Penderecki: Sinfonia nro 1, Trenodia Hiroshiman uhreille ym.

Maailma on nyt elänyt atomiaikaa jo 70 vuotta. Heinäkuun 16. päivänä 1945 Yhdysvallat räjäytti maailman ensimmäisen ydinpommin Jornada del Muerton aavikolla Uudessa Meksikossa. Joitakin viikkoja myöhemmin, elokuun 6. ja 9. päivänä, Yhdysvallat tuhosi atomiaseilla Hiroshiman varuskuntakaupungin ja Nagasakin sotateollisuuskaupungin; kahden atomipommin välittömät vaikutukset surmasivat muutamien kuukausien kuluessa yli satatuhatta ihmistä, ja pidemmän aikavälin kuolleisuusluvut palovammojen ja säteilysairauksien vaikutuksista nousevat melko väistämättömästi ainakin neljännesmiljoonan pintaan. Ydinfissio oli havaittu ensi kertaa vain noin seitsemän vuotta aiemmin, ja kului vielä viisi vuotta, ennen kuin reaktio saatiin rauhanomaiseen käyttöön sähköä tuottamaan.

Pari sukupolvea on opetellut elämään sen tiedon kanssa, että sekalainen ja perinteisesti omiakin asioitaan jokseenkin kyseenalaisesti hoiteleva valtiojoukko pystyy laukaisemaan kaikkien niskaan varmasta kuolemasta koostuvan rankkasateen. Olemme tottuneet asiaan aika hyvin, eikä ydinaseita ole vuoden 1945 jälkeen käytetty sotilas- tai siviilikohteita vastaan. Ei edes vahingossa, mikä on melkoinen saavutus, kun tajuaa ihmiskunnan tyrimispotentiaalin. 

Krzysztof Penderecki (s. 1933) nousi puolalaisten avantgardistisäveltäjien kansainväliseen eturiviin Hiroshimaan liittyvällä sävellyksellä. Vuonna 1960 nuori säveltäjä kirjoitti pysäyttävän, musiikillisilta tekstuureiltaan erikoisen teoksen jousiorkesterille. Sävellyksen nimeksi aiottu 8'37'' (viitaten sen kaavailtuun kestoon) vaihtui Trenodiaksi Hiroshiman uhreille, kun Penderecki havahtui luomuksensa kauhistuttavan traagiseen intensiteettiin. (Nimivaihdos ei varmasti ollut huono veto markkinoinninkaan kannalta.) Trenodia sai kolmannen palkinnon puolalaisessa sävellyskilpailussa 1960, ja seuraavana vuonna sille myönnettiin UNESCO-palkinto. Musiikkia käytettiin erittäin tehokkaasti Kubrickin Hohdossa.

Kyse ei ole mistään kauniisti soivasta lohdullisesta muistosävellyksestä, vaan helvetillisestä ja vihlovasta sukelluksesta painajaismaiseen äänimassaan. Teoksen kuunteleminen on minusta ollut aina epämiellyttävää, ja siltikään sitä ei voi jättää kesken. Kappaleessa ei ole mitään kantavaa teemaa tai melodiaa, vaan se on tietoisen vieraannuttava ja aavemainen. Vinksahtanut kontrapunkti ja jousien lasisilta tuntuvat tekstuurit tekevät teoksesta yhtenäisen. Se ei ole kaunista eikä mukavaa, mutta jos tämä kuvaus vaikuttaa yhtään kiinnostavalta, suosittelen kokeilemaan.

Trenodia on saatavilla esimerkiksi tällä EMI:n kaksoislevyllä, jolle on koottu edustava valikoima Pendereckin avantgardistisen vaiheen teoksia 1950-luvun lopulta 1970-luvun alkuun säveltäjän itsensä johtamina.  

Krzysztof Penderecki:

Anaklasis jousille ja lyömäsoittimille (5:58)

Trenodia Hiroshiman uhreille (9:54)

Fonogrammi (6:40)

De Natura Sonoris nro 1 (7:15)

De Natura Sonoris nro 2 (9:03)

Capriccio viululle ja orkesterille (11:38)

Canticum Canticorum Salomonis (Salomon Laulujen laulu, 16:47)

 Jaakobin uni (7:31)

Emanationen kahdelle jousiorkesterille (6:48)

Partita cembalolle ja kamariorkesterille (19:15)

Sellokonsertto nro 1 (14:45)

Sinfonia nro 1 (31:15)

Kolme miniatyyriä klarinetille ja pianolle (3:47).


Wanda Wilkomirska, viulu (Capriccio);

Siegfried Palm, sello (Sellokonsertto);

Felicja Blumental, cembalo (Partita);

Sabine Meyer, klarinetti; Alfons Kontarsky, piano (Kolme miniatyyriä)

Krakovan filharmoninen kuoro (Canticum)

Puolan radion kansallinen sinfoniaorkesteri;
London Symphony Orchestra (Sinfonia nro 1),
Krzysztof Penderecki. 

EMI (2CD), äänitetty Puolassa ja Englannissa 1972-75. 75:42 + 76:23. 

Penderecki on minusta kiintoisimmillaan tutkaillessaan erikoisia sointuvuuksia, äänitekstuureja ja musiikillisia kerroksia. Nämä piirteet tulevat luonnollisesti parhaiten esiin orkesterimusiikissa, ja ehkä siksi Pendereckin pienimuotoisin kamarimusiikki ei oikein saa minua innostumaan. En ole suuri fani, mutta toisinaan on mukava virkistäytyä Pendereckin uhkaavan synkissä maisemissa. De Natura Sonoris jatkaa Trenodian tyyliä: pimeyttä, ahdistusta, alitajunnan kolkkoa vipellystä – hyvin 1900-lukulaista musiikkia kaikkiaan. Lyhyt Sellokonsertto (1972) yhdistää tyylin konserttotraditioon. Sellisti ei pääse varsinaisesti briljeeraamaan romanttiseen tyyliin, mutta aivan helpolla häntä ei päästetä.

Ehkä eniten minua tällä albumilla miellyttävä teos, Sinfonia nro 1 (1973), käynnistyy moottorimaisesti ruoskan ja räikän vuoropuhelulla, johon muut kohta liittyvät. Siinä missä esim. Trenodia ja De Natura Sonoris toimivat hieman sävelrunon tapaan, on tässä onnistuttu kokoamaan täysi sinfoninen kokonaisuus Pendereckin varhaisen tyylin kiehtovimmista piirteistä. Rakenne ja sinfoninen narratiivi (tietysti hyvin synkkä ja kolkko) ovat sopusoinnussa – mikään muu ei oikein sitten olekaan, kuten asiaan kuuluu. Tämä on todella kunnioitettava teos, joka tekee voimakkaan vaikutuksen, ja suuren orkesterin laajaa perkussiovalikoimaa käytetään tehokkaasti, ei pelkän kikkailun ehdoilla, kuten uudemmassa musiikissa joskus pääsee käymään.   

Jos tuntee pienintäkään kiinnostusta 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon taidemusiikkia kohtaan, kannattaa tutustua ainakin varhaiseen Pendereckiin, joka löysi sinfoniaorkesterista uusia ääniä ja sointuja. En voi sanoa vertailleeni eri esityksiä, mutta tällä tupla-albumilla ainakin on säveltäjän arvovalta takanaan, ja äänitys on tehty tavalla, joka tukee teosten äänimaailmaa.