Sir Thomas Beecham (1879–1961) on kai edelleen kaikkien aikojen rakastetuin (pl. monet aikalaiskollegat) ja jälkimaailman yksimielisimmin arvostama brittikapellimestari. Hänen laaja ja valikoiva musiikkimakunsa huomioi erityisen hyvin Ranskan romanttisen tradition, ja hän onkin ollut suoranainen ranskalaisen säveltaiteen suurlähettiläs. Joskus Beechamin ranskalainen intoilu meni ehkä hieman yli: en voi ottaa mitenkään todesta hänen lausumaansa, jonka mukaan Bachin kaikki Brandenburgilaiset konsertot voisi antaa pois Massenet'n ihan OK -tasolla liikkuvaa Manon-oopperaa vastaan – ja vieläpä voittaa tässä vaihtokaupassa.
Kevyt ja tanssillinen ote vetosivat suuresti Beechamiin, ja ranskalainen musiikki on sellaisen ystävälle aarreaitta. Kapellimestari profiloitui lyhyiden ranskalaisilottelujen mestarina: hän päätti usein konserttinsa johonkin riemukkaaseen pikkukipaleeseen, joka edusti tyylin riemuvoittoa sisällöstä. Nämä kappaleet Beecham muotoili, harjoitutti ja tulkitsi vaivattomalla huolellisuudella ja tarttuvalla innostuksella. Samalla antaumuksella Beecham suhtautui myös vakavampaan repertuaariin. Hän on pitkälti vastuussa Berlioz'n mestariteosten kansainvälisestä ylösnousemuksesta 1900-luvulla. Hänen monipuolinen asiantuntemuksensa ranskalaisesta romantiikasta tulee hyvin esiin siinä kuuden levyn uudelleenjulkaisupaketissa, jonka tänään käsittelen ranskalaisen musiikin kunniaksi.
Ranskalaista orkesterimusiikkia Sir Thomas Beechamin johtamana:
Levy 1 (75 min):
Hector Berlioz (1803–1869):
Symphonie fantastique (Fantastinen sinfonia), op.14 (52 min);
Le Corsaire -alkusoitto, op. 21 (7:51);
Troijalainen marssi oopp. Les Troyens (Troijalaiset) (4:26);
Kuninkaallinen jahti ja myrsky oopp. Les Troyens (10:00).
Levy 2 (65 min):
Georges Bizet (1838–1875):
Sinfonia C-duuri (29 min);
L'Arlésienne-näyttämömusiikki (Arlesitar):
Sarjat nro 1 (ork. säveltäjä) & 2 (ork. Ernest Guiraud) (36 min).
Levy 3 (70:23):
Léo Delibes (1836–1891):
Le Roi s'amuse -näyttämömusiikki: Baletti (Kuningas huvittelee) (15 min).
Claude Debussy (1862–1918):
Prélude à l'après-midi d'un faune (Faunin iltapäivä) (10:27);
L'Enfant prodigue (Tuhlaajapoika): Cortège et air de danse (4:16).
Camille Saint-Saëns (18351921):
Danse des prêtresses de Dagon (Dagonin papittarien tanssi) oopp. Samson et Dalila;
Bacchanale (Bakkanaali) oopp. Samson et Dalila (7:22).
Hector Berlioz:
Danse des sylphes oopp. La Damnation de Faust (Faustin tuomio) (2:59);
Menuet des follets oopp. La Damnation de Faust (5:39).
Jules Massenet (1842–1912):
Valse oopp. Cendrillon (5:29).
Charles Gounod (1818–1893):
Balettimusiikkia oopp. Faust (16 min).
Levy 4 (77:35):
Georges Bizet:
Carmen-sarja nro 1 (11 min);
La Patrie-alkusoitto (Isänmaa) (12:33);
Carnaval (osa IV Rooma-sinfoniasta) (7:14).
Gabriel Fauré (1845–1924):
Dolly-sarja, op. 56 (ork. Henri Rabaud) (18 min).
Emmanuel Chabrier (18411894):
Gwendoline-alkusoitto (9:42);
Joyeuse marche (3:44);
España-rapsodia (6:05).
Camille Saint-Saëns:
Le Rouet d'Omphale, op. 31 (Omfalen rukki).
Levy 5 (71:27):
César Franck (1822–1890):
Sinfonia D-molli (39 min).
Édouard Lalo (1823–1892):
Sinfonia G-molli (27 min).
Gabriel Fauré:
Pavane, op. 50 (5:09).
Levy 6 (48:13):
Hector Berlioz:
Le Carnaval romain, op. 9 (Rooman karnevaali) (8:59);
Le Roi Lear, op. 4 (Kuningas Lear) (15:47).
Jules Massenet:
Le dernier sommeil de la Vierge (Neitsyen viimeinen uni) kantaatista La Vierge (Neitsyt [Maria]) (4:36).
André-Ernest-Modeste Grétry (1714–1813):
Zémire et Azor: Balettimusiikkia (sov. Beecham) (13 min).
Paul Vidal (1863–1931):
Zino-Zina: Gavotte (2:09).
Charles Gounod:
Le sommeil de Juliette (Julian uni) oopp. Roméo et Juliette (Romeo ja Julia) (3:14).
Orchestre National de la Radiodiffusion française;
London Philharmonic Orchestra;
Royal Philharmonic Orchestra.
Sir Thomas Beecham.
EMI (6CD), äänitetty Pariisissa ja Lontoossa 1936–1959.
Paketin ohjelma on enimmäkseen kevyt. Mukana on neljä sinfoniaa, joista raskaimmat ovat Berlioz'lta ja Franckilta (jälkimmäinen on oikeastaan belgiansaksalaista syntyperää, mutta ranskalaistuneena kelpaa hyvin tähän kokoelmaan). Omana aikanaan esim. Bizet'n Patrie-alkusoittoa ja Saint-Saënsin sinfonisia runoja pidettiin hyvinkin vakavamielisinä sävellyksinä, mutta nykyään ne täytyy sijoittaa jonnekin vakavan ja kevyen väliin, mikä ei ole kommentti niiden taidokkuutta ja viehätysvoimaa vastaan.
Kokoelman säveltäjistä Berlioz on suosikkini, joten aloitan hänen teoksistaan. Beechamin vuonna 1959 Ranskan radio-orkesterin kanssa taltioima Symphonie fantastique on klassikko, jonka voimaa ja lumoa eivät ole kymmenet erittäin hienot uudemmat tulkinnat kyenneet himmentämään. Beechamin tulkinnassa korostuu sinfonian alkupuolella suuri ilmaisullinen vapaus: avausosa Rêveries – Passions on harvoin luovinut yhtä spontaanisti ja pakottomasti lukuisien äkillisten tunnelman- ja rytminvaihdosten aallokossa. Un bal -osan valssi soi lumoavasti, kiireettömästi ja yllättävän pistävästi. Beecham on huomaamattomien temponkiihdytysten mestari, ja hänen taitoaan tällä alalla voi havainnoida esimerkiksi tässä osassa. Scène aux champs, sinfonian ehkä haastavin osa, joka voi hirttää kiinni hyvänkin esityksen, ei ole koskaan näyttäytynyt minulle vakuuttavampana, ja sen tunnelmallisuus on lähes upottavaa. Kaksi viimeistä osaa voivat tulla näiden jälkeen yllätyksinä: Beecham rakentaa niihin hyvin tasaisen tempon, joka voisi olla pitkästyttävä, ellei pariisilaisorkesterista olisi kiskottavissa sopivan kireää ja hermostunutta sointia, joka antaa kokonaisuudelle riivatun vaikutelman, kuten näihin kauhunäkyihin sopiikin. Kaari etenee harmittomasta helvetilliseen ja triviaalista tuhoon erittäin vaikuttavasti. Väkevä, herkkä ja tarkasti punnittu levytys on ehdottoman suositeltava, ja saatavilla myös erillisenä albumina, jos tämän paketin muu ohjelmisto ei kiinnosta yhtä paljon.
Berlioz'n dramaattiset ja ylettömät alkusoitot ovat lajissaan lyömättömiä, ja melko voittamaton on myös Beecham niiden tulkkina. Berlioz-alkusoittoja on paketissa kolme, jokainen eri vuosikymmeneltä: Le Carnaval romain (London Philh. 1936), Le Roi Lear (Royal Philh. 1947) ja Le Corsaire (Royal Philh. 1958). Carnaval on jälleen Beechamin hienovaraisen temponhallinnan mestarinäyte ja osoittaa myös, ettei tämän alkusoiton energia tai hilpeäluontoisuus kärsi hieman rauhallisemmasta etenemisestä, joka antaa sen monille upeille detaljeille aikaa karkeloida. Taltiointi on kokoelman varhaisin, ja tämä heijastuu väistämättä äänen laadussa. Volyymin kohotessa ääni särkyy, eikä syvyyttä ole kuin nimeksi, mutta 1930-lukulaiseksi äänitteeksi yksityiskohdat erottuvat hyvin selvästi, ja paikoitellen säkenöinti ja kirkkaus nousevat hyväksyttävälle tasolle.
Mitään yllätyksellistä ei ole siinä, että vuoden 1958 Corsaire toimii äänenlaadullisesti tästä joukosta parhaiten. Tulkinnallisesti ja tarttuvuuden puolesta se ei jää jälkeen yli parinkymmenen vuoden takaisesta Carnavalista, mutta välittyy paljon vaivattomammin. Beechamin kyky rakentaa ja purkaa jännitteitä hienovaraisin, mutta vaikutuksiltaan valtavin keinoin ei ole tuona aikana ainakaan heikentynyt. Corsairea kuullaan yleisesti ottaen liian vähän, ja Beecham osoittaa, miten se johdetaan häikäisevään loppuhuipennukseen vastustamattomasti kumuloituvalla energialla.
Kuningas Lear vuodelta 1947 sijoittuu äänentoistollisesti ennakko-odotusten mukaan vuoden 1936 Carnavalin ja vuoden 1958 Corsairen välimaastoon, mutta ilahduttavasti lähemmäs jälkimmäistä kuin edellistä. Tulkinnallisesti se on selvästi kolmikon suurin mestariteos, ehkä siksi, että siinä on niistä raskainta ja kunnianhimoisinta materiaalia muovattavaksi. Lopputulos on tietysti enemmän 1800-luvun romantiikkaa kuin Shakespearea, mutta Beecham saavuttaa sopivin paikoin niin kiihkeän intensiteetin, että tekee mieli kuunnella koko sävelrunoksi kasvava alkusoitto heti uudelleen.
Berlioz'n varsinaisista musiikkidraamoista kuullaan muutamia otteita. Näistä mittavin on Kuninkaallinen jahti ja myrsky oopperasta Troijalaiset. Se on hyvin samantyyppinen kuin sävltäjän alkusoitto, sillä erotuksella, että myrskyisä huipennus on grand opéran hengessä tavallistakin massiivisempi ja kuoron (tässä Beecham Choral Society) vahvistama. Tuntuu jo aika toisteiselta kirjoitella näitä kehuja, joten riittäköön toteamus siitä, että Beechamin kuninkaalliseen aiheeseen sopiva arvovaltainen esitys ilmentää kaikkia niitä tulkinallisia ja toteutuksellisia hyveitä, joista olen hänen Berlioz-taltiointejaan edellä jo ylistänyt.
Bizet'n riemastuttava nuoruudensinfonia on ilmiselvästi rakastavissa käsissä, ja Beecham kiskoo Adagiosta esiin jopa hieman tunteikasta syvyyttä siinä missä monet muut kulkevat paljon suoraviivaisemmin ja harmittomammin. Ranskan radion orkesteri soittaa pettämättömän charmantin, hieman nasaalisen puupuhallinsektionsa kannattelemana vastustamattomasti, mutta toisinaan tarkkuus pääsee hieman lipsahtelemaan tässä muutoin erinomaisessa pariisilaistaltioinnissa vuodelta 1959. Brittivoimin 1956 toteutettu La Patrie olisi ehkä voinut hyötyä edellä mainitusta gallialaisen nasaalista ja jotenkin lintumaisesta äänensävystä, josta ranskalaiset orkesterit olivat vielä ennen 1970-lukua tunnettuja: tämä alkusoitto sisältää enemmän iskuja kuin ideoita, ja sen pelastaminen on vaikeaa. Beecham tekee parhaansa, ja sävellyksestä saadaan varsin viihdyttävä, joskin ripeämpää linjaa edustava Paray onnistui tämän kappaleen kohdalla paremmin hieman myöhemmin. Carnaval varhaisesta Rooma-sinfoniasta on lähtökohtaisesti vapautuneempaa musiikkia, ja tekee paremman vaikutuksen. Bizet'n orkesterisarjoissa Beecham loistaa. Pariisilainen Carmen-sarja nro 1 vuodelta 1959 on niin hyvä kuin toivoa saattaa, ja lontoolainen Arlesitar (1956) vieläkin parempi, jos mahdollista. Beechamin hienovaraisuus ja huolellisuus on hyvin vetoavaa, mutta jos on tiukan paikan tullen valittava, preferoin niukasti Parayn teatraalista ja äärimmäisen muuntautumiskykyistä taltiointia samoilta vuosilta.
César Franckin D-mollisinfonia (1888) on ollut mieleeni siitä lähtien, kun ensi kerran sen kuulin. Kyseessä on todella omaperäinen, omalaatuinen, kunnianhimoinen ja äärimmäisen kekseliäs sinfonia, joka ei ikävä kyllä saanut jatkoa. Tämän paketin taltiointi on Pariisista vuodelta 1959, ja kuuluu alan ehdottomaan parhaimistoon. Beecham on ainoa, jonka olen kuullut kykenevän tekemään tästä urkumusiikin keinojen varjostamasta mestariteoksesta täysiverisesti ja täydellisen luontevasti toimivan orkesterisävellyksen. Se ei ole vähäinen suoritus, ja kun vielä energisempää esitystä saa hakea, on minun listattava tämä esitys Franck-suosikkieni kärkipaikalle.
Samoista taltiointisessioista joulukuulta 1959 on Édouard Lalon hyvin harvoin kuultu G-mollisinfonia (1886), säveltäjän viimeinen orkesteriteos. Beecham oli vakuuttunut tämän sävellyksen ansioista, ja hän johti sitä usein. Hänen jälkeensä moni muu ei ole haasteeseen tarttunut. Kyseessä on melko keskinkertainen sävellys, jonka ilmeistä kunnianhimoa säveltäjä ei ole kyennyt lunastamaan substanssilla, joskin Lalon orkesterinkäyttö on johdonmukaisen taidokasta ja viehättävää. Beecham panostaakin viisaasti juuri orkestraalisiin efekteihin ja eufoniaan, mikä tekee Lalon sinfoniasta miellyttävän, joskin aika sisällyksettömän puolituntisen. Levytyksiä teoksesta on vain kourallinen, ja kuulematta niitä muita on vaikea kuvitella Beechamin suoriutuvan niitä merkittävästi huonommin tästä sinfoniasta, joka saa yrityksestä hyvän ja ansioista vaatimattomamman arvosanan. Lalon ja ranskalaisen sinfonian ystäville tätä charmanttia sinfoniankuorta voi suositella.
Muu osa paketin sisällöstä on sitten erittäin kevyttä ja myös hieman hajanaista. Delibes'n ja Gounod'n balettisarjat ovat hauskoja, jälkimmäisen musiikillisesti ansioituneempi kuin edellisen, Massenet'n hajakappaleet taas sokerisia (Le dernier sommeil de la Vierge lähestyy lourdes'laista kitsch-pornografiaa pahimmillaan) ja Berlioz'n lyhyet otokset kiitettävän energisiä. Gabriel Faurén linjoiltaan liki klassillinen Dolly-sarja on hyvin suoraviivainen, mutta sulokas olematta äitelä, ja Beecham veistelee siitä erittäin mukavan ja raikkaan esityksen. Saman säveltäjän näennäisen harmiton Pavane – Beechamin viimeinen levytys vuodelta 1959 – soi mystisen selkeälinjaisesti kuin huumaava paradoksi. Chabrier'n Gwendoline-alkusoitto (1957) on täynnä tarttuvaa energiaa, samoin España (1939), joka tosin kärsii alkeellisesta äänitystekniikasta ja pienestä orkestraalisesta hätäilystä. Joyeuse marche (1957) onkin sitten jo lähes hyperaktiivinen.
Saint-Saënsin pseudoraamatullisesta oopperasta Samson ja Dalila poimitut kappaleet ovat orientalistisine ylettömyyksineen todella hauskoja, ja näillä Beecham herkuttelee. Varsinkin Bacchanale (voiko bakkanaalia viettää Bacchusta edeltävänä aikana?) on ihanan hillitön. Ristiinpukeutuvan Herakleen myyttiin keskittyvä Omfalen rukki tapaa turhan usein viuhtoa ohi turhan huomaamattomasti, mutta Beecham tekee tästä omalaatuisen syklisestä sinfonisesta runosta ylellisen orkestraalisen eufonian esimerkkitapauksen.
Ranskalainen modernismi ei vedonnut Beechamiin yhtä laajasti kuin romantiikka: esimerkiksi Ravelin poissaolo tästä kokoelmasta on silmiinpistävää. Debussy on sentään päässyt mukaan. Faunin iltapäivä on tunnelmaltaan oivallinen, joskin Beecham ottaa tässä teoksessa paljon vähemmän tulkinnallisia vapauksia kuin on hänelle tyypillistä romanttisen repertuaarin parissa. Tämä fauni viettää sangen suoraviivaisen, joskin nautinnollisen iltapäivän. Ehkä kapellimestarille lähempänä omia mieltymyksiä onkin Debussyn melko harvinaisesta varhaisesta kantaatista pomittu kevyehkö tanssi, jonka tekstuurit ovat kuin hämähäkinseittiä.
Beecham oli eklektinen eksentrikko, joka kiintyi voimakkaasti muutamiin hyvin vähän tunnettuihin säveltäjiin. Tästä taipumuksesta käyvät esimerkeiksi kapellimestarin itse sovittma sarja lähes unohdetun klassisti André-Ernest-Modeste Grétryn balettimusiikista ja omana elinaikanaankin varsin vähäisenä pidetyn Paul Vidalin pikkuruinen Gavotte täysin unohdetusta baletista Zino-Zina, jonka nimi on kyllä kiitettävä yhdistelmä eksotiikkaa ja typeryyttä. Molemmat edustavat teknisesti kompetenttia ja linjakasta sävellystyötä, joka voi säväyttää vain tuotantoarvojensa kautta.
Beecham tuntuu monille näille harvinaisuuksille suoltamastaan ylistyksestä huolimatta itsekin tajunneen tämän, ja hän keskittyy tulkinnassaan juuri näihin ns. tuotantoarvoihin. Tulokset ovat rakastettavia ja palkitsevia, mutta ne ovat sitä muusikoiden omistautumisen ja kapellimestarin tyylitajun, eivät välttämättä sävellysten intrinsisten ansioiden kautta. Beechamillä oli harvinainen kyky saada ensiluokkainen musiikki soimaan loisteliaasti ja kolmannen luokan musiikki ensiluokkaisesti.
Näin tehdessään hän voisi kannustaa meitäkin ehkä kaatamaan näiden lajien välisiä keinotekoisia raja-aitoja. Beechamille oli luontevaa päättää "vakava" sinfoniakonsertti kevyeen ja hulluttelevaan encoreen. Tämä ranskalaisen musiikin kokoelma esittelee hänen taitojaan vakavan ja kevyen rajojen rikkomisessa, tosin kevyelle puolelle painottuen.
Ranskalaisen musiikin ystäville pakettia voi suositella varauksetta, kunhan muistaa, että muutama äänite on 1930- ja 1940-luvulta, mikä vaikuttaa äänenlaatuun. Kokoelmana pakkaus on paikoin hieman hajanainen, jopa säläisä, mutta esitykset ovat korkealaatuisia, ja Berlioz- sekä Franck-taltioinnit kohoavat ehdottomasti mestariteoksen luokkaan. Pakkaus on myös mukava muistutus ajalta, jolloin klassinen konserttiohjelmisto oli nykyistä monipuolisempaa, ajalta, jolloin hyvä maku ja haastavuus eivät olleet vielä äityneet taiteellisiksi pakkopaidoiksi. Muutamat kokoelman levyistä ovat ehkä hieman makeita kerralla kuunneltaviksi pidemmän päälle, mutta satunnaisina karamelleina (Beechamin oma termi niille pienille orkesteriherkuille, joita tämä kokoema pursuaa, on lollipop) ne ovat ehdottoman piristäviä, ilahduttavia ja elämänlaatua kohentavia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti