksi hyvin selkeästi muotoiltua ja suoraviivaista orkesteriminiatyyriä, Cortège ja Menuetto. Ensin mainittu on iloinen ja juhlava kappale teatterinjohtaja Kaarlo Bergbomin läksiäisiin (1905), ja sen musiikkia voi kuulla myös Scènes historiques -sarjassa ja Myrsky-näyttämömusiikissa. Menuetto on alkujaan oppilastyö Sibeliuksen Wienin-ajoilta, jonka hän orkestroi kahdesti. Tässä kuultava ensimmäinen versio on soinniltaan muhkeampi, kun taas riisutumman tulkinnan voi kuulla Kristian II -musiikissa.

Albumi päättyy Sibeliuksen vapaamuurariloošilleen säveltämään juhlamusiikkiin. Vuonna 1927 ensiesityksensä saanut musiikki työllisti Sibeliusta vielä vuonna 1938, kun hän laati sen eräistä osista uudet orkesteriversiot, jotka edustavat näin hänen myöhäisintä orkesterituotantoaan. Kulkuemusiikki on arvokas ja hymnimäinen suuri melodia, jonka majesteettisen tyylikäs ja täyteläinen orkestraatio tuo vääjäämättä mieleen Finlandian. 

Olen kehunut tätä levyä melko estoitta, joten liitettäköön mukaan myös pieni varoitus: albumi soveltuu parhaiten Sibeliuksen ihailijoille, jotka haluavat haltuunsa laatulevytykset mahdollisimman laajasta osasta hänen tuotantoaan. Varsin ihanteellista yleisöä ovat myös ne, jotka jo tuntevat Sibeliuksen sinfonioita ja suosituimpia sävelrunoja ja orkesterisarjoja (Finlandia, Karelia...) ja haluavat tutustua säveltäjän uuteen puoleen. Ei tähän valikoimaan ja näihin esityksiin varmaan satunnaisempikaan klassisen musiikin ystävä pety, mutta kannattaa muistaa, että ohjelma ei kiinnostavuudestaan ja laadustaan huolimatta ole edustavinta Sibeliusta. Minulle tämä oli kuitenkin niin vakuuttavaa, että etsin kyllä käsiini sarjan muutkin osat.