Brahms: Sinfonia nro 4 & Unkarilaisia tansseja

Johannes Brahmsin (1833–1897) Sinfonia nro 4 (1885) on hänen tuotantonsa ankarin ja periksiantamattomin teos. Siinä missä säveltäjän muut sinfoniat päätyvät joskus ankarienkin kamppailujen myötä jonkinlaiseen myönteiseen voittoon, romahtaa Neljäs sinfonia finaalissaan järisyttävän epätoivon pyörteeseen. Brahmsin tragedia ei kuitenkaan ole koskaan surkeata tai kärvistelevää, vaan siinä on itsevarman maskuliininen vire. Se henkii arvokasta toivottomuutta, suurten mittojen hieman alistunutta stoalaisuutta. Teknisesti Brahmsin Neljäs on saksalaisen täysromantiikan huipentumia, ja sitä on huikeata kuunnella pelkästään musikaalisen suurlahjakkuuden teknisen kunnianhimon ja horjumattoman varmuuden ilmentymänä. Se ei ole Brahmsin sinfoniatuotannosta henkilökohtainen suosikkini – tuo kyseenalainen ja objektiivisesti erittäin rajallinen kunnia kuuluu Kolmannelle sinfonialle – mutta se on inhimillisenä saavutuksena pysäyttävin ja kunnioitettavin. Se on myös Brahmsin sinfonioista ainoa, johon säveltäjä katsoi tarpeelliseksi sijoittaa triangelin. Tämä on yleensä tapana mainita sinfonian yhteydessä. Toivottavasti se on valaiseva tieto.

Brahms terassitortulla.

Neljäs sinfonia syntyi tuttuun tapaan kesälomalla Itävallan maaseudulla, tällä kertaa Steiermarkissa. Sävellystyö oli Brahmsin esikoissinfonian jälkeen vakiintuneen rutiinin mukaisesti ripeää. Sinfonia valmistui vuoden 1884 aikana, ja sai ensiesityksensä seuraavan vuoden lopulla Meiningenin pikkukaupungissa Frankenissa. Brahms ja tämän määriläinen kollega Ignaz Brüll olivat aiemmin esittäneet teoksen pienelle yleisölle kahden pianon transkriptiona, ja tästä tilaisuudesta on peräisin eräs musiikkikriitikko Eduard Hanslickin mainioista sitaateista: hän totesi finaaliosan jälkeen tuntevansa joutuneensa kahden äärimmäisen älykkään henkilön pieksämäksi. Parempi kai se kuin jäädä idioottien murjomaksi. Hanslick on aivan oikeassa siinä, että tämä sinfonia voi ensi kuulemalta olla katharttisen uuvuttava kokemus, vaikka teos onkin kestoltaan hyvin maltillinen. 

Sinfonia käynnistyy tiiviillä, mutta kompleksisella kehittelyosalla, jossa yhdistyvät säveltäjälle tyypillisesti melodisen kaihoisat ja pahaenteisen myrskyisät aiheet. Sitä seuraa katkeransuloisen ja murheen murtaman välillä kelluva laaja Andante. Kolmas osa on Brahmsin sinfoniatuotannon ainoa täysiverinen scherzo (ja siinä kuullaan viimeinkin tuota mainittua triangelia); se on hänen ankarimman sinfoniansa keskellä riehakas ja huoleton väliepisodi, josta maksetaan kova hinta finaalissa. Tämän ainutlaatuisen arkkitehtonisen hurrikaanin myrskynsilmässä leijailee barokkinen konstruktio, jota ei ollut saksalaisessa musiikissa juuri kuultu lähes 150 vuoteen. Brahms nosti chaconnen haudasta loihtien siitä sinfonisen passacaglian, joka on ihme kyllä juuri niin harvinainen kuin miltä maallikon korviin kuulostaakin. Kiivas kontrapunkti vierittää sinfoniaa riipivällä intensiteetillä yhä syvemmälle syöveriin, minne se lopulta hukkuu. On lähes pelottavaa kuulla tämä kappale, joka kuuluu itsestään selvästi sinfoniakirjallisuuden suurimpiin tekniisiin mestariteoksiin. Mihin muuhun pystyisi mies, joka panee moisen kokoon päänsä sisällä?

Tšaikovskin Sinfonia nro 6 on traagisen epätoivoinen teos, jonka finaalissa kuullaan musiikillinen kuolema, ellei peräti tuho. Se on kiintoisa vertailukohta ainakin kahden hyvin erilaisen romantikon tyylien erottelemisessa. Siinä missä Tšaikovskin Kuudennen finaali on korostetun emotionaalinen - joku sanoisi sentimentaalinen, mutta en minä - ja hyvin avoin elämäkerralliselle tulkinnalle, on Brahmsin Neljännen loppupyörre järkkymätön ja traagiselta luonteltaan universaali pikemmin kuin henkilökohtainen.

Johnnes Brahms:

Sinfonia nro 4 E-molli, op. 98 (41 min 48 sek);

Unkarilaiset tanssit nro 2 & 4–9, WoO1 (ork. Peter Breiner, 22 min 51 sek).

London Philharmonic Orchestra, Marin Alsop.

Naxos, äänitetty Blackheathin konserttitalossa Lontoossa 2005 (sinfonia) ja Watfordin kaupungintalolla 2006. 64 min 39 sek.

Marin Alsopin (s. 1956) menestyksekkään Brahms-sinfoniasarjan päätösosa jatkaa sarjan aiempien osien linjalla. Melodiaa syleillään, äärimmäisyyksiin ei mennä, ja tempot pysyvät johdonmukaisina. Lontoon filharmonikot soittavat erinomaisesti, ja äänitys on Naxoksen huipputasoa. Yleisarvosana on hyvä, mutta vaikuttaa siltä, että Alsop ei ole modifioinut tulkintatapojaan tämän sinfonian erikoisuuksien mukaan. Neljäs on kaiken muun ohella myös näyte Brahmsin hedelmällisestä kiinnostuksesta saksalaiseen barokkiin rakenteineen ja muotoineen. Ensiosassa kehittely tapahtuu sekvenssien kautta hyödyntäen modernisoituja Bachin konsteja. Tällaiseen poikkeavaan tekniikkaan Alsopin tasaisesti kulkeva tempo ei ole ihanteellinen. Sinfonian ensiosa menettääkin tämän kapellimestarin käsissä osan liike-energiastaan. Kun muistaa, miten Alsop Brahmsin melodioita rakastaa, on ymmärrettävää tarjota niille mahdollisuus kukoistaa, mutta tämä tapahtuu osittain edistyksen kustannuksella, jolloin osasta jää puuttumaan tragedian kannalta oleellinen vääjäämättömyys. Paikoin ensiosa kulkee etenemättä, kuin majesteettinen saattue vailla suuntaa. Osan melodinen runsaus tosin pääsee harvoin yhtä hyvin esiin.

Ensiosa on hienoinen pettymys, mutta meno paranee sen jälkeen. Andanten Alsop vetää sangen hitaasti ja äärimmäisen kauniisti. Se on liikuttavan kaunista kuultavaa, mutta kauneuden ja sulavuuden lisäksi siinä on tällä kertaa vähän muuta sisältöä. Osa on melankolinen, kun se voisi olla sydäntä särkevä. Erittäin hyvä keskitien tulkinta joka tapauksessa. Scherzossa, jota Brahms kutsuu Allegro giocosoksi, Alsop onnistuu parhaiten. Orkesteri soittaa kuin viimeistä päivää, ja tässä osassa on läsnä eniten jännitystä koko esityksessä. Finaali, Brahmsin huikein ja tuimin taidonnäyte, on "vain" hyvä ja paikoin varovainen. Itse suosisin sen kohdalla pidäkkeetöntä intensiteettiä. Kun härkä on laadukasta ja hyvin leikattu, ei kypsästä pihvistä tee mieli valittaa, mutta mielessä käy silti, että medium olisi mehevämpää ja väkevämpää. Alsopin Brahms-temperamentti on kantanut mainiosti kolme sinfoniaa, mutta Neljännessä hän jättää sen verran toivomisen varaa, että tämä on levynelikosta se, jonka pariin palaan harvimmin. Täydennyksenä levyllä kuullaan seitsemän Unkarilaista tanssia slovakialaisen Peter Breinerin (s. 1957) uusina orkestraatioina. Breinerin versiot sisältävät muutamia hauskoja hetkiä, mutta enimmäkseen mielessä on niitä kuunnellessa kaksi ajatusta: ensinnäkin, että ne kuulostavat hyvin samanlaisilta kuin vakiintuneet orkestraatiot, ja toiseksi, että ne vakiintuneet ovat jotenkin eloisampia. 

Alsopin Brahms-sinfoniasarjasta loppuarvion on oltava myönteinen. Alsop ei vie kuulijoita suurille seikkailuille, mutta hän tarjoaa hyvää keskitietä edustavan kauniin, tasapainoisen ja modernin Brahmsin erinomaisella soitannolla ja äänenlaadulla. Brahmsin tutustuvalle, tuoretta ja uudenaikaiset laatuvaatimukset täyttävää kokonaislevytystä etsiville Alsop on hyvä valinta, ja mukava täydennys jo olemassa oleviin Brahms-sykleihin. Muita mainittavia levytyksiä, joihin olen tykästynyt, ovat Karajanin loogis-tunteellis-eufoninen setti Berliinistä 1970-luvulta, Klempererin järkkymätön, ankaran sankarillinen lontoolaislevytys 1950-luvulta sekä Levinen lämmin ja vahva sarja Chicagosta 1970–80-luvuilta. Jos etsii Brahmsin Neljännestä tulkintaa, joka yhdistää parhaiten teoksen traagiset, polttavat, älylliset ja sankarilliset ominaisuudet, kannattaa etsiä käsiinsä Carlos Kleiberin wieniläislevytys vuodelta 1980.